Avainsanaan ‘Smith and Jones’ liitetyt artikkelit

HUOM! Tällä kertaa aihe on minulle niin rakas, että sisällytän mukaan paljon videoita sarjasta.

Lunta tupaan

Mitä voisikaan sanoa kaikkien aikojen suosikkisketsisarjastaan? Mitä voisikaan sanoa ohjelmasta, joka tutustutti minut parhaiten brittihuumoriin ja sai aikaiseksi pääni sisällä vinksahtaneen huumorintajun kehittymisen jo alle kymmenen ikäisenä. No vaikka sen, että onhan se vaan ihan pirun hieno sarja. Mel Smith ja Griff Rhys Jones ovat kerrassaan mainio pari, ja omasta mielestäni paras komediaduo brittihuumorin historiassa. Olen nähnyt todennäköisesti 90% kaikista jaksoista, mitä kaksikko on tehnyt kahdestaan, ja sarjan ulkopuolisista projekteistakin valtaosan. Jälkimmäisistä mainittakoon erityisesti Not The Nine O’Clock News, jossa Mel ja Griff tulivat tunnetuksi muodostaen yhden hienoimmista komediakvarteteista Rowan Atkinsonin ja Pamela Stephensonin kanssa.

Mel ja Griff tunteikkaina

Alas Smith & Jones eli näin tuttavallisemmin Suomessa tunnettu Lunta tupaan alkoi Ei yhdeksän uutisten loputtua, ja ohjelmaa tehtiinkin reilusti yli kymmenen tuotantokautta vuosina 1984 – 1998. Toisin kuin suuressa osassa sarjoista, ainakin minun mielestäni taso parani loppua kohden, ja parhaaksi tuotantokaudeksi nimeäisin toiseksi viimeisen eli yhdeksännen vuodelta 1997. Luonnollisesti tähän vaikuttaa myös se, että minä itse tutustuin sarjaan juuri tällä kyseisellä kaudella. Sarjan alkupäässä vallinnutta alatyylin huumoria en ole oppinut arvostamaan vieläkään, vaikka jaksot muuten ovat sielläkin varsin mainioita. YouTube on pullollaan Smith & Jones-pätkiä, ja sarjan kokonaisia jaksoja löytynee varmasti, kunhan vain jaksaa etsiä. Yli viiden vuoden odotuksen jälkeen on sarjasta julkaistu myös kokoelma-DVD, jolle on ilmeisesti tulossa jatkoakin. Suomessa sarjasta on saanut nauttia YLEllä sekä lähi-historiassa SubTV:n illoissa.

 Puhuvat päät

Lunta Tupaan oli sketsisarja, jossa toisin kuin monessa aikalaisissaan, ei ole toistuvia hahmoja hassuissa peruukeissa tai muutoinkaan ylimalkaista toistuvuutta. Sarjassa oli pari toistuvaa osuutta, jotka säilyivät koko neljäntoista vuoden ajan. Ohjelman alussa Mel Smith ja Griff Rhys Jones toivottivat yleisön tervetulleeksi ohjelmaan sekä keskellä ja joskus myös lopussa kävivät keskusteluja erinäisistä aiheista ”omina itsenään”. Se, mistä ohjelma muistetaan, on jokaisessa jaksossa nähdyt ”puhuvat päät”, jota on parodioitu ja imitoitu monesti ohjelman historian aikana ja sen jälkeen. Käytännössä se koostui mustasta taustasta sekä Melin ja Griffin päistä. Hahmot eivät olleet kuitenkaan Mel ja Griff, vaan klassinen asetelma idiooteista, joista toinen ei tiedä mitään (Griff), ja toinen, joka ei tiedä mitään, mutta luulee tietävänsä kaiken (Mel). Aihepiiri vaihtui jaksosta toiseen, ja toimi ajoittain linkkinä sketsien välillä. Sketsien pituudet saattoivat vaihdella one-linereistä liki kymmeneen minuuttiin, tason kuitenkaan laskematta. ”Puhuvat päät” oli ohjelman parasta antia silloin, ja se on sitä vieläkin.

Pieniä sketsejä

Tämä ei tietenkään tarkoita, että sketsit olivat huonoja, päinvastoin. Lunta tupaan oli sketsiensä tasolta parhaimmillaan älykkäintä, mitä brittiläinen huumoritehdas on ulos suoltanut. Omiksi suosikeikseni nousseet elokuva- ja mainosparodiat ovat nokkeluudessaan ylivertaisia. Sketsit saattoivat olla lyhyitä, pitkiä, sanalliseen nokkeluuteen perustuvia, absurdeja, mustaa huumoria tai hauskalla tavalla rimanalituksia. Luonnollisesti joukkoon mahtui muutama ei-niin-hauska rimanalituskin, mutta jatkuvan, positiivisen puolella kelluvan peruslaadun vuoksi nämä hutilyönnit antaa helposti anteeksi. Mikäli ohjelmaa ei tullut aikanaan katsoneeksi tai nauhoittaneeksi, niin kokoelma-DVD sekä YouTubesta löytyvät (suomeksikin tekstitetyt) jaksot ovat ehdottomasti katsomisen arvoisia.

Omia suosikkejani – ”Heloo”

Smith & Jones – Live, Foul and Steamy

En ollut lainkaan tietoinen Smith & Jonesin livekeikasta tai sen tallenteesta, ennen kuin aloin turhautua edellä mainitun DVD:n julkaisuun. Sattumalta jollain kauppasivulla oli linkattu loppuunmyyty tuote VHS-kasetista, joka kantoi Smith & Jonesin nimeä. Tutustuin tähän tarkemmin, ja pienen selvityksen jälkeen huomasin, että kyseessä on varsin vähälle huomiolle jäänyt livetallenne. Koko nimeltään se on Smith & Jones – One Night Stand (Live, Foul And Steamy). Seuraavaksi käväisin Ebayssa, löysin kasetin parilla punnalla brittiläiseltä myyjältä, tilasin kasetin, katsoin sen, nauroin ja riemuitsin. Olen tehnyt kasettiin tekstitykset noin puoleen väliin asti, kunnes törmäsin harvinaisen laaduttoman, ilmaisen tekstitysohjelman olevan minulle liian ärsyttävä pala purtavaksi. Törmäsin myös muutamaan täysin käännöskelvottomaan vitsiin, joita suomeksi ei vain olisi voinut kääntää alkuperäiselle kunniaa tehden.

Vuonna 1994 nauhoitettu show on alusta loppuun Smith & Jonesin parasta antia. ”Puhuvat päät”-sketsin hahmot käyvät pitkän, polveilevan keskustelun, joka on täysin uutta sarjaa katsoneille, ja vähintäänkin yhtä hyvin käsikirjoitettua. Tämä asetelma vain toimii niin loistavasti, ja koko 70 minuuttisen shown ajan juttu luistaa aiheista toiseen naurattaen herkeämättä. Rutiini on kymmenen vuoden aikana harjoiteltu niin luonnolliseksi, että ajoittaiset pokan pettämisetkin vain lisäävät hauskuutta. Sinänsä esitys ei ole niin visuaalisesti säväyttävä, että sitä olisi ollut välttämätöntä siirtää lavalle. Lava kuitenkin antaa joitakin erivapauksia sarjan ”puhuvat päät” -sketsien asetelmaan, joissa hahmot on kuvattu kyynärpäistä ylöspäin istuen kasvot vastakkain. Nyt Mel saattaa hakea kesken kaiken kitaran lavalle, ja aloittaa oman hippiballadinsa esittämisen.

Keikka alkaa arvailuleikillä ”I spy with my little eye…”, minkä jälkeen lennetään aiheesta toiseen käyden läpi muun muassa huumeet, itsemurhan yrittämisen, rakkauden kesän, sukupuolitaudit, reinkarnaation, tiukkapipoisuuden sekä kapakkatappelusta selviämisen. Soljuvuus aiheiden välillä tuo hyvin mieleen sarjan ja siirtymät eri sketsien välillä. Tällä kertaa siirtymät ovat vain joku irtonainen lause, johon toinen tarttuu. Keikan parasta antia on herrojen välisen kemian seuraaminen. Molemmat naljailevat toisilleen alituiseen, ja odottamattomaan kohtaan tiputetut sarkastiset kommentit jaksavat naurattaa kerta toisensa jälkeen. Tämä vielä korostuu siinä, kun toinen hahmoista ei ymmärrä sitä, että hänelle suoranaisesti vittuillaan, mutta yleisö mylvii naurusta.

Mikäli ohjelmasta pitää yhtään, on tämä keikka ehdottomasti katsomisen arvoinen. Se on kuitenkin hyvin vaikeasti saatavilla laillisin keinoin, ja siksi toivoisinkin sen pikaista DVD-julkaisua. Todennäköisesti sitä ei tulla koskaan julkaisemaan DVD:llä, mutta VHS-kopioita voi vielä löytää Ebayn ja Amazonin kaltaisista, käytettyjä videoita myyvistä internet-kaupoista. Toki todella hyvällä tuurilla moisen harvinaisuuden voi löytää divaristakin. Toistaiseksi ainoa kaikkien nähtävillä oleva otos keikasta löytyy YouTubesta ”Smith and Jones Foul Live And Steamy”. Vajaan kymmenen minuutin näyte antaa varsin hyvän kuvan siitä, minkälainen show on kyseessä.

Teinpä sitten KinoSilmä-podcastin innoittamana tällaisen listan.



Alas Smith & Jones (1984 – 1998)
suom. Lunta tupaan

Ensikosketukseni brittikomediaan, ja samalla niitä harvoja sketsisarjoja, joista pidän oikeasti (muita The Sketch Show, ManStrokeWoman, Smack The Pony…). Mel Smith ja Griff Rhys Jones ovat hauskuttaneet minua siitä lähtien, kun niitä ensimmäisen kerran näin noin kymmenen vuotta sitten kakkosen myöhäisillassa. Parasta antia ohjelmassa ovat ehdottomasti ”puhuvat päät” eli siis keskustelut kahden henkilön välillä, joista toinen on idiootti, joka tietää, ettei tiedä mitään ja toinen idiootti, joka tietää tietävänsä kaiken. Taso laski etenkin viimeisellä kaudella, mutta lämpimät muistot ja YouTube pitävät tämän mielessä vielä pitkään.


Cracker (1993 – 1996, 2006)
suom. Fitz ratkaisee

Mitä luotaantyöntävämpi hahmo, sitä enemmän minä siitä pidän. Eddie ”Fitz” Fitzgerald on hävyttömän älykäs alkoholisti/pelinarkomaani, joka ratkaisee rikoksen kuin rikoksen, joskin välillä kyseenalaisin keinoin. Jimmy McGovernin luoma ja maanmainion Robert Coltranen tähdittämä Fitz ratkaisee on paras rikossarja, minkä tiedän.


Dexter (2006 – )

Jeff Lindsayn kirjoista televisiosarjamuotoon käännetty Dexter on ehdottomasti yksi kaikkien aikojen suosikkisarjojani. Jo lähtökohta on vain niin hieno: päähenkilö Dexter Morgan on sekä sankaripoliisin poika, joka työskentelee poliisiasemalla roiske-eksperttinä sekä sydämetön sarjamurhaaja. Hyvin kirjoitettu, hyvät hahmot, loistava dialogi ja käsikirjoitus sekä rento Miamin tunnelma.


Extras (2005 – 2007)
suom. Tahtoo tähdeksi kanssa

Alkuperäisen The Officen käsikirjoittaja/ohjaajapari Ricky Gervais ja Stephen Merchant tarjoilevat yhden parhaimmista brittisarjoista, mitä olen koskaan nähnyt. Sarjan molemmat kaksi kautta ovat liki täydellistä draamavivahteista tilannekomiikkaa, mutta sarjan kohokohta on ehdottomasti elokuvan mittainen erikoisjakso, joka vie tarinan hienoon päätökseen tarjoillen vähemmän nauruja ja enemmän draamaa. Ja ei taustanauruja, mistä aina plussaa.



Friends (1994 – 2003)
suom. Frendit

Tämän sarjan kaikki tietää, joten mitään ihmeempää tästä en mainitse. Omistan kaikki kaudet DVD:llä, mutta nyttemmin olen jo niihin aika kyllästynyt. Aikanaan oli tämäkin hauskinta mahdollista, mutta taustanaurut ärsyttävät pahemman kerran. Ehkä väähän liian ”jenkkikin”, en tiedä…


House M.D. (2004- )
suom. House

David Shoren luoma House M.D. yhdistää sarjan päähahmoon kaikki suosikkihahmonpiirteeni. Gregory House on älykäs, kärttyisä, lääkeriippuvainen, sarkastinen, hauska ja sirpaleinen. Ja kun vielä kaiken lisäksi sarja on hyvin kirjoitettu, ja Housea esittää eräs suosikkikoomikoistani Hugh Laurie, joka on omaksunut oxbridgeläisen englannin sijaan täydellisen jenkkiaksentin, saadaan sarja, joka koukuttaa pahemmin kuin Vicodin (inside joke?). Välillä sarja on hieman lipsunut, eikä ne potilastapaukset niin paljoa eroa toisistaan, mutta eihän se missään vaiheessa ole ollut se tarinan pääjuttu. Etenkin juuri jenkkilässä loppunut kuudes kausi päättyi niin upeaan cliffhangeriin, että huh huh.. En spoilaa, mutta oli se vaan yllätys.


Life On Mars (2006 – 2007) & Ashes To Ashes (2008 – )

Lasken nämä kaksi samaksi sarjaksi, koska jälkimmäisessä palataan ikään kuin samaan tilanteeseen kuin aiemmassa (en spoilaa). Life On Mars alkaa, kun etsivä Sam Tyler jää auton alle, ja hän palaa ajassa vuodesta 2006 vuoteen 1973. Tylerin tapaukseen perehtynyt Ashes To Ashesin etsivä Alex Drake taas saa luodin päähänsä, ja hän herää vuodesta 1981. Jännitystä pidetään koko ajan yllä menneisyydessä tehtävien asioiden vaikuttaessa tulevaisuuteen, ja menneisyyden haamut saattavat kostaa tulevaisuuden koomapotilaalle, jonka pitää menneisyydessä pysäyttää rikoksia jne… Sarjojen juonia on hieman vaikea selittää auki näin lyhyesti, mutta jonkinlaisen kuvan tuostakin saa. Sarjoja yhdistää tekijätiimin lisäksi sama poliisitiimi, jonka joukkoon ”tulevaisuuden etsivä” otetaan mukaan. Ja luonnollisesti Bowie-diggarina sarjojen nimet ja musiikit ovat mitä hienoimpia.


The Sopranos (1999 – 2007)

David Chasen Sopranos oli juuri Kummisedät ja Mafiaveljet katsoneelle teinille kovin juttu sitten kiven, joten luonnollisesti olin sarjassa mukana kuin se kuuluisa peräpukama. Outoa kyllä, sarjan vihoviimeinen jakso oli minulta katsomatta noin vajaat kaksi vuotta ennen kuin etsin sen käsiini. Ja se oli hieno viimeinen jakso. Tony Sopranon hahmo oli koko sarjan ajan jälleen kerran niitä luotaantyöntäviä, mutta rakastettavia hahmoja, joita kannusti pahiksen luonteesta riippumatta.


Spaced (1999, 2001)
suom. Avaruuden tuntua

Muun muassa Shaun Of The Deadin ja Hot Fuzzin maailmalle loihtinut porukka Edgar Wright ja Simon Pegg (ja Nick Frost) tekivät ennen edellä mainuttuja leffoja hyvin samanhenkisen sarjan Spaced (jälleen kahden kauden verran loistokkuutta). Pääosassa nähdään sarjan kirjoittajat Simon Pegg ja Jessica Hynes kämppiksinä mielenkiintoisen kaveripiirin ympäröimänä. Sarja on vähän niinkuin Frendit ja Shaun Of The Dead sekaisin, mutta huomattavasti enemmän jälkimmäisen tapainen. Jälleen erityismaininta komediasarjalle, jossa ei ole taustanauruja.


Yes, Minister (1980 – 1982, 1984) & Yes, Prime Minister (1986 – 1988)
suom. Kyllä, herra ministeri & Kyllä, herra pääministeri

Tämä on sitä parasta poliittista satiiria. James Hacker (Paul Eddington) aloittaa sarjassa riviministerin kengissä ja päätyy lopulta johtamaan Britanniaa pääministerinä. Nigel Hawthornen esittämän Sir Humphrey Applebyn kuuluisat poliittisen jargonin monologit sekä Hackerin ja Humphreyn väliset kissa-hiiri-leikit ovat ohjelman parasta antia, ja vaikka aika on syönyt sarjan ajankohtaisuutta aihepiireiltään, saadaan pienellä ajatusleikillä yhdisteltyä ajan ongelmia nykypäivän vastaaviin, mistä hyvänä esimerkkinä brittimakkaran eurostandardisointi. Suomessa sarjaa on näytetty Ylellä suhteellisen usein, mutta DVD:nä on julkaistu vasta Kyllä, herra ministeri. Taustanaurut ainoa miinus.