Avainsanaan ‘Steven Wilson’ liitetyt artikkelit

HUOM! Jutun kirjoittaja on Steven Wilsonin fani. Havaittavissa fanitusta.

No huh. Steven Wilson meni tekemään loistavan levyn. Vuoden 2007 Insurgentesin sekä vuoden 2009 Porcupine Treen The Incidentin jälkeen odotukseni olivat hyvin korkealla. Steven Wilsonin toinen sooloalbumi on toistaiseksi 2010-luvun hienoin progealbumi.

Jos Steven Wilson teki edellisellä levyllään kunniaa 80-luvun musiikille, on Grace For Drowning syvä kumarrus 70-luvulle. Wilsonin vasta uudelleen masteroimat King Crimsonin albumit ovat olleet suurena vaikutuksena albumin äänimaisemaan. Levyllä vierailee kovan luokan muusikoita, ja on vain asianmukaista, että osa heistä on aikanaan kuulunut Steven Wilsonin omiin suosikkiyhtyeisiinsä. Oman panoksensa albumille antavat muun muassa Steve Hackett (Genesis), Jordan Rudess (mm. Dream Theater) sekä Tony Levin (mm. King Crimson).

Aariamaisen avauksen Grace For Drowning jälkeen kuultava Sectarian tuo esiin ensimmäistä kertaa levyllä vahvana soivat jazz-vaikutteet. Kolmas kappale Deform To Form A Star voisi olla Porcupine Treen tuotantoa 2000-luvun alusta. Tätä seuraa haikeasta alusta etniseksi progeiluksi kasvava No Part Of Me ja lennonmainen kaunis  balladi Postcard.  Ensimmäisen levyn päättää Raider Prelude-johdannon saattelema Reminder The Black Dog. Se alkaa pianoriffillä ja Wilsonin kummittelevalla laululla, ja kasvaa riffitteleväksi progehäröilyksi enteillen tulevaa Raider II-eeposta, mutta siihen verrattuna pysyy paljon paremmin kasassa.

Toinen puolikas alkaa kauniilla kitaranäppäilyllä Belle De Jour, jota seuraa Insurgentesin ja Incidentin tunnelmia emuloiva Index. Synkistelyn jälkeen seuraa ristiriitainen Track One, jonka kauniin pinnan alta paljastuu rosoisa ja pimeä puoli. Tämä kohta toi minulle mieleen hyvin vahvasti Pink Floydin The Wallin, erityisesti kappaleen Goodbye, Blue Sky. Kappaleen lopun kitarateema jäi jo ensikuulemalta päähäni useiksi päiviksi. Levyn mahtipontisin kappale Raider II täyttää liki kokonaan albumin toisen puolikkaan. Reilun 23 minuutin mammuttiraita on myös levyn kokeellisin koitos. Monisyisyydessään se tuo mieleen Porcupine Treen Fear of a Blank Planetin Anesthetizen, mutta ei kestä kuitenkaan vertailua sävellyksen osalta. Viimeisenä kuullaan yksi Wilsonin kaikkien aikojen kauneimmista kappale Like Dust I Have Cleared From My Eye, ja parempaa päätöskappaletta ei levyllä voisi olla.

Levyn teema on Wilsonille ominaista ihmismielen ja sosiaalisen maailman syväluotausta. Levyn nimi tulee siitä tunteesta, kun hukkuva löytää lopullisen rauhan lähestyvän kuoleman hyväksymisen jälkeen. Kuitenkin päivän päätteeksi levy päättyy onnelliseen nuottiin, ja SW-asteikolla kokonaisuus on varsin positiivinen verrattuna hänen aikaisempiin tuotoksiinsa. Vaikka levy vaatii sulattelua ja useamman kuuntelun lopullisen mielipiteen muodostamiseksi, tiedän pitäväni siitä erittäin paljon. En anna sille tähtiä, mutta ”suosittelisin sitä ystävilleni”.

Mainokset

Listaan seuraavat viisi lähitulevaisuuden odotustani kulttuurin osalta.

1. Konsertti: The Who – Quadrophenia

Tällä hetkellä tämä on korkeimmalla listallani parin päivän takaisen uutisoinnin johdosta. Ensi vuonna The Who, yksi kaikkien aikojen suosikkiyhtyeistäni, lähtee kiertueelle esittämään sen suurinta yhtenäistä teostaan, vuoden 1973 albumia Quadrophenia. Saa nähdä, yltääkö kiertue Suomeen asti. Lienee toiveajattelua, vaikka Pete meni viime Suomen keikan loppuun sanomaan ”Hope it doesn’t take another 40 years.”…

2. Kirja: Seuraava Jari Tervon romaani

En tiedä, koska seuraava Tervon romaani on saava julkaisunsa, mutta kirjallisuuden puolelta odotan sitä enemmän kuin mitään muuta kirjaa. Viimeisimmästä kirjasta Koljatti on kulunut kaksi vuotta, ja kerrassaan loistavasta Myyrä-Ohrana-Troikka-trilogiasta vielä kauemmin. Odotan toki myös syksyllä alkavaa Jarin kirjoittamaa YLEn Kotikatsomoon tuotettua Moska-sarjaa.

3. Albumi: Steven Wilson – Grace for Drowning

Mikäli musiikkijumala Steven Wilsonin toinen soololevy vastaa läheskään hänen debyyttinsä tai Porcupine Treen viime levyn tasoa, on Grace for Drowningista tulossa jotain todella suurta. Blackfieldin uusimmalle levylle Wilson päästi vain yhden oman kappaleen säästääkseen loistokkuutta tulevalle tuplalevylleen. Syyskuussa julkaistava levy on minulle tämän vuoden odotetuin levyjulkaisu.

4. Elokuva: Midnight In Paris

Uusi Woody Allen puolestaan on aina vuoden kohokohta elokuvien saralla. Viime vuoden You Will Meet A Tall Dark Stranger oli piristävin Allenin tuotos sitten vuoden 2000 Small Time Crooksin, vaikkei tasoltaan yltänytkään synkän Match Pointin tasolle. Owen Wilsonin valinnasta pääosaan en ole niin innostunut, mutta toisaalta Allen on saanut jopa Will Ferrellin toimimaan elokuvassaan Melinda ja Melinda. Tunnustan kyllä, että odotan vielä enemmän Midnight in Parisin jälkeistä Bop Decameronia, jossa itse Woody palaa näyttelijäkaartiin.

5. Stand up: Stephen Merchant – Live

Ricky Gervaisin aisapari Stephen Merchant ottaa ensiaskeleensa stand up-viihteen parissa. Odotukseni ovat korkealla, ovathan Ricky Gervaisin DVD:t olleet viimeisintä lukuun ottamatta genren parhaimmistoa. Myös Karl Pilkingtonin kanssa tehdyt podcastit sekä muut puheohjelmat ovat olleet loistokkaita. Marraskuussa julkaistavaa DVDtä voi tilata jo nyt, vaikka itse keikkaa ei ole vielä edes kuvattu. Kiertue alkaa syyskuussa Swindonista.