Avainsanaan ‘robotit’ liitetyt artikkelit

Daniel H. Wilson on kirjoittanut vuodesta 2005 asti robotteihin liittyvää kirjallisuutta lähinnä humorististen pienten julkaisujen muodossa. Näistä tunnetuin lienee hänen esikoisteoksensa How To Survive A Robot Uprising, joka oli jo viittä vaille elokuvaksikin muovautumassa. Heinäkuun alussa hän julkaisi ensimmäisen täyspitkän, aikuisille suunnatun romaaninsa Robopocalypse. Isaac Asimovin robottitarinoiden ystävänä ajattelin antaa uutukaiselle mahdollisuuden.

Kirjan nokkela nimi ei pidä sisällään suurta mystiikkaa. Kirjan aihe on juuri se, minkä voi olettaa: Ihmisten selviytymiskamppailu ja sota robotteja vastaan. En voi olla yhdistämättä sitä Terminatorin ja Matrixin kaltaisten mytologioiden maailmoihin, ja siksi tarina tuntuu hyvin tutulta. Mitä pidemmälle kirjassa edetään, sitä ennalta-arvattavammaksi se käy. Toisaalta vuonna 2011 robottien kapinasta ja valtaannoususta tuskin saa aikaiseksi kovinkaan omaperäistä kirjallisuutta.

Kirjan rakenne ei toiminut minulle. Päiväkirjamerkintöjen ja historiikin tavoin etenevä kerronta tuntui aluksi varsin tuoreelta. Saman aiheen ja samojen tapahtumien kuvailu eri hahmojen kautta toi aluksi mieleen kronologisesti etenevän novellikokoelman. Jokaisen kappaleen alussa ja lopussa kuultava päähahmon ja kertojan Cormic Wallacen lokimerkinnät alkavat kuitenkin pian puuduttaa, ja ne tuovat mieleen lähinnä latteat sanomalehtien kuvatekstit. Kuvaukset ovat sarjassa ”Tämä tapahtuma tuli olemaan hyvin merkittäviä ihmisten ja robottien välisessä sodassa…”, ja ne muistuttivat historiadokumentin kertojan repliikkejä. Ehkä tämä oli tarkoituskin. Myös se, että jokaisen kappaleen alussa on yksi merkitsevä sitaatti irrotettuna kontekstista, alkoi hyppiä silmille hyvin nopeasti. Olen aina pitänyt sitä tyylirikkona, jos elokuvassa, kirjassa tai sarjassa mainitaan tarpeettomasti teoksen titteli. Se tökki jo 9-vuotiaana nähdessäni ensimmäisen Tappava ase-elokuvan, ja se tökkii yhä. Se vain kuulostaa liian itsetarkoitukselliselta.

Viimeinen negatiivinen asia kirjassa oli kieli. En tiedä, mistä se johtuu, mutta tämän kirjan englanti vaikuttaa lähes yksinkertaistetulta. Tekstissä ei leikitellä kielellä tai käytetä monimutkaisia lauserakenteita. Ylipäätään kieli kuulostaa TV-sarja-kieleltä. Tähän voi toki vaikuttaa se, että olen viime aikoina suosinut Neil Gaimanin, Woody Allenin ja Stephen Fryn kaltaisia kirjailijoita, jotka eivät ole niin tunnettuja suorasta kielenkäytöstään. Ehkä Wilsonin tapa kirjoittaa on vain sitä normaalia kielenkäyttöä.

Kirja alkaa pienen prologin jälkeen tapahtumista, jotka johtavat itsestään oppivan, tietoisuuden saavuttaneen supertietokoneen Argoksen valtaannousuun. Pian kaikki maailman tietokoneet, robotit ja muut sähköistetyt apuvälineet kääntyvät ihmisiä vastaan, ja ihmiskunta ajetaan ahtaalle. Toisin kuin esimerkiksi Terminaattorin mytologiassa, robotit pitävät ihmistä uhkana maapallolle, ja haluavat säästää luonnon ja muut eläimet. Siksi esimerkiksi ydinpommeja ei tässä tarinassa suoranaisesti nähdä. Robotit alkavat kehittyä ja tavallaan suojella luontoa. Toki samalla he kehittävät uusia tapoja ihmisten kitkemiseen, ja osa niistä on varsin kekseliäitä ja omaperäisiä. Luonnonsuojeluteemaa ei kuitenkaan tuputeta, vaan se vain mainitaan loogisena päätelmänä ja tavoitteena robottiyhteiskunnassa. Tarina etenee klassisia latuja pitkin, joten en koe tarpeelliseksi käydä sitä läpi.

Kirjasta jäi positiivinen olo. Se ei ollut loistava tai yllättävä, mutta se oli uutta luettavaa itselleni mieluisasta aiheesta. Se oli hyvä. Suosin edelleen Asimovin tapaista lähestymistä robotteihin, mutta viihdyttävyydessään Robopocalypse oli varsin mukavaa kesäluettavaa.

Näin loppuun mainitsen, että Steven Spielberg on ottanut projektikseen Robopocalypsen filmatisoinnin. Tulen pettymään lopputulokseen, vaikka kirja olikin tavallaan Spielbergille sopivan visuaalinen. Kirjan kieli sopii elokuvakäsikirjoitukseen kuin lakimies Tyrannosauruksen suuhun, mutta pahoin pelkään, että lopputulos on laimea ja mielenkiinnoton perus-scifi-rellestys.

Tiedän varsin hyvin, että minut leimataan scifi-nörtiksi, kun mainitsen tämän, mutta…

Hellanlettas, että se on hieno.

Lähtökohtaisesti minulla on aina ennakkoluuloja scifi-sarjoja kohtaan. Sarjaa minulle suositelleiden henkilöiden vuolaan hypetyksen jälkeen olin vielä skeptisempi sarjan ylivertaisuudeltaan. Miten mitään avaruushömppää voisi edes kuvitella vertaavansa The Sopranosin tai Profitin kaltaisten huippusarjojen tasoon? Empiiristen tutkimusten perusteella koin turvalliseksi luottaa suosittelijain sanaan, ja annoin sarjalle mahdollisuuden. Myönnän olleeni turhan ennakkoluuloinen.

Ihminen on erehtyväinen.

*****

Battlestar Galactica on yksi hienoimmista televisiosarjoista, mihin olen törmännyt. Se on myös nopeiten kuluttamani sarja, sillä katsoin yhden kuukauden aikana koko sarjan alusta loppuun, mikä on minulle harvinaista. Sarjassa yhdistyy kerrassaan loistava käsikirjoitus ja ohjaus mahtaviin näyttelijäsuorituksiin sekä häikäisevän kauniiseen visuaaliseen ilmeeseen. Tarina ja hahmot vievät mukanaan jo ensimmäisistä jaksoista lähtien.

Suomessa nimellä Taisteluplaneetta Galactica tunnettu ohjelma on vuosina 2003 – 2009 esitetty, löyhästi vuosina 1979 – 1980 esitettyyn samannimiseen sarjaan perustuva tarina ihmiskunnan edesottamuksista sukupuuton partaalla. Sarjan lähtökohta on seuraava: Ihmiskunta on jakaantunut kahteentoista siirtokuntaan ympäri maailmankaikkeutta. Ihmiset loivat cylonit koneellisiksi palvelijoikseen. Pian cylonit kapinoivat ja katosivat neljäksikymmeneksi vuodeksi. Nyt cylonit ovat palanneet. Sarjan aloittavan miniseriesin aikana ne suorittavat äärimmäisen tehokkaan iskun ihmiskunnan siirtokuntiin, ja jäljelle jääneet 50 000 ihmistä joutuvat pakenemaan välttääkseen täystuhon.

Juuri tällaisesta asetelmasta minä pidän – ihminen vastaan kone. En ole koskaan diggaillut ulkoavaruuden öttiäisistä tai muista örkeistä. Ne eivät vain tunnu minusta uskottavilta, eikä vähäisin syistä ole se, että jostain syystä avaruuden olioiden evoluutio on johtanut kutakuinkin samanlaiseen lopputulokseen kuin ihmiset. Ne voivat olla sinisiä ja niiden päästä saattaa kasvaa lonkeroita, mutta 90% tapauksista on alle kaksi metriä pitkiä, sopusuhtaisia ja happea hengittäviä. Harvemmin tulee nähtyä hengityslaitteissa tai painepuvuissa liikkuvia avaruusolioita televisiossa.

Kärjistäen avaruusrotu edustaa jotain seuraavista arkkityypeistä:

  1. Aivan kuten ihminen, mutta jollain spesifillä tavalla erilainen.
  2. Sotaisa ja alkukantainen. Kunnia on tälle rodulle hyvin tärkeää.
  3. Ylikehittynyt ja yliälykäs, joka toruu ihmistä sen raakuudesta ja tyhmyydestä.

Poikkeuksena näihin kolmeen ovat omnipotentit jumalahahmot, jotka käytännössä voisivat tuhota sarjan päähenkilöt ajatuksen voimalla, mutta mieluummin leikkivät niillä huvittuakseen. Ajauduin aiheen viereen, mutta koin tarpeelliseksi perustella, miksi scifi ei minuun yleensä iske. Ajatuksena koneiden kapina on aina kiehtonut minua, ja osa siitä varmasti johtuu viehtymyksestäni Terminaattori-elokuvien maailmaan (ensimmäiset kaksi). Tapahtumien kulku, joka johtaisi teknologian kehittymiseen ja kapinaan ihmisiä vastaan on skenaario, jonka minä voin ostaa.

Sarja ei päästä katsojaansa helpolla. Tarina ja käsikirjoittaminen on kaunista, ja neljän tuotantokauden aikana osa rakkaista hahmoista rakastuu, kuolee, kokee karmivia ja traumatisoituu. Katsoja palkitaan lopulta, mutta siitä saa maksaa hintansa. Hahmot ovat piinallisen inhimillisiä, ja tekevät piinallisen tyhmiä ratkaisuja elämäänsä koskevista asioista, erityisesti ihmissuhteissaan. Tässä suhteessa sarja ei muistuta mitään muuta näkemääni scifi-sarjaa, joita toisaalta on yhdellä kädellä laskettava määrä. Jokaisella hahmolla on oma kaarensa, ja suurimmalla osalla kaari kehittyy ja säilyy sarjan fokuksessa tasaisesti koko sarjan ajan. Sarjassa ei keskitytä vain yhteen tai kahteen hahmoon, vaan päähenkilöitä on toista kymmentä.

Erityisen tärkeitä henkilöitä sarjassa ovat isä ja poika Adama, tiedemies Gaius Baltar, luutnantti Kara Thrace, presidentti Roslin sekä cylon Numero 6 AKA Caprica 6.  Sarjan yksi kulmakivistä on komentaja William Adama, sarjan nimikkoaluksen pääpiru. Adama on sarjan jämerä, vahva ja oikeudenmukainen isähahmo. Hänen poikansa Lee on yksi hahmoista, joka periaatteessa voitaisiin nähdä sarjan sankarina. Se mielikuva romutetaan ajan saatossa, ja Lee, kuten sarjan muutkin hahmot, on inhimillinen ja rikkonainen ihminen. Sarjan kiitellyistä vahvoista naishahmoista oma suosikkini on äijämäinen, Terminator-elokuvien Sarah Connorin hahmoa muistuttava, ihastuttava luutnantti Kara ”Starbuck” Thrace. Sarja on täynnä loistavia hahmoja, joihin kiintyy sarjan edetessä. Jokainen saa niin henkisellä kuin fyysiselläkin tasolla turpaan tasaisin väliajoin. Suosikkeja sarjasta on hyvin vaikea etsiä. Siitä huolimatta yksi hahmo nousee minun kirjoissani ylitse muiden: Tohtori, presidentti ja osa-aikamessias Gaius Baltar. Sarjan alusta noin puoleen väliin toista kautta kävin sisäistä taistelua siitä, vihaanko vai rakastanko tuota itseriittoista narsistineroa, joka kerta toisensa jälkeen saattaa ihmiskunnan koko tulevaisuuden vaakalaudalle oman etunsa nimissä. Oman viehkeytensä Gaiuksen hahmoon tuo hänen toistuvien fantasioittensa kuvankaunis cylon Caprica Six, joka ohjailee Baltaria toteuttaakseen jumalten hänelle määräämän kohtalon. Sarjan alussa hupia saadaan siitä, että kukaan muu ei näe Capricaa, kun taas Gaius tuntee ja näkee hänet aivan kuin oikean ihmisen.

Sarjan ajoittain klaustrofobinen tunnelma tuo mieleen Das Bootin. Ihminen ääriolosuhteissa on aina kiehtonut minua, ja avaruus, tuo korpimaista viimeisin, tarjoaa monen monta äärimmäistä selviytymistarinaa. Oli kyse ruoan, hapen tai polttoaineen puutteesta, vajaan 50 000 evakuoidun kansalaisen elättäminen on pakomatkalla avaruudessa odotetun haastavaa. Pakomatka-aspekti säilyy lähes koko sarjan ajan, mutta kantavissa teemoissa tapahtuu muutoksia. Yksi pääteemoista on mystisen planeetan Maa löytäminen, josta olisi tuleva ihmiskunnan uusi kehto. Tätä kautta vanhojen tarujen ja mytologioiden (joita voidaan verrata Raamattuun) ja politiikan aihepiirien ristiriidat pääsevät myös valokeilaan. Ihmisten ja cylonien välinen sota puolestaan on alituiseen elävä ja elementeiltään muuttuva kokonaisuus. Aluksi ihmiset ovat pitäneet cyloneja orjinaan. Kapinan jälkeen he ovat olleet uhka, ja hyökkäyksen jälkeen äärimmäisen vaarallinen vihollinen. Alunperin helposti tunnistettavat ”paahtimet” ovat nyt ihmisen näköisiä ja tuntuisia, ja voivat soluttautua ihmisten joukkoon tietämättä itse olevansa cyloneja. Tämä luo karmivia hetkiä, kun jollekin sarjan päähenkilöistä paljastuu, että hän onkin ollut cylon koko ajan.

Kirjoitukseni ei tee oikeutta näin mahtavalle sarjalle. Kenties onnistuin kuitenkin purkamaan edes joitakin ennakkoluuloja sarjaa kohtaan. Sarja on parasta televisioviihdettä, mitä olen 2010-luvulla kuluttanut, ja vetää vertoja vanhoille suosikeilleni liki kaikilta osin. Suosittelen antamaan sille mahdollisuuden, vaikka se onkin scifiä.