Avainsanaan ‘Together Through Life’ liitetyt artikkelit

Kun sain käsiini Bob Dylanin uuden albumin vinyylinä Lyonista, minulle tuli semmoinen fiilis, jota vinyyliaikaan eläneet varmaankin nimittäisivät nykyisin nostalgiseksi. Vannoutuneena Dylan-diggarina piti heti selvittää, onko albumi todella sitä ympäröineen hypetyksen väärti

Ensimmäisellä kuuntelukerralla petyin, koska lätty kuulostaa hyvin samalta kuin aiemmat kolme Dylanin ”uuden kauden” tuotosta. Vuonna 1997 ilmestynyt Time Out Of Mind oli Daniel Lanoisin tuottama platinaa myynyt mestariteos, jolla vanhan mestarin kappaleisiin oli tullut jotain uutta ennenkuulumatonta läheisyyttä. Vuoden 2001 Love And Theftistä lähtien Herra Zimmermann on itse tuottanut albuminsa salanimellä Jack Frost, ja soundit ja tunnelma ovat olleet aina kohdallaan. Elokuussa 2006 Dylan jatkoi jo tutuksi käyneellä formaatilla jälleen platinaa myyneen Modern Timesin nimissä.

Kriitikot kiittävät ja kumartavat, ja brittilistankin kärkeen ollaan päästy 38 vuoden jälkeen, kun kolmen vuoden jälkeen ilmestyvä, alunperin soundtrack-sessioista alkunsa saanut levy Together Through Life ilmestyy jatkaen edelleen täysin samalla kaavalla. Blues- ja kantrivaikutteet sekoittuvat Dylanin rätisevä-ääniseen folktulkintaan edelleen loistavasti, mutta niin sanottu uudistuminen alkaa olla jo vanha juttu neljän liki identtisen albumin jälkeen. Uutta on ensikuulemalta vain David Hidalgon soittama haitari.

Dylan päästää kuulijan lähelle. Soundi on lämmin, rento ja kaiken kaikkiaan täydellinen.
Kymmenen kappaleen albumi kuitenkin avautuu ajan kanssa, ja viimeistään kymmenennen kuuntelukerran jälkeen alkaa kuulla eroavaisuuksia aiempiin albumeihin. Yksi tärkeä asia, mikä pistää korvaan on se, että levy on kauttaaltaan bluesahtavan uptempo, ja erityisesti levyn päättävä It’s All Good on ”pannaanhan jalalla koreasti, eiks je?”-tyylinen rokkiralli, joka vie mennessään. Shake Shake Mama ja Jolene eivät nekään jää paljoa jälkeen rytmijalanheiluttamisakselilla.

Hitaammista on pakko mainita lyriikoiltaan klassista Dylania edustava Forgetful Heart sekä Life Is Hard, jonka Dylan laulaa jopa samanlaisella herkkyydellä kuin aikanaan vuoden 1975 Blood On The Tracksilla. Ihan kuin santapaperiääni olisi jätetty narikkaan, Dylan laulaa paremmin kuin pitkään aikaan! Koska hitaita biisejä on vähemmän, ei levyllä päästä siihen samaan tunnelmaan, mikä vallitsi esimerkiksi Time Out Of Mindin äänimaisemaa ratkaisevasti. Dylan on nimittäin aiemmilla levyillään onnistunut juuri parhaiten tulkitsemaan Working Man’s Blues #2:n kaltaisia hitaita, mietteliäitä kappaleita. Hienoja biisejähän ne nopeammatkin ovat, ja vaikka 12-tahtinen blues on kulunut kuin Dylanin äänihuulet, niin albumi on kaunis, koskettava ja ennen kaikkea vahva näyttö siitä, että rockille runouden antaneen miehen tarina ei ole vielä läheskään kerrottu.

Mainokset