Avainsanaan ‘stand up’ liitetyt artikkelit

Kesän ensimmäinen kokopitkä stand up-DVD:ni on HBO:n tuottama Bill Maherin vuoden 2010 But I’m Not Wrong. TV-persoonana ja dokumentaristina minulle tutuksi tullut apateistikoomikko sulatti sydämeni sarkasmilla, asenteella ja älyllisyydellä.

Ensivaikutelmani Bill Maherista toi mieleen George Carlinin. Hänen juttunsa saavat ajattelemaan.  Tyyliltään Maher on vahingoniloisen naureskeleva, kuin Bill Hicks ilman ääniefektejä. Aiheet ovat tulenarkoja ja liittyvät politiikkaan, talouteen tai uskontoon, sekä niiden yhdistämisestä syntyvään sotkuun. Aihepiiristä saa näinkin kultivoitunut uutisten seuraaja hyvin paljon irti, vaikka jutut ovatkin kaksi vuotta vanhoja. Ajankohtaisuutta ja taustatietovaatimusta voidaan toki pitää negatiivisena seikkana, se katsojalle suotakoon. Maher tietää tämän ja tuntee yleisönsä, eivätkä vaativat/älykkäät jutut haittaa missään vaiheessa menoa.

Alusta loppuun huomio on amerikkalaisissa ja Yhdysvaltojen suhteessa muuhun maailmaan. Kärjistäen keikan teema on ”jenkit ovat tyhmiä”. Moni heitto osuu ja uppoaa monella eri tasolla. Missään vaiheessa mikään juttu ei tunnu menevän ohi, ja juttujen virta on saumatonta. Puolen tunnin kohdalla Maher esittelee uskonnon seuraavaksi aiheekseen tiedostaen myös Religulousin hänelle tuoman maineen. Elokuvan nähneenä tiesin, mitä odottaa, mutta silti Maher yllätti sillä, miten yliampuvaa settiä hänen uskonto-juttunsa välillä ovat.

But I’m Not Wrong loppuu hyvällä tapaa yllättäen. Sitä haluaa lisää. Siksi encorena nähtävä poliittisen korrektiuden rajoilla heiluva burkha-muotinäytös on hienoinen pettymys. Ylipitkän sketsin idea tulee selväksi hyvin nopeasti, mutta sen paikka on mielestäni jonkun talk show:n välihuvikkeena. Se tuntuu vähän irralliselta, ja laskee kokonaisuuden pisteitä.

Bill Maher nousi saman tien yhdeksi suosikkikoomikoistani lähinnä kahdesta syystä. Hänen stand up-huumorinsa rohkeus sekä elokuva Religulous. Jälkimmäinen on toistaiseksi viihdyttävin ja hauskin näkemäni uskontoja käsittelevä dokumenttielokuva/road movie. Elokuva avaa paljon myös Maherin omaa sielunmaisemaa, joka puolestaan tuo lisäarvoa hänen stand up-keikoilleen.

Lisäksi tehdessäni taustatyötä koomikosta, löysin minulle aivan uuden suosikkisanan: Apateismi.

Mainokset

Jo 1970-luvulla stand up koomikon uransa aloittanut Billy Connolly on ehtinyt tulla minulle tutuksi joistain elokuva- ja tv-rooleistaan, mutta hänen ylösseisontaansa en ollut vielä ehtinyt tutustua. Was It Something I Said? on Australian Adelaidessa kuvattu vuoden 2007 taltiointi, ja on käytännössä ensimmäinen koskaan näkemäni Connollyn setti.

Jo alussa vastaan tulee kielikynnys – Connollyn ymmärtäminen vaatii skottilaiseen aksenttiin tottuneen korvan. Billyn aksentti lienee kaikista kuulemistani skottiaksenteista stereotyyppisin, ja tämä on osa ”hänen juttuaan”. Hänen äänensä on hyvin käheä ja ulosantinsa hivenen epäselvä Jimmy Carrin kaltaisiin, kirjakielellä itseään ilmaiseviin koomikkoihin verrattuna. Parin minuutin totuttelun jälkeen sain kuitenkin kiinni puhetyylistä.

DVD tuntui ihan hillittömän pitkältä. Liki kahteen tuntiin mahtuu paljon paasausta ja valitusta. Pitkätkin keikat voivat toki olla viihdyttäviä ja hauskoja, mutta tämän kohdalla junnataan paikallaan aivan turhan paljon. Myös moni aihe tuntuu läpi kolutulta ja siksi vähemmän hauskalta. Muun muassa navigaattoreista olen kuullut liki samat jorinat muutaman niin suomalaisen kuin ulkomaalaisenkin koomikon suusta. Connolly on kuitenkin loistava tarinankertoja, ja hänen huvittuneisuus tarttuu yleisöön todella helposti. Siksi moni vähemmänkin hauska juttu toimii. Keikan paras osa on sen loppupuolella kuultava tilitys Most Haunted-sarjasta ja Tarot-korteista.

Keikka jätti nauravaiseen suuhuni positiivisen maun, vaikka sisällöltään se olikin aika tasapaksu ja neutraali. Aion vielä katsoa muutaman pätkän ennen lopullisen mielipiteeni muodostamista, sillä pidän todella Connollyn persoonasta ja lavakarismasta. Yhden keikan perusteella ei kuitenkaan vielä viitsi tuomita koko koomikon uraa.

Ricky Gervaisin pitkäaikainen käsikirjoittajapari Stephen Merchant teki paluun stand upiin vuosien jälkeen, ja ensimmäistä kertaa suuremmassa, Englannin kattavassa mittakaavassa. Hello, Ladies… esittelee hömelön hujopin siihen mennessä parhaat läpät. Harmi kyllä, niiden taso vaihtelee.

Merchantin ensimmäinen stand up-DVD voi ensisilmäyksellä vaikuttaa yritykseltä matkustaa Gervaisin siivellä. Merchant on tietoinen tästä, ja ensimmäiset muutamat gagit käsittelevätkin tätä suhdetta. Tämän ”mitä Ricky edellä, sitä Stephen perässä” -ennakkoasetelman varjossa on toki hyvin hankala asema lähteä tarjoamaan uutta kokemusta yleisölle, joka on todennäköisesti jo nähnyt Rickyn stand upia. Pahoittelen siis jo etukäteen, kun vertaan kaksikkoa toisiinsa.

Stephenin show alkaa hyvin, mutta pian taso laskee. Lavapersoonana Merchant nojaa itsensä mollaamiseen, mistä en tyylinä ole koskaan niin paljoa pitänyt. Hänen epäonnensa naisten kanssa ja siitä juontuva säälittävyys ei sovi ollenkaan siihen toiseen rooliin, jota hän yrittää vetää eli menestynyt TV-tähti. Tämä suhde on vinossa, ja se vaikuttaa koko esitykseen.

Parhaat jutut ovat täysin irrallisia näistä rooleista. Esimerkiksi hää-aiheinen pätkä on varsin hauska ehkä juuri siksi, että sen voisi esittää kuka tahansa. Esiintyjänä Stephen on mainio, sanavalmis ja tarpeeksi nokkava. Hän osaa hyödyntää kaksimetristä kehoaan tuoden mieleen jopa John Cleesen. Shown päättävä teatterimainen esitys ei ole niinkään stand upia, mutta siinä hän on mielestäni eniten kotonaan. Kokonaisuutena keikasta jää hyvä mieli, mutta yleisön kannalta altavastaajan asemasta lähtevän materiaalin pitäisi aina olla timantinkovaa. Tällä DVD:llä on vielä turhan paljon huteja.

Merchant ja Gervais ovat tehneet paljon loistavaa TV-viihdettä yhdessä, ja he ovat vaikuttaneet minuun paljon juuri yhteisillä projekteillaan. Sen vuoksi tämän parivaljakon vertailematta jättäminen on minulle mahdotonta. Ricky Gervais oli tähän mennessä julkaissut neljä stand up-DVD:tä, minkä vuoksi minulla oli suhteettoman korkeat odotukset Merchantin debyyttiä kohtaan. Halusin todella pitää tästä keikasta enemmän, mutta tällä kertaa joudun sanomaan: ”Ricky on parempi.”.

[youtube http://www.youtube.com/watch?v=QkiCXlx_sYQ]

”There’s funny, then there’s Jimmy Carr.”

Jimmy Carr – tuttu telkkarista. En olisi uskonut näkemieni QI-jaksojen perusteella, miten räävitön ja ilkeä koomikko Jimmy Carr onkaan. Toki, hän on osoittanut olevansa älykäs ja improvisoi ohjelmassa mainiosti, mutta tätä en osannut odottaa.

Jimmy Carr on verbaalitaituri, ja yksi tämän hetken nerokkaimpia koomikoita. Se näkyy jo keikan aloittavassa rykelmässä nopeita leukoja. Siinä, missä Tim Vinen kertomat pikapuujalat herättävät lähinnä myötähäpeää, Jimmy Carr saa aikaan yleisössä sen parhaan mahdollisen ”tiedän, että tälle ei saisi nauraa, mutta…” -reaktion. Hyvin suuri osa materiaalista perustuu tällaiseen tasapainotteluun. Sanon ”tasapainotteluun”, mutta Carrille soveliaisuuden raja on kaukana horisontissa. Ja siksi hän onkin niin loistava. Koomikko, joka huokuu itsevarmuutta ja seisoo sanojensa takana saa sanoa mitä tahansa, eikä kukaan loukkaannu. Tämä tyylitelty välinpitämättömyys toi minulle mieleen Bill Hicksin sekä Ricky Gervaisin. Carr tiedostaa roolinsa, ja olettaa yleisön tietävän sen myös. Hänen juttunsa ovat saastaa, ja siksi yleisö rakastaa niitä.

Kaikista tähän mennessä arvostelemistani stand up-koomikoista Jimmy Carr on ehdottomasti loistavin käsittelemään yleisöä. Hän ei pelkää ”hecklereitä” vaan kutsuu heitä luokseen. Toisin kuin esimerkiksi verraten kiltti Dara Ó Briain, Carr loukkaa liki jokaista kommentoijaa, ja vääntää julman vitsin kenestä tahansa. Hän käyttää tätä häikäilemättömästi hyväksi, ja omistaa kokonaisia osuuksia yleisön kanssa juttelulle. ”Uudet versiot vanhoista vitseistä”, ”improvisaatio” ja yleisökysymykset ovat keikan parhaimmistoa.

Yksi kohokohta on jazz-bändin ilmestyminen lavalle. Soiton ja savukoneen säestämänä aikana Jimmy pohtii muun muassa ”tulevatko homoseksuaalit ulos kaapista, koska he pelkäävät luurankoja?”. Mietelmien jälkeen show rullaa loppuun asti omalla painollaan, eivätkä jutut missään vaiheessa tunnu junnaavan paikallaan. Keikka on loistavasti rytmitetty annos ilkeää huumoria, ja sen päättävä häiritsevän likainen vitsi kruunaa kokemuksen.

Tämän vuoden aikana tutustumistani koomikoista Jimmy Carr on toistaiseksi paras, yllätyksellisin ja julmin. Suosittelen mitä lämpimimmin tutustumaan hänen materiaaliinsa esimerkiksi YouTubesta löytyvien Live At The Apollo -pätkien kautta. Tämä tietenkin, mikäli olet yli kahdeksantoista vuotta, etkä ole luonteeltasi ”päivi räsänen”.

[youtube http://www.youtube.com/watch?v=0sYaz3TmIO4]

80-luvulla syntyneenä nuoruuteeni kuului moni Jim Carreyn tähdittämä elokuva. Ne olivat maailman hauskin juttu silloin, ja osa niistä naurattaa yhä. Silti parin kymmenen vuoden aikana kasvanut kyynikko sisälläni tahtoo nykyisin pitää Carreyn naamanvääntelyä ja alatyylin huumoria lapsellisena. Nyttemmin olen oppinut lukitsemaan tämän pikkuvanhan kyynikon metaforiseen kellariin, ja nauttimaan ”aivot narikassa” -huumorista.

Stand up -koomikkona Carrey oli minulle täysin tuntematon vielä viisi vuotta sitten, ja vasta nyt näen ensimmäistä kertaa kokonaisen esityksen. Vuonna 1991 kuvattu puolen tunnin stand up-erikoinen The Un-Natural Act esittelee saman vanhan kuminaaman, mutta ilman elokuvan ja tarinan tuomia rajoitteita.

Carrey on loistava esiintyjä. Hän on luonnollinen ja energinen, kuten elokuvissaan. Eniten hänen stand up-persoonansa tuo mieleen Ace Venturan, ja moni hänen maneereistaan toistuukin pari vuotta myöhemmin elokuvan muodossa. Ehdottomasti hänen suurin valttinsa on hänen loistava muuntautumiskykynsä sekä täydellinen kehon hallinta. Ääntelemisestä voi olla montaa mieltä, mutta minä pidin siitäkin. Vastapainona erottuvalle esiintymiselle, juttujen aiheet ovat hyvin tavanomaisia: Hän puhuu muun muassa huolistaan, kotimaastaan Kanadasta, vanhemmistaan ja seksistä. Hän ei ole läheskään niin ilkeä kuin koomikot, joihin olen viime aikoina tutustunut. Siksi hänen juttunsa jättävät minut vähän kylmäksi. Pelkällä naamanvääntelyllä en vain syty. En myöskään sano, että en pitänyt esityksestä. Nauroin ääneen monessa kohtaa.

Harmi, että show on niin lyhyt. Olen nähnyt muutamasta muusta hänen stand up-esiintymisestä pätkiä, ja esimerkiksi hänen imitaationsa loistavat poissaolollaan. Koko pätkä löytyy ainakin tällä hetkellä YouTubesta. Suosittelen tutustumaan tämän megaluokan koomikon juuriin.