Avainsanaan ‘sci-fi’ liitetyt artikkelit

Hyvänen aika! Stephen King kirjoitti kerrassaan loistavan kirjan! Sain juuri kuunneltua loppuun Stephen Kingin uusimman kirjan 11/22/63.

Vuonna 2005 luin Mika Walterin Sinuhen. Pidän sitä edelleen parhaana koskaan lukemanani/kuuntelemanani kirjana, mutta kaikki sen jälkeiset ja sitä edeltäneet jäävät tämän uutukaisen varjoon.

Stephen King tuskin esittelyjä kaipaa. Oma King-historiani on varsin suppea. Olen lukenut muutaman novellin ja pari pidempää teosta, mutta yksikään niistä ei ole tehnyt kovin suurta vaikutusta minuun. Kuten monelle, myös minulle Stephen King on tullut kirjojensa lisäksi myös elokuvista. Arvattavat juonenkäänteet, kliseiset hahmot ja tönkkö dialogi yhdistetään Kingiin usein juuri elokuvaversioiden laadun vuoksi. Muistan nauraneeni ääneen monet kerrat aikanaan katsoessani ensimmäistä Uinu, uinu lemmikkini -elokuvaa. Myös esimerkiksi ”Se” ja Langolieerit olivat enemmän hauskoja kuin pelottavia elokuvakokemuksia. Silti Kubrickin Hohto on kaikkien aikojen suosikkielokuvani. Vuoden 2008 jälkeen en ollut lukenut yhtäkään Kingin tuotosta.

Sitten viime vuoden lopulla kuulin, että King on juuri julkaissut uuden romaanin, joka liittyy John F. Kennedyn murhaan. Historiadiggarina havahduin heti, ja aloin ottaa asiasta selvää. Koska marraskuun 1963 22. päivän tapahtumat ovat kiinnostaneet minua jo ennen kuin näin ”sen Oliver Stonen elokuvan”, halusin tietää, miten King lähestyy aihetta. Kävi ilmi, että aikamatkailun kautta. Silloin olin hyvin vähällä jättää kirjan lukematta, sillä Terminaattoreita ja Paluu Tulevaisuutta -trilogiaa lukuun ottamatta en ole nähnyt, lukenut tai kokenut yhtäkään minua miellyttävää aikamatkailutarinaa. Silti kiinnostukseni oli herätetty, ja päätin ostaa kirjan Audiblesta. Koska kyseessä on äänikirja, on hyvä mainita, että minulle kirjan loistavuuteen vaikutti myös erittäin pätevä ja eläytyvä lukija Craig Wasson, joka taidoillaan sai kylmät väreet kulkemaan pitkin selkääni.

En aio käydä kirjan juonta läpi. Tätä kirjaa en halua pilata kenellekään. Se on koettava. Ainoa edellytys lukijalle on, että pääsee paperilla huvitusta herättävän tarinan lähtöasetelman yli: Kirja kertoo äidinkielenopettaja Jake Eppingin tarinan siitä, miten hän matkustaa hampurilaisravintolan kellarista löytyneen aikaportaalin kautta vuodesta 2011 vuoteen 1958 odottamaan viisi vuotta estääkseen Yhdysvaltain presidentin murhan. Olisi haitaksi kirjalle paljastaa siitä muuta.

Kerron aluksi kirjan huonot puolet. Alku ei vakuuttanut. Vasta pitkähköltä tuntuneen prologin loppupuolella aloin edes jollain tasolla kiinnostua tarinasta. Jälkikäteen ajateltuna sillä oli kyllä paikkansa, mutta prologin alusta olisi voinut hyvin napsia vähän pois. Aikamatkustus-teemaa pedataan vähän turhankin paljon, jos olettaa, että lukija on lukenut kirjan takakannen. Myös keskellä tapahtuu pientä väljähtämistä, kuten 850 -sivuiselta kirjalta saattaa olettaa. Joskus tapahtumat ovat vähän ennalta arvattavia, ja Deus ex machina -elementtejä löytyy lajinsa. Myös genressä tapahtuu selvää vaihtelua; välillä kirja on aikamatkustus-sci-fiä, välillä romanttis-höysteinen trilleri, toimintaseikkailu tai salaliittomysteeri. Joskus King heittää mukaan aimo annoksen kauhua. Moni on kritisoinut kirjaa juuri tämän vaihtelevuuden vuoksi, mutta henkilökohtaisesti itse pidin siitä.

Menneisyys on kuvailtu riemastuttavan yksityiskohtaisesti. Harvoin koen kirjoissa olevani sen maailmassa sisällä. King kertookin, ettei hän ole koskaan aikaisemmin kokeillut näin tarkkaa tutkimustyötä kirjaa varten. Vuosien 1958 ja 2011 maailmojen vertailulla ei mässäillä, vaan sitä on juuri sopivasti. Kirjassa on monta sivujuonta, ja henkilöiden omat tarinat nivoutuvat ja harmonisoituvat hienosti keskenään. Hahmot ovat kiinnostavia, vähäpätöisemmät mukaan lukien. Kirja jännitti, nauratti, pelotti ja itketti, enkä ole pitkään aikaan tuntenut samanlaista tunteiden skaalaa kirjaa lukiessa. Tällä kertaa King osaa vedellä juuri oikeista naruista.

Kirjailija on myös todennut, että tämä kirja todennäköisesti tuo hänelle paljon uusia lukijoita erilaisuutensa vuoksi. Amazonin arvostelujen ja kommenttien perusteella tämä lienee totta. Kirjasta on Suomessa saatavilla toistaiseksi vain englanninkielinen painos, ja suosittelen sitä mitä lämpimimmin, mikäli vain kielipää riittää.

Tälle kirjalle annan täydet viisi tähteä.

*****

Daniel H. Wilson on kirjoittanut vuodesta 2005 asti robotteihin liittyvää kirjallisuutta lähinnä humorististen pienten julkaisujen muodossa. Näistä tunnetuin lienee hänen esikoisteoksensa How To Survive A Robot Uprising, joka oli jo viittä vaille elokuvaksikin muovautumassa. Heinäkuun alussa hän julkaisi ensimmäisen täyspitkän, aikuisille suunnatun romaaninsa Robopocalypse. Isaac Asimovin robottitarinoiden ystävänä ajattelin antaa uutukaiselle mahdollisuuden.

Kirjan nokkela nimi ei pidä sisällään suurta mystiikkaa. Kirjan aihe on juuri se, minkä voi olettaa: Ihmisten selviytymiskamppailu ja sota robotteja vastaan. En voi olla yhdistämättä sitä Terminatorin ja Matrixin kaltaisten mytologioiden maailmoihin, ja siksi tarina tuntuu hyvin tutulta. Mitä pidemmälle kirjassa edetään, sitä ennalta-arvattavammaksi se käy. Toisaalta vuonna 2011 robottien kapinasta ja valtaannoususta tuskin saa aikaiseksi kovinkaan omaperäistä kirjallisuutta.

Kirjan rakenne ei toiminut minulle. Päiväkirjamerkintöjen ja historiikin tavoin etenevä kerronta tuntui aluksi varsin tuoreelta. Saman aiheen ja samojen tapahtumien kuvailu eri hahmojen kautta toi aluksi mieleen kronologisesti etenevän novellikokoelman. Jokaisen kappaleen alussa ja lopussa kuultava päähahmon ja kertojan Cormic Wallacen lokimerkinnät alkavat kuitenkin pian puuduttaa, ja ne tuovat mieleen lähinnä latteat sanomalehtien kuvatekstit. Kuvaukset ovat sarjassa ”Tämä tapahtuma tuli olemaan hyvin merkittäviä ihmisten ja robottien välisessä sodassa…”, ja ne muistuttivat historiadokumentin kertojan repliikkejä. Ehkä tämä oli tarkoituskin. Myös se, että jokaisen kappaleen alussa on yksi merkitsevä sitaatti irrotettuna kontekstista, alkoi hyppiä silmille hyvin nopeasti. Olen aina pitänyt sitä tyylirikkona, jos elokuvassa, kirjassa tai sarjassa mainitaan tarpeettomasti teoksen titteli. Se tökki jo 9-vuotiaana nähdessäni ensimmäisen Tappava ase-elokuvan, ja se tökkii yhä. Se vain kuulostaa liian itsetarkoitukselliselta.

Viimeinen negatiivinen asia kirjassa oli kieli. En tiedä, mistä se johtuu, mutta tämän kirjan englanti vaikuttaa lähes yksinkertaistetulta. Tekstissä ei leikitellä kielellä tai käytetä monimutkaisia lauserakenteita. Ylipäätään kieli kuulostaa TV-sarja-kieleltä. Tähän voi toki vaikuttaa se, että olen viime aikoina suosinut Neil Gaimanin, Woody Allenin ja Stephen Fryn kaltaisia kirjailijoita, jotka eivät ole niin tunnettuja suorasta kielenkäytöstään. Ehkä Wilsonin tapa kirjoittaa on vain sitä normaalia kielenkäyttöä.

Kirja alkaa pienen prologin jälkeen tapahtumista, jotka johtavat itsestään oppivan, tietoisuuden saavuttaneen supertietokoneen Argoksen valtaannousuun. Pian kaikki maailman tietokoneet, robotit ja muut sähköistetyt apuvälineet kääntyvät ihmisiä vastaan, ja ihmiskunta ajetaan ahtaalle. Toisin kuin esimerkiksi Terminaattorin mytologiassa, robotit pitävät ihmistä uhkana maapallolle, ja haluavat säästää luonnon ja muut eläimet. Siksi esimerkiksi ydinpommeja ei tässä tarinassa suoranaisesti nähdä. Robotit alkavat kehittyä ja tavallaan suojella luontoa. Toki samalla he kehittävät uusia tapoja ihmisten kitkemiseen, ja osa niistä on varsin kekseliäitä ja omaperäisiä. Luonnonsuojeluteemaa ei kuitenkaan tuputeta, vaan se vain mainitaan loogisena päätelmänä ja tavoitteena robottiyhteiskunnassa. Tarina etenee klassisia latuja pitkin, joten en koe tarpeelliseksi käydä sitä läpi.

Kirjasta jäi positiivinen olo. Se ei ollut loistava tai yllättävä, mutta se oli uutta luettavaa itselleni mieluisasta aiheesta. Se oli hyvä. Suosin edelleen Asimovin tapaista lähestymistä robotteihin, mutta viihdyttävyydessään Robopocalypse oli varsin mukavaa kesäluettavaa.

Näin loppuun mainitsen, että Steven Spielberg on ottanut projektikseen Robopocalypsen filmatisoinnin. Tulen pettymään lopputulokseen, vaikka kirja olikin tavallaan Spielbergille sopivan visuaalinen. Kirjan kieli sopii elokuvakäsikirjoitukseen kuin lakimies Tyrannosauruksen suuhun, mutta pahoin pelkään, että lopputulos on laimea ja mielenkiinnoton perus-scifi-rellestys.

Katsoin kaksi elokuvaa, jotka olivat minulle jo ennestään tuttuja. Tällä kertaa huomasin kuitenkin yhteyden, jota aiemmin en ollut tiedostanut. Elokuvat ovat Three Amigos (1986) sekä Galaxy Quest (1999). Aluksi kertaan elokuvien lähtöasetelmat liiallisia juonipaljastuksia antamatta.

¡Three Amigos! (suom. Kolme kaverusta) on riemukas komedia kolmesta mykkäelokuvan kulta-ajan tähdestä, jotka saavat studiopomolta kenkää pyydettyään palkankorotusta. Heidän maineensa elokuvan sankarillisina hahmoina “Kolmena kaveruksena” on kiirinyt Meksikon puolelle, ja niinpä pieni Santo Pocon kylä päättää pyytää kaveruksia auttamaan kylää piinaavan, pahamaineisen El Guapon kukistamisessa. Kirjeessään amigoille kyläläiset lupaavat rahaa, minkä he tulkitsevat elokuvadiiliksi. Niinpä työttömät näyttelijät päättävät varastaa rooliasunsa, ja matkata Meksikoon mammonan perässä. Kyläläiset pitävät kolmikkoa pelastajina, mutta joutuvat karvaasti pettymään nähdessään näyttelijöiden anovan armoa murhanhimoisilta rosvoilta. El Guapo miehineen mellastaa kylässä ja varastaa kylän johtajan tyttären mukanaan, kun “sankarit” seisovat toimettomina. Häpeän ja epätoivon ajamina he päättävät ryhtyä oikeiksi “Three Amigoiksi”, ja palvelevan oikeutta elokuvistaan tuttuja moraalisia ohjenuoriaan noudattaen.

Galaxy Quest on niinikään komedia, mutta huomattavasti enemmän genreparodia kuin Kolme kaverusta. Galaxy Quest on kahdeksantoista vuotta sitten lopetettu sci-fi-sarja, jolla on yhtäläisyyksiä muun muassa Star Trekin kanssa. Sarjan näyttelijät ovat nyttemmin uransa puolesta tuuliajolla, ja tekevät keikkaa esiintymällä sarjan fanitapahtumissa ja muissa vastaavissa, vähemmän näyttelijän egoa hivelevissä tilaisuuksissa. Sarjan ”Shatner” Jason Nesmith pitää itseään sarjan tähtenä, ja on egoismissaan ajanut muut näyttelijät vihaamaan häntä. Pian eräässä fanitapaamisessa häntä lähestyy thermiaanikomitea, joiden tehtävä on pyytää Nesmithiä eli kapteeni Taggartia avukseen pahamaineisen Sarrisin sotaisia joukkoja vastaan. Krapulaisena Taggart lähtee mukaan luullen, että kyse on jälleen yhdestä ”keikasta”. Jopa käydessään sotaneuvotteluja Sarrisin kanssa hän luulee tapahtuman olevan vain hyvällä budjetilla rakennettu fanitilaisuus. Pian todellisuus selviää hänelle, ja hän päättää seikkailunhalussaan pyytää mukaan epäilevät kollegansa. Nesmithin uhottua ja hyökättyä tahattomasti Sarrisin alusta vastaan Sarris on tuhonnut thermiaanien kotiplaneetan. Yksinkertaiset thermiaanit pitävät silti alkuperäistä NSEA Protectorin miehistöä kunniassa, mutta aiheuttamansa tuhon takia näyttelijät haluavat tehdä parhaansa auttaakseen Sarrisin voittamisessa, ja säilyttääkseen samalla omat henkensä.

Elokuvien yhdistävä teema on täyttää itseensä kohdistuneiden odotusten täyttäminen. Jos esittää jotain, on toimittavan sen mukaisesti. Tavallaan kyse on äärimmäisestä roolinsa omaksumisesta, mutta toisaalta myös paljastuneen valheen paikkaamisesta. Molemmissa elokuvissa sympaattiset avun pyytäjät uskovat vilpittömästi näyttelijöiden roolihahmoihin uhmatessaan ylivoimaista pahuutta. Erityisesti Galaxy Questissa näyttelemisen konseptia ymmärtämättömät thermiaanit käsittäisivät keksityt televisio-ohjelmat valheena ja petoksena. Luonnollisesti näyttelijät haluavat hyvittää valheensa aiheuttaneen vahingon, ja näin heistä tulee oikeasti ne sankarit, joita ovat tähän asti päässeet vain esittämään. Samaa ideaa on kierrätetty pienemmässä mittakaavassa TV-sarjoissa ja elokuvissa muulloinkin, mutta nämä kaksi elokuvaa nousevat ylitse muiden. Vahingossa maailman pelastavia tunareita toki löytyy tusinoittain, mutta samalla tavalla suoraan näyttelijöitä elämässä roolihahmojensa elämää ei ole yhtä mallikkaasti valkokankaalle saatu. Toki minua saa korjata tässä asiassa, ja se olisi jopa suotavaa aiheen ollessa minulle mieluinen.

Elokuvat kertovat saman tarinan eri genrejen avulla, ja muistuttavat siksi toisiaan hyvin paljon. Galaxy Quest on terävämpi ja hauskempi, ja muutenkin elokuvana parempi. En todellakaan lyö lyttyyn Three Amigosia. Se on yksi suosikkielokuvistani, ja autiolle saarelle ottaisin sen ennemmin mukaani. Syyt tähän lienevät henkilökohtaiset, sillä se oli suosikkejani jo alle 10-vuotiaana. Yksi iso syy on elokuvan mainio soundtrack, jonka on säveltänyt Randy Newman yhdessä Elmer Bernsteinin kanssa. Elokuvan jokainen kappale on jäänyt muistiini ikiajoiksi, ja onkin sääli, ettei elokuvan musiikkia ole saatavilla kätevissä kauppapaikoissa.

Three Amigos on leppoisa elokuva, jota katsoessa voi jättää aivonsa narikkaan. Tässä on syytä huomauttaa, että kyseessä ei ole sellainen 90-luvun Nuija ja tosinuija-tyylinen aivot narikkaan-komedia, vaan paljon rauhallisemmin etenevä ja mukavampi elokuva. Paljolti komiikka nojaa amigojen näyttelijöiden keskinäiseen dynamiikkaan. Olen aina pitänyt Steve Martinista, ja tässä elokuvassa hän on loistavimmillaan. Tämä on myös niitä harvoja elokuvia, joissa Chevy Chase on oikeasti hauska. Martin Short ei myöskään jää kolmikossa muiden varjoon, ja hänen hahmonsa on heistä ainoa, jolla on edes jotain meriittejä länkkäreiden keskuudessa. Naispääosassa nähdään ihastuttava Patrice Martinez. Muita mainitsemisen arvoisia näyttelijäsuorituksia ovat El Guapon rooliin täydellisesti sopiva Alfonso Arau sekä hänen oikeaa kättänsä Jefeä näytellyt Tony Plana.

Galaxy Quest on selvästi suuremman budjetin elokuva. Käsikirjoitus on älyllisempää kuin Amigoissa, ja tekee paljon viittauksia. Vaikka en ole nähnyt kaikkia parodioitavia sarjoja, bongaan varsin hyvin esimerkiksi Star Trek-viittaukset. Peruskatsojalle elokuva on hauska, mutta aiheeseen perehtyneille se on hillitön. Näyttelijäsuoritukset ovat kerrassaan mainioita. Tim Allenin paras rooli on luonnollisesti Toy Storyn Buzz Lightyear, mutta Jason Nesmith on heti toisena. Alan Rickman on yhtä aina yhtä loistava ja Sigourney Weaver yllättää komedianttina. Ehdottomasti hillittömintä roolia vetää Tony Shalhoub pilvipäisenä Fred Kwanina, jonka edesottamuksia olisi halunnut nähdä enemmänkin. Aina ruudulla ollessaan hän varastaa shown.  Myös koko thermiaanien miehistö on omituisuudessaan mainio. Ainoa miinus elokuvalle tulee sen lopun jälkeisestä epilogista, joka on minusta laiskahko. Three Amigosiin samankaltainen loppu sopi, mutta tässä se jotenkin jäi kaivelemaan. Silti objektiivisten okuläärien läpi katsoen Galaxy Quest on näistä kahdesta parempi elokuva.