Avainsanaan ‘TV’ liitetyt artikkelit

Minulla on monta suosikkietsivää. Rakkain niistä on minulle ollut aina Hercule Poirot, tuo suloinen belgialainen herrasmies. Moni muu niin kirjallisuuden kuin televisionkin etsivä on miellyttänyt minua vuosien varrella Komisario Palmusta aina Fitzin kautta Basil Hiireen. Silti Sherlock Holmes on jostain syystä jäänyt vähälle huomiolle. Pitkällisestä tahattomasta vastustuksesta huolimatta olen viime aikoina alkanut tutustua tähän Sir Arthur Conan Doylen luomaan hahmoon sen eri inkarnaatioissa, ja niistä suosikikseni nousi 2010-luvun versio Sherlock (suom. Uusi Sherlock).

Hellanlettas, että tämä se on hieno!

Sarjaa on tehty tällä hetkellä kaksi kautta, ja ne koostuvat kolmesta 90-minuuttisesta jaksosta. Tutustuin tähän sarjaan huonoissa merkeissä. Katsoin väsyneenä ensimmäisen kauden keskimmäistä jaksoa, ja koin sen tylsäksi päivitysyritelmäksi. Tuo kokemus myrkytti sarjan minulle kovin pitkäksi aikaa, kunnes eräs toveri mainitsi sarjasta tämän vuoden alussa. Koska suositus tuli Battlestar Galactican ja Tim Minchinin minulle esitelleeltä taholta, koin voivani antaa Sherlockille vielä uuden mahdollisuuden.

Sarjan pilottijakson jälkeen olin positiivisesti yllättynyt. Eihän tämä sarja olekaan tylsä! Tämähän on oikeastaan aikas hyvä. Eipäs, vaan loistava! Aloin hypettämään sarjan hienoutta jo ensimmäisistä minuuteista lähtien. Aiemmalla tutustumiskerrallani menettämäni hahmojen verraton esittely toi todella paljon lisäpisteitä sarjalle. Sherlockia esittävä Benedict Cumberbatch on kerrassaan mainio roolissaan, ja The Officesta tuttu Martin Freeman on tähän mennessä minulle mieluisin Watson.

Sarjan luojat Steven Moffat ja sarjassa Mycroftia esittävä Mark Gatiss ovat onnistuneet täydellisesti päivittäessään Sherlock Holmesin 2010-luvulle. Sherlockin kaltainen, sosiaalisesti rajoittunut etsivänero ei sovi nykymaailmaan yhtä hyvin kuin menneisyyteen, ja tämä asetelma on kirjoitettu hyvin tyylikkäästi. Muut poliisit ovat kateellisia hänelle ammattitaitonsa vuoksi, ja häntä pidetään friikkinä alan piireissä. Silti tiukan paikan tullen Scotland Yardin Lestrade (Rupert Graves) pyytää häntä apuun.

Myös Watsonin hahmon sotavamma Afganistanissa on saatu hienosti mukaan. Sherlockin ja Watsonin suhde on alusta asti toisiaan täydentävä:  1) Molemmat ovat teknisesti huonoja kämppiksiä, mutta sopivat toisilleen. 2) Aina, kun Sherlock tekee hämmästyttävän havainnon, Watson kehuu häntä. Sherlock myhäilee tyytyväisenä. 3) Watson saa etsivähommista jännitystä, jota kaipaa entisenä sotilaana.

Sherlockin ihmissuhdetaidot ovat pitäneet hänet suhteellisen tuntemattoman outolinnun asemassa, mutta Watsonin mukaan tultua hän vaikuttaa pikku hiljaa avautuvan maailmalle. Sherlockin lämpimän puolen saa esiin sarjassa lähinnä Rouva Hudson (Una Stubbs), heidän Baker Streetin asuntonsa vuokraemäntä. Myös alkuperäisten kirjojen Watsonin muistelmat ovat nyt muuntuneet blogikirjoitukseksi, ja näin myös Sherlockin maine alkaa kasvaa kansan silmissä.

Tämä suosio herättää myös hillittömän yliampuvasti Andrew Scottin esittämän Moriartyn huomion. Sherlockin suurimmaksi faniksi itseään nimittävän Moriartyn suunnitelmien monimutkaisuus ja täydellisyys tuo mieleen ajoittain The Dark Knightin Jokerin, jonka vastaavat suunnitelmat hipovat realistisuuden rajoja. Silti, kaikki jaksot, joissa Moriarty on, ovat sarjan parhaimmistoa.

Sarjan tähän mennessä ilmestyneistä kuudesta jaksosta löytyy kuitenkin korjattavaa. Molempien kausien toiset jaksot ovat valitettava notkahdus laadussa, ja koko sarjan pohja on ehdottomasti sen toinen jakso. Tälläkin katsontakerralla se oli yhä tylsä, eikä se tuonut mielestäni tarinaan tai hahmoihin mitään mullistavaa. Tietenkin kausien ensimmäiset jaksot ovat loistavia, koska niillä on tarkoitus koukuttaa katsoja kauden loppuun asti. Kausien viimeiset jaksot puolestaan pitävät huolen siitä, että katsoja katsoo myös seuraavan kauden ensimmäisen jakson. Kolmen jakson kausissa tämä todella vaikuttaa kausien 2. jaksoihin merkittävästi. Jäljelle jäävät neljä loistavaa jaksoa ovatkin sitten parasta televisioviihdettä, mitä olen kokenut pitkään aikaan.

 

Mainokset

Tiedän varsin hyvin, että sarjaa tehtiin vain kahdeksan jaksoa, mutta…

Hellanlettas, että se on hieno!

Foxin vuoden 1996 TV-sarja Profit on 90-luvun parhaita sarjoja, vaikka onkin valitettavan lyhytikäiseksi jäänyt. Sarja oli synkempi, mielenkiintoisempi ja paremmin kirjoitettu kuin moni aikalaisensa. Miksi ihmeessä sitä tehtiin vain 8 jaksoa?

Pohdin aihetta aluksi yleisön kannalta. Luettuani aiheesta erinäisistä artikkeleista* yhdeksi epäsuosion syyksi mainittiin sarjan päähenkilö Jim Profit. Yhdysvaltalaisessa viihdeteollisuudessa ei katsottu hyvällä, jos sarjassa ei seurattukaan hyviksen edesottamuksia. Antisankari-vetoinen sarja ei maistunut myöskään yleisölle, vaikka kriitikot ylistivät kilvan sarjaa. Pahiksiin pääosassa alettiin tottua vasta The Sopranosin (1999-2007) myötä, ja sittemmin moni sarja on seurannut perässä särmikkäämmän ja synkemmän sävyn omaksuneena. Lähimpänä Profitin kaltaista hahmoa lienee Dexter (2006-), joskin hän on huomattavasti enemmän hyvis kuin Jim Profit.

Oheisen demotivoivan julisteen mukaan ”sosiopaatit ovat sexyjä”, ja ovathan ne. Adrian Pasdarin loistavasti esittämä Jim Profit on maailman 15. suurimman yrityksen Gracen & Gracenin hankintaosaston varajohtaja. Hän on charmantti, älykäs, matalin kuiskauksin puhuva kansikuvapoika, jonka pään sisällä toimii äärimmäisen kylmäverinen, kyseenalaisia keinoja kaihtamaton psykopaatti. Ylivoimaisella älyllään hän suunnittelee mitä monimutkaisimpia rakennelmia ja tapahtumaketjuja saavuttaakseen tavoitteensa. Sosiopaatiksi kuvailtu Profit näyttää aina saavan tahtonsa läpi, ja pahan saavuttamiseen hän tekee usein pahoja asioita. Tämä suututti erityisesti kristillisen kotikatsomon, ja pahimmillaan Foxia uhkailtiin Profitin säädyllisempään ohjelmistoon vaihtamisella paikallisilla kanavilla. Vihaisessa asiakaspalautteessa Profitia haukuttiin Saatanaksi puvussa. Selvästikään yleisö ei ollut vielä kypsä Profitin kaltaiseen hahmoon, ja tämä koitui Profitin kohtaloksi. Foxia on sittemmin kritisoitu ohjelman nopeasta hylkäämisestä, ja ettei sen annettu kasvaa ja kerätä kannattajakuntaa. Neljän jakson jälkeen hyllytetty sarja on nykyisin IMDB:ssä arvosteltu 8.7/10 yli tuhannen käyttäjän toimesta, ja DVD-boksi kaikilla kahdeksalla jaksolla on julkaistu, joskin vain Yhdysvalloissa.

Sarjan muita olennaisia henkilöitä ovat Profitin äitipuoli Bobbi, pomot Chaz ja Pete Gracen, turvallisuuspäällikkö Joanna Meltzer sekä kollega Jeffrey Sykes. Jimin tultua yritykseen hänen tavoitteensa on jo selvillä: Hän haluaa hankintaosaston johtajaksi. Ensimmäisestä jaksosta lähtien hän alkaa eliminoimaan kilpailijoitaan, ja ensimmäisenä tulilinjalle joutuu juuri virkaan nimitettävä Jack Walters.

Jaksoissa pääjuoni etenee jatkuvasti, vaikka osassa jaksoista onkin oma, jaksokohtainen juoni omine hahmoineen. Pääjuoneen kuuluu niin työpaikalla käytävä valtataistelu kuin Profitin omat, tavanomaista monimutkaisemmat perhekuviot, jotka ovat puolestaan vaikuttaneet Jimiin. Hän on viettänyt lapsuutensa merkitykselliseksi muodostuvassa pahvilaatikossa, ja nukkuu yönsä siinä vielä nykyisinkin asuntonsa salatussa takahuoneessa. Jim on isänsä pahoinpitelemä, ja kostaa ensimmäisessä jaksossa tämän tappamalla hänet. Hän on nuorehkon äitipuolensa rakastaja. Bobbista tulee myös hänen epätoivottu apulaisensa Gracen & Gracenin valloittamisessa.

Työpaikan juoni paljastaa Jimin pirullisten suunnitelmien nerokkuuden. Ensimmäisen kahden jakson jälkeen hän on jo lavastanut hänen mystisen menneisyyden jäljillä olleen Jack Waltersin vankilaan. Turvallisuuspäällikkö Joannan pariksi Profitin piinaamisessa muodostuu kolmannessa jaksossa esiteltävä, ristiriitaisia motiiveja kantava lakimies Jeffrey Sykes. Enempää en tahdo juonta lähteä paljastamaan, mutta voin kertoa, että kaikki kahdeksan jaksoa olivat käsikirjoitukseltaan 90-luvun parhaimmistoa (Twin Peaks mukaan lukien).

Ei niin paljon positiivista ettei jotain negatiivistakin. Ensimmäinen moite tulee sarjan tunnusmusiikista. Sen on tehnyt legendaarinen Mike Post. Muun muassa MacGyverin tunnarin takana ollut mies ampuu huti tehden The Who-pastissin huudahduksineen päivineen. Se ei vain toimi. CSI-sarjat ovat osoittaneet, että The Who toimii tunnarimusiikkina, mutta Profitin teeman kaltainen mukaelma ei. Se kuulostaa liian geneeriseltä ollakseen The Whon tuotos, liian The Wholta ollakseen omaperäinen ja ärsyttävä huuto, jota käytetään liikaa alkutekstien ulkopuolella pilaa tunnelman aika ajoin. Rauhallisempi, kitaraton versio teemasta toimii paljon paremmin. Tämä on tietysti aikaa ennen The Sopranos/CSI/Dexter-tason tunnareita. Toinen moite on kököt vuoden 1996 3D-tietokone-efektit, jotka nyttemmin katsottuna tuntuvat väkinäisiltä ja ennen kaikkea turhilta. Kenties sarjan loistavuudesta kertoo se, että tätä enempää en löydä siitä vikoja.

Luonnollisesti sarja jäi kesken, ja vielä todella harmilliseen cliffhangeriin. Juuri, kun on päässyt sarjaan sisälle, se loppuu. En allekirjoita DVD:n kantta koristavaa tekstiä ”The Complete Series”. Suosittelen Profitia siitä huolimatta. Se on mannaa TV-taivaasta.

Linkkejä:

Sivumainintana sarjan luojat Stephen J. Cannell, David Greenwalt ja John McNamara ovat myös herrat mainion Bruce Campbellin tähdittämän länkkärisarjan The Adventures of Brisco County Jr. takana.

Teinpä sitten KinoSilmä-podcastin innoittamana tällaisen listan.



Alas Smith & Jones (1984 – 1998)
suom. Lunta tupaan

Ensikosketukseni brittikomediaan, ja samalla niitä harvoja sketsisarjoja, joista pidän oikeasti (muita The Sketch Show, ManStrokeWoman, Smack The Pony…). Mel Smith ja Griff Rhys Jones ovat hauskuttaneet minua siitä lähtien, kun niitä ensimmäisen kerran näin noin kymmenen vuotta sitten kakkosen myöhäisillassa. Parasta antia ohjelmassa ovat ehdottomasti ”puhuvat päät” eli siis keskustelut kahden henkilön välillä, joista toinen on idiootti, joka tietää, ettei tiedä mitään ja toinen idiootti, joka tietää tietävänsä kaiken. Taso laski etenkin viimeisellä kaudella, mutta lämpimät muistot ja YouTube pitävät tämän mielessä vielä pitkään.


Cracker (1993 – 1996, 2006)
suom. Fitz ratkaisee

Mitä luotaantyöntävämpi hahmo, sitä enemmän minä siitä pidän. Eddie ”Fitz” Fitzgerald on hävyttömän älykäs alkoholisti/pelinarkomaani, joka ratkaisee rikoksen kuin rikoksen, joskin välillä kyseenalaisin keinoin. Jimmy McGovernin luoma ja maanmainion Robert Coltranen tähdittämä Fitz ratkaisee on paras rikossarja, minkä tiedän.


Dexter (2006 – )

Jeff Lindsayn kirjoista televisiosarjamuotoon käännetty Dexter on ehdottomasti yksi kaikkien aikojen suosikkisarjojani. Jo lähtökohta on vain niin hieno: päähenkilö Dexter Morgan on sekä sankaripoliisin poika, joka työskentelee poliisiasemalla roiske-eksperttinä sekä sydämetön sarjamurhaaja. Hyvin kirjoitettu, hyvät hahmot, loistava dialogi ja käsikirjoitus sekä rento Miamin tunnelma.


Extras (2005 – 2007)
suom. Tahtoo tähdeksi kanssa

Alkuperäisen The Officen käsikirjoittaja/ohjaajapari Ricky Gervais ja Stephen Merchant tarjoilevat yhden parhaimmista brittisarjoista, mitä olen koskaan nähnyt. Sarjan molemmat kaksi kautta ovat liki täydellistä draamavivahteista tilannekomiikkaa, mutta sarjan kohokohta on ehdottomasti elokuvan mittainen erikoisjakso, joka vie tarinan hienoon päätökseen tarjoillen vähemmän nauruja ja enemmän draamaa. Ja ei taustanauruja, mistä aina plussaa.



Friends (1994 – 2003)
suom. Frendit

Tämän sarjan kaikki tietää, joten mitään ihmeempää tästä en mainitse. Omistan kaikki kaudet DVD:llä, mutta nyttemmin olen jo niihin aika kyllästynyt. Aikanaan oli tämäkin hauskinta mahdollista, mutta taustanaurut ärsyttävät pahemman kerran. Ehkä väähän liian ”jenkkikin”, en tiedä…


House M.D. (2004- )
suom. House

David Shoren luoma House M.D. yhdistää sarjan päähahmoon kaikki suosikkihahmonpiirteeni. Gregory House on älykäs, kärttyisä, lääkeriippuvainen, sarkastinen, hauska ja sirpaleinen. Ja kun vielä kaiken lisäksi sarja on hyvin kirjoitettu, ja Housea esittää eräs suosikkikoomikoistani Hugh Laurie, joka on omaksunut oxbridgeläisen englannin sijaan täydellisen jenkkiaksentin, saadaan sarja, joka koukuttaa pahemmin kuin Vicodin (inside joke?). Välillä sarja on hieman lipsunut, eikä ne potilastapaukset niin paljoa eroa toisistaan, mutta eihän se missään vaiheessa ole ollut se tarinan pääjuttu. Etenkin juuri jenkkilässä loppunut kuudes kausi päättyi niin upeaan cliffhangeriin, että huh huh.. En spoilaa, mutta oli se vaan yllätys.


Life On Mars (2006 – 2007) & Ashes To Ashes (2008 – )

Lasken nämä kaksi samaksi sarjaksi, koska jälkimmäisessä palataan ikään kuin samaan tilanteeseen kuin aiemmassa (en spoilaa). Life On Mars alkaa, kun etsivä Sam Tyler jää auton alle, ja hän palaa ajassa vuodesta 2006 vuoteen 1973. Tylerin tapaukseen perehtynyt Ashes To Ashesin etsivä Alex Drake taas saa luodin päähänsä, ja hän herää vuodesta 1981. Jännitystä pidetään koko ajan yllä menneisyydessä tehtävien asioiden vaikuttaessa tulevaisuuteen, ja menneisyyden haamut saattavat kostaa tulevaisuuden koomapotilaalle, jonka pitää menneisyydessä pysäyttää rikoksia jne… Sarjojen juonia on hieman vaikea selittää auki näin lyhyesti, mutta jonkinlaisen kuvan tuostakin saa. Sarjoja yhdistää tekijätiimin lisäksi sama poliisitiimi, jonka joukkoon ”tulevaisuuden etsivä” otetaan mukaan. Ja luonnollisesti Bowie-diggarina sarjojen nimet ja musiikit ovat mitä hienoimpia.


The Sopranos (1999 – 2007)

David Chasen Sopranos oli juuri Kummisedät ja Mafiaveljet katsoneelle teinille kovin juttu sitten kiven, joten luonnollisesti olin sarjassa mukana kuin se kuuluisa peräpukama. Outoa kyllä, sarjan vihoviimeinen jakso oli minulta katsomatta noin vajaat kaksi vuotta ennen kuin etsin sen käsiini. Ja se oli hieno viimeinen jakso. Tony Sopranon hahmo oli koko sarjan ajan jälleen kerran niitä luotaantyöntäviä, mutta rakastettavia hahmoja, joita kannusti pahiksen luonteesta riippumatta.


Spaced (1999, 2001)
suom. Avaruuden tuntua

Muun muassa Shaun Of The Deadin ja Hot Fuzzin maailmalle loihtinut porukka Edgar Wright ja Simon Pegg (ja Nick Frost) tekivät ennen edellä mainuttuja leffoja hyvin samanhenkisen sarjan Spaced (jälleen kahden kauden verran loistokkuutta). Pääosassa nähdään sarjan kirjoittajat Simon Pegg ja Jessica Hynes kämppiksinä mielenkiintoisen kaveripiirin ympäröimänä. Sarja on vähän niinkuin Frendit ja Shaun Of The Dead sekaisin, mutta huomattavasti enemmän jälkimmäisen tapainen. Jälleen erityismaininta komediasarjalle, jossa ei ole taustanauruja.


Yes, Minister (1980 – 1982, 1984) & Yes, Prime Minister (1986 – 1988)
suom. Kyllä, herra ministeri & Kyllä, herra pääministeri

Tämä on sitä parasta poliittista satiiria. James Hacker (Paul Eddington) aloittaa sarjassa riviministerin kengissä ja päätyy lopulta johtamaan Britanniaa pääministerinä. Nigel Hawthornen esittämän Sir Humphrey Applebyn kuuluisat poliittisen jargonin monologit sekä Hackerin ja Humphreyn väliset kissa-hiiri-leikit ovat ohjelman parasta antia, ja vaikka aika on syönyt sarjan ajankohtaisuutta aihepiireiltään, saadaan pienellä ajatusleikillä yhdisteltyä ajan ongelmia nykypäivän vastaaviin, mistä hyvänä esimerkkinä brittimakkaran eurostandardisointi. Suomessa sarjaa on näytetty Ylellä suhteellisen usein, mutta DVD:nä on julkaistu vasta Kyllä, herra ministeri. Taustanaurut ainoa miinus.