Avainsanaan ‘QI’ liitetyt artikkelit

”There’s funny, then there’s Jimmy Carr.”

Jimmy Carr – tuttu telkkarista. En olisi uskonut näkemieni QI-jaksojen perusteella, miten räävitön ja ilkeä koomikko Jimmy Carr onkaan. Toki, hän on osoittanut olevansa älykäs ja improvisoi ohjelmassa mainiosti, mutta tätä en osannut odottaa.

Jimmy Carr on verbaalitaituri, ja yksi tämän hetken nerokkaimpia koomikoita. Se näkyy jo keikan aloittavassa rykelmässä nopeita leukoja. Siinä, missä Tim Vinen kertomat pikapuujalat herättävät lähinnä myötähäpeää, Jimmy Carr saa aikaan yleisössä sen parhaan mahdollisen ”tiedän, että tälle ei saisi nauraa, mutta…” -reaktion. Hyvin suuri osa materiaalista perustuu tällaiseen tasapainotteluun. Sanon ”tasapainotteluun”, mutta Carrille soveliaisuuden raja on kaukana horisontissa. Ja siksi hän onkin niin loistava. Koomikko, joka huokuu itsevarmuutta ja seisoo sanojensa takana saa sanoa mitä tahansa, eikä kukaan loukkaannu. Tämä tyylitelty välinpitämättömyys toi minulle mieleen Bill Hicksin sekä Ricky Gervaisin. Carr tiedostaa roolinsa, ja olettaa yleisön tietävän sen myös. Hänen juttunsa ovat saastaa, ja siksi yleisö rakastaa niitä.

Kaikista tähän mennessä arvostelemistani stand up-koomikoista Jimmy Carr on ehdottomasti loistavin käsittelemään yleisöä. Hän ei pelkää ”hecklereitä” vaan kutsuu heitä luokseen. Toisin kuin esimerkiksi verraten kiltti Dara Ó Briain, Carr loukkaa liki jokaista kommentoijaa, ja vääntää julman vitsin kenestä tahansa. Hän käyttää tätä häikäilemättömästi hyväksi, ja omistaa kokonaisia osuuksia yleisön kanssa juttelulle. ”Uudet versiot vanhoista vitseistä”, ”improvisaatio” ja yleisökysymykset ovat keikan parhaimmistoa.

Yksi kohokohta on jazz-bändin ilmestyminen lavalle. Soiton ja savukoneen säestämänä aikana Jimmy pohtii muun muassa ”tulevatko homoseksuaalit ulos kaapista, koska he pelkäävät luurankoja?”. Mietelmien jälkeen show rullaa loppuun asti omalla painollaan, eivätkä jutut missään vaiheessa tunnu junnaavan paikallaan. Keikka on loistavasti rytmitetty annos ilkeää huumoria, ja sen päättävä häiritsevän likainen vitsi kruunaa kokemuksen.

Tämän vuoden aikana tutustumistani koomikoista Jimmy Carr on toistaiseksi paras, yllätyksellisin ja julmin. Suosittelen mitä lämpimimmin tutustumaan hänen materiaaliinsa esimerkiksi YouTubesta löytyvien Live At The Apollo -pätkien kautta. Tämä tietenkin, mikäli olet yli kahdeksantoista vuotta, etkä ole luonteeltasi ”päivi räsänen”.

[youtube http://www.youtube.com/watch?v=0sYaz3TmIO4]

Ross Noble jatkaa QI:sta tuttujen koomikkojen listaa. En tosin tuntenut häntä stand up-koomikkona ennen erään ystäväni vuolasta hehkutusta taannoisen Dylan Moranin keikan väliajalla. Ensivaikutelmani hänestä QI:n panelistina oli junttimainen Geordie-murteen tehokäyttäjä, joka pitkätukkaisen bohemiutensa vuoksi ei huou liiallista älyllisyyttä. Katsottuani hänen stand up-pätkiään hänen mainiolta YouTube-kanavaltaan huomasin hänen olevan kerrassaan loistokas esiintyjä, ja improvisointitaidoiltaan paras tähän asti näkemistäni koomikoista.

Katsomani Randomist on hänen samannimiseltä 2005 vuoden kiertueeltaan kuvattu taltio Newcastlen City Hallista. Rossin improvisointiin pohjaavan esiintymisensä vuoksi kiertueiden keikkojen välillä on hyvin paljon eroja, ja niinpä samalta kiertueelta kuvattiin neljä eri keikkaa neljän DVDn boksiksi. Osaa stand up-koomikoista on kritisoitu vanhan materiaalin kierrättämisestä, joissain tapauksissa hyvin epäoikeudenmukaisesti. Noblen kohdalla tätä ongelmaa ei ole.

Ross Noble saa valtaosan materiaalistaan yleisöstä. Siitä revitään noin 80 prosenttia koko keikan jutuista. Vaikka kamera ei taltioikaan eturivin ilmeitä, on varsin selvää, että tehokkaasta piikittelystä huolimatta yleisö nauttii osallistumisestaan täysin rinnoin. Tämä on niitä harvoja keikkoja, jolloin hecklerit eivät ole haitaksi vaan tuovat jopa lisää hupia. Eittämättä tämä johtuu Rossin rempseän huolettomasta asenteesta ja tyylistä.

Itse keikkojen jutut ovat varsin absurdeja ja tilannepohjaisia. Valmiiksi kirjoitettua materiaalia keikalla on uskoakseni varsin vähän. Räppäri 50 Cent, etelä vastaan pohjoinen sekä pari surrealistisempaa aihetta ovat ainoat, joihin jäädään pidemmäksi aikaa. Mikäli juttu tai idea on liian surrealistinen, Ross visualisoi sen varsin mallikkaasti. Tajunnanvirran Niagaraa lasketaan parin tunnin ajan, eikä Noblen kanootti kaadu kertaakaan. Omat suosikkini olivat vahingoniloisuutta herättävä ”Magic Poo” sekä Harry Potterin ja pöllön välistä suhdetta kuvaava pätkä.

Vaikka toistaiseksi Rossin jutut eivät ole olleet poikkeuksellisen hauskoja, pidän hänen esiintymistyylistään ja ulosannistaan. Plussaa on tietenkin myös materiaalin runsaus, jota hän on tuottanut tuntikaupalla niin DVDlle kuin YouTubeenkin. Voisi kuvitella, ettei määrä korvaa laatua, mutta tässä suhteessa Noble yllättää positiivisesti. Hän on ehdottomasti yksi niistä koomikoista, jotka haluan kokea elävänä.

Dara Ó Briain on vaikeasti kirjoitettavasta sukunimestään huolimatta irlantilainen stand up-koomikko ja entinen matemaatikko. Hän kuvailee itseään Tony Sopranon gorillan näköiseksi, ja mainitsee usein olevansa ylpeä videopelaaja. Minä tutustuin häneen ensimmäistä kertaa QI:n kautta, ja sen lisäksi olen katsonut pari hänen juontamansa Mock Of The Weekin jaksoa. This Is The Show eli lyhentäen T.I.T.S. on hänen uusin stand up-DVD:nsä, ja se on kuvattu vuonna 2010 Lontoon HMV Hammersmith Apollossa. Samalla se on ensimmäinen kokopitkä keikka, jonka häneltä olen nähnyt.

Keikka alkaa poisleikatulla urkuoratoriolla, jonka voi kuunnella kokonaisuudessaan DVD:n ekstrana. Dara tulee lavalle ja esittelee aluksi itseään sekä tyyliään. Harmikseni hän mainitsee, että ei aio vitsailla uskonnosta. Hän myös kertoo yrittävänsä olla mahdollisimman poliittisesti korrekti, johon eräs yleisön edustaja reagoi huutamalla ”Fuck PC, let’s go for it!”. Hänestä tulee näin ensimmäinen Daran monista avustajista. Dara juttelee yleisön kanssa lähes yhtä paljon kuin Rob Brydon. Hänen kohdallaan se ei kuitenkaan nouse ongelmaksi, sillä joka kerta hänellä on jokin pointti kommunikoinnin takana. Hän tekee siitä hupia koko yleisölle, ja ilmiömäisen muistinsa avulla hän kertaa puhuttelemiensa nimet ja tarinat vielä keikan lopussa. Näin yleisö tuntee olevansa todella mukana showssa, osana hupia. Suosikkikohtiani ovat jatkuvat kuittailut parille 14-vuotiaalle pojalle eturivissä, joista toinen kuvaa koko keikan ajan showta pienellä kännykamerallaan. Eihän paikalla olekaan kuin 9 HD-kameraa tallentamassa keikkaa DVD:lle ja Bluraylle!

Hämmästyin, miten paljon Ó Briain käsitteli minulle tuttuja aiheita. Jostain syystä niitä tuli vain liukuhihnalla, ja esimerkiksi ruokavalio-, iPad- ja peliaiheiset pätkät olivat aivan loistavia. Erityisesti Daran imitaatio Metal Gear Solidista on kerrassaan riemastuttava. Parhaat naurut irtoavat raskaudesta ja siihen valmistautumisesta sekä nykyteknologiasta. Keski-ikäisyydestä puhuessaan hän välttää aika hyvin kliseitä, mutta mainitsee muun muassa nykymusiikin merkityksettömyyden. Hyvää settiä saadaan myös katastrofielokuvasta 2012, josta Dara vetää vielä encoreksi erään kohtauksen uusiksi elokuvasta tutun näyttelijän Jimi Mistryn kanssa.

Dara yllätti varsin positiivisesti, vaikkei yltänytkään niin korkealentoiseen ja vauhdikkaaseen suoritukseen kuin taannoin hehkuttamani Lee Mack. Silti tämä irlantilainen jöröjukka voitti minut puolelleen, ja aion ehdottomasti tutustua hänen aiempien kiertueittensa keikkataltiointeihin. Mainitaan loppuun vielä irrelevantit, mutta muuten mainitsemisen arvoiset keikan lisäansiot: 1) Suomi mainittu! 2) Will Smithin tähdittämää elokuvaa I Am Legend haukutaan.

Rob Brydon oli minulle täysin tuntematon ennen tutustumistani Stephen Fryn luotsaaman nokkelan nippelitiedon visailuohjelmaan QI. Sarjan panelistit ovat usein julkimoita ja vielä useammin koomikoita. Tätä kautta olen tutustunut moneen brittiläiseen stand up-koomikkoon, jotka olisivat muutoin jääneet huomiotta. Näihin kuuluvat Brydonin lisäksi muun muassa Bill Bailey, Sean Locke, Alan Davies, Rich Hall sekä Ross Noble. Sittemmin Brydon loisti Steve Cooganin erinomaisessa sarjassa The Trip, ja nyt päätin tutustua hänen ensimmäiseen stand up-julkaisuunsa.

Rob Brydon – Live

Brydonin Live jätti minut hieman kylmäksi. Kärjistäen jutut tuntuvat aina joko liian puisilta tai lapsiystävällisen keskiluokkaisilta. Vaikka juttu olisikin hauskinta sitten viipaloidun leivän, kaatuu se Brydonin toteutukseen. Jopa likaisimmasta päästä olevat jutut kuulostavat Brydonin ylisympaattisen olemuksen vuoksi falskeilta, eivätkä vakuuta. En vain pysty ostamaan sitä, mitä hän sanoo.

En kuitenkaan lyttää keikkaa alimpaan rakoon, sillä se oli kuitenkin viihdyttävä. Siitä puuttui vain se jokin, mikä nostaisi sen massan yläpuolelle. Rob Brydon – Live on perushyvä show. Brydon on hyvin pidettävä persoona, ja hänen walesilainen itseinhonsa kolahtaa suomalaiseen sydämeeni. Osa hänen huumoristaan perustuu juuri hänen alkuperäänsä walesilaisena, ja sen synnyttämiin stereotypioihin.

Brydon kommunikoi yleisön kanssa enemmän kuin kukaan aiemmin näkemäni, ja tekee sitä liikaa. Tästä välittyy kuva siitä, että valmista materiaalia ei ole riittävästi, ja näin joudutaan turvautumaan yleisön antiin täytteen saamiseksi. Tämä on sääli, sillä osa jutuista on todella hyviä, eikä ajoittain ontuva toteutus haittaa niiden sujuvuutta. Yleisön ylikäyttö ei toimi lähinnä itse yleisön vuoksi. Se ei ole hauska. Läpi keikan Rob kommentoi yleisönsä keskiluokkaisuutta, eikä syyttä.

Jutuista parhaat kuullaan keikan alussa sekä loppupuoliskolla. Lapsensa syntymää graafisesti kuvaileva tarina oli paikoin jopa Izzard-tasoa. Puujalkoja ja one-linereita settiin mahtuu jokunen. Brydonin parasta antia ovat hänen osuvat imitaationsa, ja erityisesti Michael Caine, Tom Jones sekä Al Pacino ovat varsin osuvia. Sivuhuomautuksena mainittakoon, että sarjan The Trip hienoimpia hetkiä ovat ne, kun Brydon ja Steve Coogan käyvät imitointimittelöitä ravintoloissa.

Imitaatioista päästäänkin Brydonin kenties suurimpaan ”ansioon” – The Little Man In A Box. Tämä merkillinen ääni, minkä Brydon saa aikaan suullaan, on saanut suhteettoman paljon mediahuomiota, ja onhan se hauska ne pari ensimmäistä kertaa. Asiaa paisutellaan vielä The Tripissä, ja asianmukaisesti Brydon irvailee keikallakin Cooganille, joka ei moista ääntä pysty tuottamaan.

Rob Brydon on varsin pätevä koomikko, mutta stand up-lavalle hän ei kuitenkaan sovi niin hyvin kuin mitä voisi toivoa. Jos haluaa kuulla hänen imitointiaan, suosittelen katsomaan sarjan The Trip, joka on myös käsikirjoitukseltaan ja ohjaukseltaan loistava. Jos taas haluaa nähdä muutaman hauskan jutun, muutaman vähemmän hauskan jutun ja pitkitettyä kanssakäymistä yleisön kanssa, suosittelen katsomaan hänen stand uppiaan. Luonnollisest kokemukseen vaikuttaa hyvin paljon se, mihin keikkaa ensimmäisenä vertaan. Arvioini olisi ollut varmasti säyseämpi, mikäli en olisi juuri katsonut Lee Mackin mainiota DVD:tä päivää aiemmin.

Kuten Tim Vine, myös Lee Mack on minulle tuttu alun perin ohjelmasta The Sketch Show (Se sketsishow). Toisin kuin kollegansa Tim, Leen jutut eivät ole sarjasta osittain kierrätettyjä. Hän ei myöskään viljele puujalkoja, vaikka pari moista kavalasti settiin livahtaakin. Leen stand up-persoonalla on samanlainen yhteys hänen hahmoonsa sarjassa Not Going Out kuin Dylan Moranilla Black Booksin hahmoonsa, ja sitä kautta osa jutuista on tuttuja sarjan ystäville.

Lee Mack – Live

Valoshow alkaa Lontoon Bloomsbury Theatressa, ja Lee koikkelehtii lavalle Franz Ferdinandin säestämänä. Nopeana vitsinä alkuun tarjoillaan poliittinen mukaelma ”Miksi kana ylitti kadun?” -vitsistä, mistä päästäänkin kommentoimaan hänet sisälle johdattanutta hittibiisiä. Moottoriturpa Lee ei säästele yleisöään vaan vetää vitosvaihteen päälle jo ensimmäisellä vitsillään. Juttua tulee nopeaan tahtiin, ja asenteella.

Toisin kuin vaikka Vine, Lee ei ole perheystävällinen. Jutut eivät mene mauttomuuksiin tai yliampuvaan likaisuuteen, mutta hänen pohjoinen murteensa kuulostaisi hyvin luonnottomalta ilman kirosanoja. Aiheinaan hänellä on muun muassa irlantilaiset, rattijuoppous sekä televisiomainokset, mutta suurin yksittäinen aihealue on hänen pohjoinen taustansa, perhe mukaan lukien. Lee on ilkeä ja vittuilee yleisölleen varsin vuolaasti. Yleisö on alusta asti mukana kuittailussa, ja osa keikan parhaasta materiaalista saadaankin yleisöstä ja sen kanssa käydystä sananvaihdannasta. Erityisesti omiksi suosikeikseni nousivat autokoulunopettaja-pätkä, hevosennaamaiset naiset sekä ”Crack Whore” iskivät.

Leen ylienerginen ja nopeatempoinen esiintyminen ei missään vaiheessa mene ärsyttävyyden puolelle, mikä johtuu osittain hänen pokkavuutta ja itseironiaa juuri oikeassa suhteessa sekoittavasta asenteesta. Hänen lavaolemuksensa huokuu itsevarmuutta, ja esimerkiksi Riverdance-pätkässä hänen mainio ruumiillinen koomisuus pääsee oikeuksiinsa. Kenties keikan rempseän irrotteleva ote johtuu siitä, että kyseessä on kiertueen viimeinen ilta. Loppua kohti Lee nauttii olutta, on kusevinaan sitä lattialle, antaa yleisön esittää kysymyksiä ja on kaikin puolin yhä hilpeämpi ilmestys lavalla.

Vuonna 2007 julkaistu Live on Leen ensimmäinen DVD. Kuten jo voi odottaa, kyseessä on hänen siihenastisen uransa materiaalin Best Of -setti. Näin räjähtävän hauskaa keikkaa en ole nähnyt pitkään aikaan, ja noin kuukauden kestäneen, uusiutuneen Izzard-kuumeeni jälkimainingeissa oli piristävää nähdä vähemmän absurdia, enemmän ha ha-hauskaa ylösseisontaa.

P.S. Näin päättyneen poissaoloni kunniaksi tässä linkki yhteen suosikkisketseistäni Se Sketsishowsta. Lee osaa puhua nopeasti.

P.S.S. Näin päättyneen poissaoloni kunniaksi tässä linkki KinoSilmän stand up-aiheiseen jaksoon, jossa olen mukana.