Avainsanaan ‘stand up’ liitetyt artikkelit

Sarah Silverman päätti tehdä stand up-ruutiininsa ”Kaikki parhaat”-kokoelman konserttielokuvan muodossa. Vuonna 2005 ensi-iltansa saanut Jesus Is Magic rikkoo perinteisen stand up-tallenteen rakennetta musiikkivideoilla ja sketseillä. Kokonaisuuden kannalta tämä ei ole toimiva ratkaisu.

En ole valistunut Silvermanin huumorin kuluttaja, mutta tämän verran olen oppinut hänestä: Hän on amerikanjuutalaisia juuriaan huumorissaan hyödyntävä stand up-koomikko, käsikirjoittaja ja näyttelijä. Hänellä oli oma ohjelmansa Comedy Centralilla, ja hän seurusteli Jimmy Kimmelin kanssa. Ensimmäisen kerran näin hänet elokuvassa School of Rock. Koomikkona hän on omalaatuisen outo, ja melkein tarpeeksi ilkeä ollakseen tarpeeksi ilkeä.

Jesus Is Magic on ensimmäinen kerta, kun näen Sarahin stand up-materiaalia. Katsottuani suureksi osaksi sketseistä leikellyn trailerin ajattelin, että tämähän voisi olla ihan hauskaa vaihtelua tavanomaiseen stand up-tarjontaan. Elokuva alkaa kohtauksella Sarahin kotona, jossa hän juttelee ystäviensä kanssa urastaan. Ystävät tuntuvat menestyvän häntä paremmin, joten hän keksii hätävalheena, että hänellä onkin tulossa suuri komediarevyy, jossa on musiikkia, natseja ja muuta kivaa. Tämä johtaa montaasimaiseen ensimmäiseen musiikkivideoon, ja noin kahdeksan minuutin kohdalla päästään jo lavalle asti.

Jo alusta asti Silverman on vaivaannuttava koomikko. Hän on vähän liian tietoinen siitä, että on Sarah Silverman. Hän näyttää jatkuvasti tiedostavan sen, että hän aikoo sanoa jotain kiistanalaista tai vinksahtanutta; tämä vie voimaa punch linelta. Hyvän maun rajoilla liikkuminen onnistuu häneltä välillä todella hyvin, ja ajoittain hänestä ei voi tietää ihan varmaksi, onko hän tosissaan vai ei. Tämä lähestymistapa toimii suurimmassa osassa materiaalissa. Silti herkistä aiheista puhuessaan hän astuu pariin miinaan – tapa, joka on tuottanut hänelle muun muassa syytöksiä rasismista.

Suuri osa materiaalista on uskonto- tai rotupohjaista. Lopun aikaa hän latelee irtonaisia ja tarkoituksellisen likaisia juttuja muun muassa sukulaisistaan. Nämä kuitenkin tuntuvat töksähtäviltä pikkujutuilta, ja ne pysäyttävät esityksen lähes yhtä tehokkaasti kuin musiikkiesitykset. Sarah Silverman ei ole niin loistava muusikko kuin luulee olevansa. En usko, että hän on tarkoituksella tehnyt keskinkertaisia huumoripastisseja tavanomaisimmista musiikkityyleistä. Pari niistä on ihan hauskojakin, esimerkiksi eläkeläisille laulettu You’re Gonna Die Soon.

Kokonaisuus jää sketsien vuoksi turhan sirpaleiseksi, eikä itse esiintymisen flow ehdi muodostua missään vaiheessa tarpeeksi yhtenäiseksi. Suuri osa jutuista on hauskoja, mutta nekään eivät ole mitään maailmaa mullistavan nerokkaita. Kenties hänen sketsinsä toimivat paremmin televisiossa – ja siitä otan selvää jonain päivänä.

Mainokset

Ah, mitä helpotusta minulle tuottaakaan tämän kirjoitusurakan päättäminen! Eddie Izzardin viimeiset kolme käsittelemätöntä keikkaa jättävät stand up-aiheiset juttuni tauolle vähäksi aikaa. Jatkan muiden juttujen kirjoittamista aikatauluni salliessa, mutta stand up-juttuja en tule kirjoittamaan ainakaan yhtä säännöllisesti kuin tähän asti.

Asiaan!

Eddie Izzard on hyvin hauska pikku tyhmeliini, jonka absurdista huumorista olen kertonut jo pitkät lätinät. Tällä kertaa käsittelyssä olevat keikat kattavat kuitenkin sen verran pitkän aikavälin, että vertailusta Izzardin huumorin kehityksestä ei voi olla puhumatta. Ensimmäisenä käsittelyssä on Eddien varhaisin keikkataltiointi, eikä sitä ei ole julkaistu DVD:lle.

Eddie Izzard – Live at the Ambassadors

Voi miten oudolta Eddie näyttääkään! Ja pyöreältä! Reaktioni ei pitäisi olla tällainen, mutta yllättyisit sinäkin, jos näkisit David Bowien tukevampana ja hävyttömän tyylittömästi pukeutuneena. Hän näyttää vain niin erilaiselta verrattuna Definite Articlen tai Dress To Killin tyylijumalamaiseen lookkiinsa. Pyylevää olemusta korostaa vielä hiustyylin ja liian ylös vedettyjen housujen yhdistelmä.

Mutta se ulkonäöstä. Vuoden 1993 keikka on varhaisinta Izzard-uppia, mitä olen nähnyt. On hellyyttävää huomata, miten jotkut Eddien myöhemmillä keikoilla vakioelementeiksi muodostuneet hahmot ja maneerit hakevat vasta muotoaan. Erityisiä huvittuneisuuden pyrskähdyksiä saivat aikaan Sean Connery- ja James Mason-imitointien esivaiheet sekä Cake or Death-sketsin varhainen versio Dalekien toteuttamana. Kuninkaallisista veistetyt vitsit iskivät minuun parhaiten. Myös Twilight Zone parodia ”Tales of the Unexpected” oli varsin mainio.

Taso on jokseenkin sama kuin seuraavalla Unrepeatablella. Alkupuolella keikkaa Izzard vaikuttaa hermostuneemmalta kuin myöhemmillä taltioinneilla, ja asiaan pääseminen tuntuu tavanomaista vaikeammalta. Aiheet ovat tavanomaisen surrealistisia, ja toimivat hetkittäisistä takerteluista huolimatta. Toinen puolikas keikasta on esiintymisen kannalta paljon sulavampaa. Kokonaisuutena keikka oli jo varsin perushauskaa Izzardia, hiomaton timantti.

Eddie Izzard – Sexie

Kymmenen vuotta myöhemmin Izzard on stand upin rokkistara. Hän täyttää suuria stadioneja, ja on saanut nauttia niin maailmanlaajuista suosiota jo vuosia. Sexie on Eddien vuoden 2003 comeback-kiertueen taltiointi. Hän lopetti stand up-uransa hetkeksi median syytämien kohtuuttomien syytösten painostuksen alla. Lisää kiertueen valmisteluista ja siihen johtaneista seikoista kerrotaan elokuvassa Believe: The Eddie Izzard Story. KinoSilmän jakso aiheesta löytyy tästä. Tästä comeback-aspektista tietämättömänä pidin itsekin taukoa Izzard-kuun jälkeen, juuri vielä siinä oikeassa välissä Circlen jälkeen. Sexie oli ensimmäinen keikka, jonka korkkasin taukoni jälkeen.

Tauon jälkeen materiaali tuntuu tuoreelta ja tutun absurdilta, vanhalta kunnon Eddieltä. Varmaankin tähän tuntemukseen vaikuttivat niin Eddien kuin omakin tauko. Circlen materiaali oli Sexieen verrattuna väsynyttä. Katsottuani molemmat myöhemmin uudestaan tulin samaan lopputulokseen.

Sexieltä löytyy monta minun kaikkien aikojen Izzard-suosikkipätkää. Jo keikan aloittava transvestismia ja supersankareita vertaileva tajunnanvirran joenuomissa liplattava lätinä nosti keikan silmissäni Izzardin parhaimmistoon. Antiikista puhuessaan Eddie on parhaimmillaan siivilöidessään mytologian taruja hänen loogisen absurdismisuodattimensa lävitse. Kun seireeneistä ja sireeneistä puhutaan ristiin, ja hupia riittää. Keikalla on aivan liian monta hauskaa pätkää, jota haluaisin mainita. Katsokaa keikka, niin ymmärrätte. Oma suosikkini koko keikalta on ehdottomasti pätkä opaskoirista. Izzardin esittämä epäonnistunut opaskoira tuo mieleen niin elävästi pikkusiskojeni koiran, joka ei ole toistaiseksi osoittanut merkkejä älykkyydestä.

Toinen puolikas on hieman heikompi kuin ensimmäinen, mutta vain hieman. Ihmisen ensimmäisten keksintöjen läpi käyminen oli hauskaa, kun taas liian pitkälle viety Homo Sapiens versus Cro-Magnon ei niinkään. ”Hammaslääkäri” ja ”hevoskuiskaaja” taas toimivat erittäin hyvin. Keikan päättävä Blueberry-pätkä oli turhan pitkitetty, ja turhaa äänitehostetta kuluttava vitsi meni vanhaksi nopeasti. Encorena kuultu mainio huono imitaatio Christopher Walkenista nauratti vaivaannuttavuudessaan paljon enemmän kuin varsinainen päätössketsi.

Kiertueelta on myös vaihtoehtoinen, vain Yhdysvalloissa julkaistu DVD Live in Wembley, ja katsottuani sen totesin kaksi asiaa: 1) Izzardin stand up ei toimi niin hyvin suurella areenalla, 2) Izzardin keikat ovat ilmeisesti hyvin epätasaisia. Jostain syystä koko Wembleyn keikka tuntui hyvin kiirehdityn oloiselta. Massiivinen areena vähensi esiintymisen intiimiyttä, ja osa jutuista näytti vain menevän Sexie-versiota huonommin. Lisäksi Christopher Walken-lopetus puuttui.

Eddie Izzard – Stripped

Jälleen loikataan ajassa eteenpäin. Vuoden 2008 jouluna Lontoon West Endissä kuvattu Stripped on Izzardin viimeisin Euroopassa julkaistu DVD. Yhdysvalloissa julkaistu Madison Square Gardenin keikka on kuvattu vuonna 2010, ja luonnollisesti katsoin myös sen tilaisuuden tultua.

Mutta mitä ihmettä? Eddiellä on parta? Eddiellä on farkut? Eddiellä ei ole tissejä? Jo toistamiseen tämän kirjoituksen aikana järkytyn Eddien ulkonäöstä. Izzard kommentoi asiaa kertoen korkkareiden käyneen liian korkeiksi viime kiertueilla, ja kokeilee nyt sellaista jätkä-lookkia. Tämä vaikuttaa katsomiskokemukseen, vaikkei sen pitäisi. Jälleen käytän David Bowie-vertausta: Tunne on sama kuin Ziggy Stardustin vaihtuminen Thin White Dukeksi. Stripped on varsin osuva nimi kiertueelle.

Jutut ovat aiheineen pysyneet samankaltaisina, mutta jostain syystä samaa Circlen väsähtäneisyyttä on ilmassa. Mainioita pätkiä löytyy toki monia, ja uskontoon liittyvät sketsit ovat aina hienoja. Juttua kuullaan niin dinosauruksista, lukihäiriöstä kuin Hitleristäkin. Kahden eri Stripped-keikan välillä on vaihtelua materiaalissa enemmän kuin Sexie-kiertueella. Jostain syystä moni jutuista toimi tällä kertaa paljon paremmin Madison Square-taltioinnissa.

Tämän keikan parhaimmistoa ovat Izzardin roolihahmot, ja tällä kertaa erityisesti dinosaurukset. Suosikkikohtani löytyy MSG:n keikalta, jossa poliisi pysäyttää ylinopeutta ajaneen raptorin. Keikan loppua kohden taso heittelee enemmän kuin millään aikaisemmalla keikalla, ja jälleen mieleeni tulee Circle. Haluan jälleen painottaa, että jokainen Izzardin keikka on parempaa stand up-viihdettä kuin 90% muusta, ja vertaan tätäkin keikkaa lähinnä hänen aikaisempiinsa.

Stripped on katsomisen arvoinen, ja olisin ehdottomasti halunnut nähdä hänen esittävän keikkaa Suomessa vuonna 2009. Kenties jo lähitulevaisuudessa pääsen kokemaan Izzardin livenä. Siihen asti tyydyn katsomaan vanhoja livetallenteita, ja hekottelemaan Prinssi Philipille, kauhuelokuville, hedelmille, Nooan arkille, lipuille, Darth Vaderille, opaskoiralle sekä raptoreille.

Lewis Black olisi muuten hyvin samaistuttava koomikko, ellei hän olisi valittava, sarkastinen, ylipainoinen, keski-iän ylittänyt sosialistijuutalainen. Nämä ominaisuudet muodostavat hänen materiaalinsa rungon, ja yhdistelmä toimii. Jon Stewartin isännöimän The Daily Shown kautta minulle tutuksi tullut Black on viihdyttänyt maailmaa ohjelman vakiosegmentissään Back In Black jo vuodesta 1996. Vuonna 2009 äänitetty ja kuvattu Stark Raving Black on ensimmäinen näkemäni täysimittainen keikka häneltä.

Blackissa on jotain samaa kuin George Carlinissa. Carlinin jutut ovat tosin älyllisempiä, mutta sama kärttyisyydestä voimaa ammentava esiintyminen iskee minuun. Itse jutut eivät ole Blackin parhaimmistoa tällä kiertueella, ja olen aiempien vuosien pätkiä katsellessa törmännyt huomattavasti hauskempaan materiaaliin. Siitä huolimatta hän nousee tälläkin DVDllä keskitason yläpuolelle yleisesti stand up-koomikkojen keskuudessa.

Keikka alkaa odotuksilla. Poliittisen huumorin Black taitaa varsin hyvin, ja republikaanien ja demokraattien vastakkainasettelu oli jo selvä kohokohta ennen kymmenen minuutin rajapyykkiä. Tästä luonnollinen siirtymä oli ihmissyöjävaginoihin. Pidemmistä pätkistä suosikkini oli segmentti ”Vince Gill, Amy Grant, & Me”. Tämä oli viimeinen minua naurattanut kohta noin kahteenkymmeneen minuuttiin. En vain jaksanut nauraa ikivanhoille ikä-jutuille. Toki jotain uutta aiheesta saatiin jälleen, kuten aina, mutta silti kuudenkympin kriisi ei ole tarpeeksi kiinnostava aihe. Sama linja jatkui syntymän ja kuoleman kautta Blackin omiin vanhempiin.

Seuraavaksi alkoi paasaus. Siinä Black on hyvä. Taloudesta, ahneudesta sekä vaihtoehtoisista energiamuodoista Black sai paljon irti. Keikka päättyy reilun kymmenen minuutin toivo-aiheiseen puheeseen, joka toi mieleen Bill Hicksin Revelations-kiertueen DVD-taltioinnin. Kokonaisuus toimii, ja mitä vähemmän sensuroidun version keikasta katsoo, sitä parempi. Hyvää kiroilijaa on hauska kuunnella, vaikka Lewis onkin vähemmän innovatiivinen kuin esimerkiksi The Thick of It -sarjan Malcolm Tucker. HBO-erikoinen on vähän turhan saksittu, puhumattakaan CD-versiosta. Suosittelenkin siis katsomaan nimenomaan tämän DVD-version.

Will Ferrell on monipuolinen koomikko. Hän nousi pinnalle 90-luvun lopulla NBC:n Saturday Night Live-ohjelman myötä. Legendaarinen sketsiohjelma on poikinut vuosien varrella monta lahjakasta ja vielä useamman vähemmän lahjakkaan koomikon kutkuttamaan koko maailman nauruhermoja. Sarjaa tulin seuranneeksi SubTV:ltä aikanaan, ja klassikkojaksoihin olen sittemmin tutustunut YouTuben kautta. Itse ohjelma on yleisesti ottaen totaalista riman alittamista, eikä mieleeni muistu kovinkaan montaa järin hauskaa sketsiä.  Sketseissä on aivan liikaa toistoa, PulttiBois-tason hahmot kuluvat loppuun hyvin nopeasti ja käsikirjoitus ontuu. Viikoittaisen live-sketsiohjelman tasoa on toki vaikea pitää yllä, joten siinä mielessä osa möhläyksistä voidaan antaa anteeksi. Siispä ihmettelenkin, miten varta vasten kiertuetta varten käsikirjoitettu Will Ferrellin stand up-show vastaa tasoltaan SNL:n keskinkertaisinta antia.

Kyse on todellakin showsta. Ferrell ei siis esiinny itsenään vaan vetää jo SNL-ajoilta tuttua George W. Bush-rooliaan. Imitaatio ei ole niitä parhaimpia, mutta viesti tulee perille. Koko shown idea on nimensä mukaisesti pyöriä George W. Bushin ympärillä. Ferrellin Bush perustelee presidentillisiä valintojaan, kertoo hupsuja anekdootteja, juttelee mukavia ja on tyhmä kuin maihinnoususaapas, kuinkas muuten.

Yksi stand up-komiikan kulmakivistä on se, että esiintyjän jutut ovat uskottavia. Lähtökohtaisesti yleisön on voitava uskoa esiintyjän tehneen sen, mistä hän kertoo. Hahmo, jonka esiintyjä rakentaa on aina omanlaisensa, ja yleisö huomaa helposti roolista poikkeavat jutut. Bush on niin tunnettu hahmo, että yleisö on hyvin kriittinen siinä, mitä se uskoo Bushin tehneen. Tähän Ferrellin yliampuva ja elerikas show kaatuu. Missään vaiheessa ei tunnu, että lavalla on Bush vaan Ferrell, joka imitoi Bushia – huonosti.

Materiaali on suurimmilta osin Bushin elämästä kertovia anekdootteja, niin kuvitteellisia kuin puisevalla huumorilla terästettyjä tosielämän tilanteita. Ferrell latelee nolostuttavia tilastoja ja faktoja Bushin presidenttikaudelta, ja esittää Bushin olevan ylpeä ennätyksellisistä törttöilyistään. Näin saadaan muutamat naurut, mutta jo vartin jälkeen alkaa tämäkin ottaa päähän.

90 minuuttia kestävä HBO:n erikoinen on kuin rusinapitko: Hirvittävästi pullamössöä ja vain muutama hyvä sattuma joukossa. Kuten edellisessä kirjoituksessani mainitsin, on olemassa huonouden eri tasoja. Yleensä Will Ferrell tarjoaa positiivisia kokemuksia, mutta tällä kertaa kokemus on yksinselitteisesti huono. W. on vanha aihe, josta on veistelty jo yli kymmenen vuotta. Ei siitä nyt enää tarvitsisi kokonaista showta tehdä.

Ross Noble jatkaa QI:sta tuttujen koomikkojen listaa. En tosin tuntenut häntä stand up-koomikkona ennen erään ystäväni vuolasta hehkutusta taannoisen Dylan Moranin keikan väliajalla. Ensivaikutelmani hänestä QI:n panelistina oli junttimainen Geordie-murteen tehokäyttäjä, joka pitkätukkaisen bohemiutensa vuoksi ei huou liiallista älyllisyyttä. Katsottuani hänen stand up-pätkiään hänen mainiolta YouTube-kanavaltaan huomasin hänen olevan kerrassaan loistokas esiintyjä, ja improvisointitaidoiltaan paras tähän asti näkemistäni koomikoista.

Katsomani Randomist on hänen samannimiseltä 2005 vuoden kiertueeltaan kuvattu taltio Newcastlen City Hallista. Rossin improvisointiin pohjaavan esiintymisensä vuoksi kiertueiden keikkojen välillä on hyvin paljon eroja, ja niinpä samalta kiertueelta kuvattiin neljä eri keikkaa neljän DVDn boksiksi. Osaa stand up-koomikoista on kritisoitu vanhan materiaalin kierrättämisestä, joissain tapauksissa hyvin epäoikeudenmukaisesti. Noblen kohdalla tätä ongelmaa ei ole.

Ross Noble saa valtaosan materiaalistaan yleisöstä. Siitä revitään noin 80 prosenttia koko keikan jutuista. Vaikka kamera ei taltioikaan eturivin ilmeitä, on varsin selvää, että tehokkaasta piikittelystä huolimatta yleisö nauttii osallistumisestaan täysin rinnoin. Tämä on niitä harvoja keikkoja, jolloin hecklerit eivät ole haitaksi vaan tuovat jopa lisää hupia. Eittämättä tämä johtuu Rossin rempseän huolettomasta asenteesta ja tyylistä.

Itse keikkojen jutut ovat varsin absurdeja ja tilannepohjaisia. Valmiiksi kirjoitettua materiaalia keikalla on uskoakseni varsin vähän. Räppäri 50 Cent, etelä vastaan pohjoinen sekä pari surrealistisempaa aihetta ovat ainoat, joihin jäädään pidemmäksi aikaa. Mikäli juttu tai idea on liian surrealistinen, Ross visualisoi sen varsin mallikkaasti. Tajunnanvirran Niagaraa lasketaan parin tunnin ajan, eikä Noblen kanootti kaadu kertaakaan. Omat suosikkini olivat vahingoniloisuutta herättävä ”Magic Poo” sekä Harry Potterin ja pöllön välistä suhdetta kuvaava pätkä.

Vaikka toistaiseksi Rossin jutut eivät ole olleet poikkeuksellisen hauskoja, pidän hänen esiintymistyylistään ja ulosannistaan. Plussaa on tietenkin myös materiaalin runsaus, jota hän on tuottanut tuntikaupalla niin DVDlle kuin YouTubeenkin. Voisi kuvitella, ettei määrä korvaa laatua, mutta tässä suhteessa Noble yllättää positiivisesti. Hän on ehdottomasti yksi niistä koomikoista, jotka haluan kokea elävänä.