Avainsanaan ‘Stephen King’ liitetyt artikkelit

Hyvänen aika! Stephen King kirjoitti kerrassaan loistavan kirjan! Sain juuri kuunneltua loppuun Stephen Kingin uusimman kirjan 11/22/63.

Vuonna 2005 luin Mika Walterin Sinuhen. Pidän sitä edelleen parhaana koskaan lukemanani/kuuntelemanani kirjana, mutta kaikki sen jälkeiset ja sitä edeltäneet jäävät tämän uutukaisen varjoon.

Stephen King tuskin esittelyjä kaipaa. Oma King-historiani on varsin suppea. Olen lukenut muutaman novellin ja pari pidempää teosta, mutta yksikään niistä ei ole tehnyt kovin suurta vaikutusta minuun. Kuten monelle, myös minulle Stephen King on tullut kirjojensa lisäksi myös elokuvista. Arvattavat juonenkäänteet, kliseiset hahmot ja tönkkö dialogi yhdistetään Kingiin usein juuri elokuvaversioiden laadun vuoksi. Muistan nauraneeni ääneen monet kerrat aikanaan katsoessani ensimmäistä Uinu, uinu lemmikkini -elokuvaa. Myös esimerkiksi ”Se” ja Langolieerit olivat enemmän hauskoja kuin pelottavia elokuvakokemuksia. Silti Kubrickin Hohto on kaikkien aikojen suosikkielokuvani. Vuoden 2008 jälkeen en ollut lukenut yhtäkään Kingin tuotosta.

Sitten viime vuoden lopulla kuulin, että King on juuri julkaissut uuden romaanin, joka liittyy John F. Kennedyn murhaan. Historiadiggarina havahduin heti, ja aloin ottaa asiasta selvää. Koska marraskuun 1963 22. päivän tapahtumat ovat kiinnostaneet minua jo ennen kuin näin ”sen Oliver Stonen elokuvan”, halusin tietää, miten King lähestyy aihetta. Kävi ilmi, että aikamatkailun kautta. Silloin olin hyvin vähällä jättää kirjan lukematta, sillä Terminaattoreita ja Paluu Tulevaisuutta -trilogiaa lukuun ottamatta en ole nähnyt, lukenut tai kokenut yhtäkään minua miellyttävää aikamatkailutarinaa. Silti kiinnostukseni oli herätetty, ja päätin ostaa kirjan Audiblesta. Koska kyseessä on äänikirja, on hyvä mainita, että minulle kirjan loistavuuteen vaikutti myös erittäin pätevä ja eläytyvä lukija Craig Wasson, joka taidoillaan sai kylmät väreet kulkemaan pitkin selkääni.

En aio käydä kirjan juonta läpi. Tätä kirjaa en halua pilata kenellekään. Se on koettava. Ainoa edellytys lukijalle on, että pääsee paperilla huvitusta herättävän tarinan lähtöasetelman yli: Kirja kertoo äidinkielenopettaja Jake Eppingin tarinan siitä, miten hän matkustaa hampurilaisravintolan kellarista löytyneen aikaportaalin kautta vuodesta 2011 vuoteen 1958 odottamaan viisi vuotta estääkseen Yhdysvaltain presidentin murhan. Olisi haitaksi kirjalle paljastaa siitä muuta.

Kerron aluksi kirjan huonot puolet. Alku ei vakuuttanut. Vasta pitkähköltä tuntuneen prologin loppupuolella aloin edes jollain tasolla kiinnostua tarinasta. Jälkikäteen ajateltuna sillä oli kyllä paikkansa, mutta prologin alusta olisi voinut hyvin napsia vähän pois. Aikamatkustus-teemaa pedataan vähän turhankin paljon, jos olettaa, että lukija on lukenut kirjan takakannen. Myös keskellä tapahtuu pientä väljähtämistä, kuten 850 -sivuiselta kirjalta saattaa olettaa. Joskus tapahtumat ovat vähän ennalta arvattavia, ja Deus ex machina -elementtejä löytyy lajinsa. Myös genressä tapahtuu selvää vaihtelua; välillä kirja on aikamatkustus-sci-fiä, välillä romanttis-höysteinen trilleri, toimintaseikkailu tai salaliittomysteeri. Joskus King heittää mukaan aimo annoksen kauhua. Moni on kritisoinut kirjaa juuri tämän vaihtelevuuden vuoksi, mutta henkilökohtaisesti itse pidin siitä.

Menneisyys on kuvailtu riemastuttavan yksityiskohtaisesti. Harvoin koen kirjoissa olevani sen maailmassa sisällä. King kertookin, ettei hän ole koskaan aikaisemmin kokeillut näin tarkkaa tutkimustyötä kirjaa varten. Vuosien 1958 ja 2011 maailmojen vertailulla ei mässäillä, vaan sitä on juuri sopivasti. Kirjassa on monta sivujuonta, ja henkilöiden omat tarinat nivoutuvat ja harmonisoituvat hienosti keskenään. Hahmot ovat kiinnostavia, vähäpätöisemmät mukaan lukien. Kirja jännitti, nauratti, pelotti ja itketti, enkä ole pitkään aikaan tuntenut samanlaista tunteiden skaalaa kirjaa lukiessa. Tällä kertaa King osaa vedellä juuri oikeista naruista.

Kirjailija on myös todennut, että tämä kirja todennäköisesti tuo hänelle paljon uusia lukijoita erilaisuutensa vuoksi. Amazonin arvostelujen ja kommenttien perusteella tämä lienee totta. Kirjasta on Suomessa saatavilla toistaiseksi vain englanninkielinen painos, ja suosittelen sitä mitä lämpimimmin, mikäli vain kielipää riittää.

Tälle kirjalle annan täydet viisi tähteä.

*****

(1968, ohj. George A. Romero, näytt. Duane Jones, Judith O’Dea)Night of the Living Dead lienee se elokuva, joka aloitti zombileffojen kultin. Kun nykyisin jo legendaarinen kauhuohjaaja George A. Romero teki pienen budjetin b-leffan mustavalkoisena kuuman 60-luvun lopussa, hän tuskin arvasi luoneensa innoitteen uudelle kauhuohjaajien sukupolvelle. Elokuva on varsin perinteinen selviytymiskamppailu, jossa päähahmot Ben (Duane Jones) ja Barbra (Judith O’Dea) yrittävät pysyä hengissä zombien vallatessa maailmaa. Liekö tarkoituksellista, mutta Romero onnistui luomaan kaikkien perusvalittajabimbojen prototyypin Barbra-hahmostaa, jota vihaa jo ensimmäisistä hetkistä lähtien. Myös tuolle ajalle harvinainen tummaihoinen päähahmo Ben esittelee oman hahmonsa perusmallin eli viileän toimijan, joka ei kuuntele paskanjauhantaa, varsinkaan vinisevältä Barbralta. Koska Night of the Living Dead on niin monen kauhuelokuvatyypin lähtökohta, jää se vähän vaisuksi jo muita, uudempia genren elokuvia nähneelle. Kaikki tuntuu olevan jo nähtyä. Hienointa elokuvassa on varmaankin taloon linnoittautuneiden ihmisten välisten suhteiden ja henkilökemioiden kuvaaminen.

***

Valittu pätkä: Koko elokuva
—–

Poltergeist
(1982, ohj. Tobe Hooper, näytt. Craig T. Nelson, JoBeth Williams, Heather O’Rourke)

Tobe Hooper tuli tunnetuksi 70-luvulla elokuvallaan The Texas Chain Saw Massacre, ja seuraava merkkipaalu hänen urallaan oli Steven Spielbergin tuottama ja käsikirjoittama Poltergeist. Tuotto näkyy elokuvassa varsin hyvin, mutta 80-luvun efektit eivät ole vanhentuneet ihan niin nätisti kuin toivoisi. Minun on vähän vaikea sanoa miksi, mutta en pitänyt tästä elokuvasta kovinkaan paljon. Siinä oli toki paljon hyviä ja hienosti tehtyjä kohtauksia, kuten hallusinaatio, jossa mies repii omien kasvojensa nahan pois, mutta lopulta tämä oli vain jälleen kerran yksi uusi ”riivattu talo”-pätkä. Myöskin pikkutytön katoaminen ja tappaja-klovni sun muut ovat jo nykyisin sen verran kliseisiä, että elokuva ottaa osumaa olemalla lähinnä kauhuelementtien sulatusuuni. Kenties, jos olisin nähnyt tämän ennen monia muita, olisin saattanut pitää tästä enemmän, mutta nyt se jää aika tasapaksuksi kokonaisuudeksi.

***

Valittu pätkä: ”Poltergeist Steak / Bathroom Scene”
—–

Rosemary’s Baby
(1968, ohj. Roman Polanski, näytt. Mia Farrow, John Cassavetes, Ruth Gordon, Sidney Blackmer)

Vaikka Rosemaryn painajainen ei ole perinteinen kauhuelokuva, se on kuitenkin piinaavan ja ahdistavan tunnelmansa vuoksi mainitsemisen arvoinen. Rakastunut aviopari Rosemary ja Guy muuttavat uuteen asuntoon, joka näyttää päällisin puolin täydelliseltä. He tutustuvat uusiin naapureihinsa, Casteveteihin, ja kaikki ovat hyvin ystävällisiä naapurustossa ja uudessa ystäväpiirissä. Pian kuitenkin Rosemary (Mia Farrow) alkaa epäillä talossa tapahtunutta itsemurhatapausta sekä muita uuteen ystäväpiiriin ja taloon liittyviä kummallisuuksia. Lopulta Rosemary pääsee selville satanistisista menoista ja mustasta magiasta, joka ympäröi jo koko hänen perhettään, ja lopulta hän ajautuu hulluuden partaalle epäillessään kantavansa kohdussaan antikristusta. Polanski ohjaa erään parhaimmista elokuvistaan,  myöhemmin Woody Allenin elokuvista tunnettu Mia Farrow on loistava roolissaan vainoharhaisena odottavana äitinä, ja koko tarina imee mukaansa parhaimmalla tavalla, eikä päästä irti edes lopputekstien rullatessa. Ja se hyytävä musiikki! Tässä elokuvassa on kaikki, mitä tarvitaan nostamaan se erääksi aikansa parhaimmista elokuvista, yli genrerajojen. Yliluonnolliset seikat poisjättäen Rosemaryn painajaista pidetään myös yhtenä parhaimmista odottavan naisen pelkoja ja tunteita kuvaavista elokuvista.

****1/2

Valittu pätkä: ”Alkutekstit (Musiikki!)
—–

The Return Of The Living Dead
(1985, ohj. Dan O’Bannon, näytt. Clu Gulager, James Karen, Don Calfa)

The Return Of The Living Dead ei nimestään huolimatta ole osa George A. Romeron zombisarjaa vaan eräänlainen humoristinen tribuutti, joka perustuu alkuperäisen Night Of The Living Dead-elokuvan tapahtumiin. Elokuvan juoni on lähinnä se, että Night Of The Living Dead oli totta, mutta joitakin asioita elokuvasta piti muuttaa, että se ei paljastaisi valtion salaisuuksia. Tässä elokuvassa on pari asiaa, miksi tämä on yksi zombisuosikeistani:

  1. Zombit puhuvat, ja voivat kutsua poliisilta apujoukkoja, joita syödä
  2. Zombit syövät aivoja, ja örisevät jatkuvasti ”brains”
  3. Zombit selittävät, miksi syövät aivoja: Se helpottaa kuolleiden tuskaa.

Kuolleet herättävä kaasu pääsee valloilleen vahingossa, ja ruumiit alkavat elää. Eikä pelkästään ihmisten vaan myös esimerkiksi tieteelliseen käyttöön tarkoitetun koiran puolikkaan ruumis alkaa haukkua. Sitten joku keksii kuningasajatuksena laittaa zombityyppi krematorion uuniin ja avot – zombipöly tippuu sateen mukana hautuumaalle ja kaikki kuolleet heräävät. Sitten kuolleet houkuttelevat paikalle lisää eläviä syötäväksi. Aivoja syödään, zombeja tapetaan ja aivoja syödään taas. Nam.

****

Valittu pätkä: ”It’s The Cadaver!
—–

Pet Semetary
(1989, ohj. Mary Lambert, näytt. Dale Midkiff, Denise Crosby)

Uinu, uini lemmikkini on varmasti taas niitä elokuvia, joita jotkut ovat katsoneet liian pieninä ja sen vuoksi pitävät varsin pelottavana pätkänä. Näin sen ensimmäistä kertaa noin 16-vuotiaana, ja se nauratti silloin, ja naurattaa nytkin. En olisi uskonut, että Stephen Kingin kirjasta on saatu näin ratkiriemukkaan hauska elokuva. Totuuden nimissä on kyllä sanottava ettei tämä mikään komedia ole, mutta minusta vain on aina hauska nauraa tämänkaltaisille elokuville. Creedin perhe muuttaa kivalle maalaisseudulle, kaikki on täydellistä ja ihanaa. Pian kuitenkin talon sijainti osoittautuu hieman huonoksi, sillä talon edestä ajaa rekkoja tuhatta ja sataa, ja talon takana sijaitsevassa metsässä on vanha mystinen intiaanien hautuumaa, joka legendan mukaan herättää kuolleet henkiin.  Kuten Poltergeistissakin, se on tämänkin elokuvan kaiken pahan alku. Creedin perheen rakas koira kuolee, ja perheen tohtori-isä Louis (Dale Midkiff) hautaa sen sinne toivoen, että koira palaisi henkiin. Koira palaa takaisin, mutta on muuttunut pahaksi. Sitten perheen pieni poika Gage juoksee tielle ja jää rekan alle yhdessä kaikkien aikojen hauskimmista kuolinkohtauksista. Tästä kommentistani varmasti enemmistö on eri mieltä; onhan kyseessä traaginen lapsen kuolema, mutta en vain voinut olla nauramatta hidastetulle ”Noooooo!”-huudolle. Isä hautaa epätoivoisena Gagen hautuumaalle, mutta poikakaan ei palaa ihan normaalina. Itseasiassa nukelta näyttävä, riivattu ruumispoika alkaa tappamaan kyläläisiä, ja kyllä, isän pitää pysäyttää hänet. Loppu onkin sitten sitä tappelua, ja nukke saa turpaan. En pidä tätä oikein minään, mutta ihan mukiinmenevä kauhupätkä tämä kuitenkin on.

***

Valittu pätkä: ”Death of Gage Creed
——

(1980, ohj. Stanley Kubrick, näytt. Jack Nicholson, Shelley Duvall, Danny Lloyd, Scatman Crothers)
Mestariteos. Nuff said.*****

Valittu pätkä: ”Here’s Johnny!

—–

Shaun of The Dead
(2004, ohj. Edgar Wright, näytt. Simon Pegg, Nick Frost, Kate Ashfield)

Shaun of the Dead on yksi suosikkielokuviani kautta aikain, eikä mikään kauhukomedia tai -parodia ole yltänyt samalle tasolle. Siksi se saakin kunnian olla viimeinen elokuva Kauhun lokakuu-listallani. Edgar Wright ja Simon Pegg ovat Nick Frostin kanssa lyömätön trio, jonka tuotoksista olen poikkeuksetta tykännyt. Näihin kuuluu muun muassa Spaced (suom. Avaruuden tuntua), ehkä mainioin sitcom television historiassa, sekä Shaun of The Deadia seurannut loistopätkä Hot Fuzz. Mutta, jotta tämä arvostelu ei menisi vain kritiikittömäksi ylistykseksi, mennään itse elokuvaan.

Shaun of The Dead on hyvin perinteinen romanttinen komedia, mutta zombeilla. Shaun (Simon Pegg) tulee jätetyksi, ja lähtee parhaan kaverinsa Edin (Nick Frost) suostuttelemana hukuttamaan surujaan Winchester-pubiin. Juopuneen illan aikana kaupungilla on kuitenkin alkanut tapahtua outouksia, mutta krapulainen Shaun ei huomaa mitään, kunnes yksi zombi ilmestyy heidän takapihalleen. Pian Shaun ja Ed keksivät suunnitelman pelastaakseen Shaunin vanhemmat, ex-tyttöystävän sekä pari kaveria, ja lopulta taistellaan kuolleiden armeijaa vastaan Winchesterissä Queenin tahtiin. Siinä se juoni suurinpiirtein olikin, ja se lienee elokuvan heikointa antia.  Ohjaus, kuvaus, dialogi ja näyttelijät ovat kaikki nuoremman brittikomedian parhaimmistoa. Elokuva pursuaa viittauksia Romerosta Raimiin, ja uskoisin, että niin kauhuelokuvan kuin brittikomediankin ystävät pitävät tästä ratkiriemukkaasta nykyklassikosta. Suosittelen mitä lämpimimmin.

*****Valittu pätkä: ”Don’t Stop Me Now

—–Viimeinen osa tuli niin järkyttävän myöhässä, siitä pahoittelut. Joka tapauksessa siinä oli siis Kauhun lokakuu, aiheeseen palataan uudestaan vuoden päästä. Varmaankin pari onnistunutta kauhuelokuvakokemusta tulee tässä vielä ennen seuraavaan lokakuuta kirjoitettua tänne. Joulukuussa voi olla jonkin sortin samantyylistä jouluelokuviin liittyvää arvostelurykelmää luvassa, mutta mitään en lupaile.