Avainsanaan ‘Pink Floyd’ liitetyt artikkelit

Hyvä huono keikka osa 1

Kettu löysi pihlajapuun, ja halusi syödä marjoja. Hän yritti napata niitä puusta, mutta ne ovat liian korkealla. Jonkin aikaa turhaan yritettyään kettu totesi: ”Ne ovat kuitenkin happamia”, ja lähti murheissaan pois. Tarinan opetus on, että ihmiset tapaavat haukkua sellaisia asioita, joita he       eivät saa.

Taannoin The Mars Volta-juttua kirjoittaessa aloin tarkemmin ajatella sitä, mikä tekee keikasta hyvän tai huonon. Miten sama konserttielämys voi toiselle olla mannaa taivaasta ja toiselle puhdasta piinaa? En nyt puhu musiikkimausta, vaan itse kokemuksesta. Mitkä seikat vaikuttavat sen laatuun?

Olen törmännyt ilmiöön monesti aiemminkin. The Mars Voltaa edeltänyt konserttikokemukseni oli Roger Watersin The Wall Helsingissä. Keikka oli kerrassaan fantastinen. Koin sen eturivistä pikkusiskoni, äitini sekä ystäväni kera. Eräs kavereistani koki sen takakatsomosta, ja ilmeisesti kokemus oli ollut varsin negatiivinen. Hän haukkui visuaalisia efektejä, äänenlaatua ja kuvan ja äänen synkkaongelmia. Vaikka ymmärrän etäisyyden ja teknisten erojen vaikutuksen kokemukseen, oli tuomio mielestäni aivan liian ankara verrattuna eturivissä koettuun loistavuuteen.

En nyt yritä leikkiä viiden pennin psykologia, ja aion puhua vain omasta puolestani ja omista kokemuksistani. Pyrin tekemään pintaraapaisun aiheeseen juuri näiden kahden mainitsemani keikan osalta sekä kolmannen, lähitulevaisuudessa kokemani keikan osalta. Todennäköisesti laajennan ja syvennän näkemyksiäni vielä näiden kolmen jutun jälkeisissä kirjoituksissa. Ja koska en aikanaan kirjoittanut The Wall-konserteista, käytän tilaisuuden hyväkseni nyt.

Roger Waters – The Wall

Pink Floyd on kaikkien aikojen suosikkiyhtyeeni. Vuonna 1979 julkaistu The Wall kuuluu omiin suosikkilevyihini, ja sen näkeminen elävänä itsensä Roger Watersin esittämänä oli eräänlainen unelmien täyttymys.

Pink Floydin pimeä puoli Roger Waters kiersi 2006-2008 maailmaa esittäen Pink Floydin klassikkolevyä The Dark Side of The Moon. Tuolloin kiertue ei ulottunut Suomeen asti. Vuoden päästä alkoivat kiertää huhut, joiden mukaan Roger Waters toisi The Wall-spektaakkelin koko maailman nähtävästi juhlien alkuperäisen kiertueen 30-vuotisjuhlaa. Aktiivisesti Floyd-uutisia tutkien sain pian huhuille vahvistuksen, kun Waters ilmoitti Yhdysvaltain The Wall-kiertueesta. Pian julkaistaisiin myös Euroopan kiertuekalenteri. Olin ihan täpinöissäni pikkusiskoni tavoin, jolle olin tiedottanut kaikki huhuvyyhdin vaiheet siihen asti.

Keväällä 2010 se sitten varmistui. Waters heittäisi keikan Suomessa 27.4.2011. Soitin pikkusiskolle ja hyppelimme ilosta. Tarkemmin sanottuna minä hypin ja hän pyöri ympyrää. Pääsisimme näkemään idolimme livenä. Seuraava tehtäväni oli hommata liput, ja se onnistui kätevimmin ja varmimmin Watersin kotisivujen kautta. Saimme liput eturiviin. Minä ostin itselleni vielä lipun myöhemmin julkaistulle toiselle keikalle, ja pääsin neljännelle riville. Vuoden odottelu tuntui tuskastuttavan pitkältä, mutta lopulta se päivä koitti. Waters oli Suomessa, edessämme, alle kymmenen metrin päässä.

Spartacus-intro nostatti kylmät väreet selkääni pitkin. In The Fleshin räjähtäessä käyntiin koin pienen Nirvanan. Luonnollisesti tervehdin suurta johtajaa ristimällä käteni asianmukaiseen vasaratervehdykseen. Kappaleen lopussa lentokone lensi muuriin, räjähteet lämmittivät kasvojani ja alataajuudet tuntuivat koko kehossa. Koko ensimmäinen puoliaika meni vain täydellisyyttä ihmetellessä. Muistan edelleen jokaisen yksityiskohdan. Ensimmäisen puoliajan sykähdyttävimpiä kohtia olivat Watersin duetto itsensä kanssa Mother-kappaleessa sekä sitä seuranneet Goodbye Blue Skyn pommeina tiputettavat massakulttuurilogot. Mother-kappaleessa yleisö villiintyi, kun kysymykseen ”Mother, should I trust the government?” vastattiin taustavideolla suomeksi ”Ei vitussa luoteta!”. Luonnollisesti visuaaliset efektit ja massiiviset nuket olivat asianmukaisesti viimeisen päälle valmisteltuja. Floyd-fani ei ole elänyt ellei ole nähnyt taistelevia kukkia muurille heijastettuna. Ensimmäinen puolikas päättyi Watersin jäädessä muurin toiselle puolelle Goodbye, Cruel Worldin saattelemana.Väliajalla näytettiin sotien surullisia ihmiskohtaloita, joita Watersille oli lähetetty uudistetun sodanvastaisen teeman vuoksi. Joukossa näkyi myös Watersin isä.

Toinen puolikas alkoi muurin takaa soitetulla Hey Youlla. Omiin suosikkeihini kuuluva Nobody Home palautti Watersin teatraalisuuden lavalle. Comfortably Numb sai ymmärrettävästi suurimmat aplodit muurin yllä kuullun kitarasoolon koittaessa. Seuraavaksi alkoivat loppuryminät päähahmo Pinkin ajautuessa syvemmälle hänen äärioikeistolaiseen fantasiaansa. Run Like Hell oli kerrassaan loistavasti päivitetty, ja juuri oikein ajoitettuna nähtiin ja kuultiin kohua herättänyt televisioitu kohtaus, jossa yhdysvaltalaiset sotilaat ampuvat siviilejä, ja iskulleen tullut käsky ”Light them all up.” vei kappaleen tunnusriffiinsä. Waiting For The Worms, Stop ja erityisesti The Trial Waters veti äärimmäisen hyvin. 30 vuoden eroa alkuperäisiin esityksiin oli vaikea kuulla.

Muurin murtuminen oli odotetun tyrmäävä kokemus eturivissä istuneelle – se näytti kaatuvan päälle, ja ilmavirta sai hiukset hulmuamaan. Samalla minut täytti haikeus. Se oli jo melkein ohi. Tunnetta lievensi se, että seuraavana päivänä kokisin saman vielä toisen kerran. Teoksen päättävä Outside The Wall toi koko yhtyeen lavalle yhteislaulun ajaksi. Katosta tippui massakulttuurikonfetteja, ja tunnelma oli herkkä. Yhtyeen jäsenet poistuivat lavalta yksi kerrallaan esittelyjen ja aplodien kera. Alkuperäinen Floyd-keikkakitaristi Snowy Whiten sai toiseksi suurimmat aplodit. Täpötäysi Hartwall Areena taputti Rogerin seisten pois, ja pian kansa alkoi poistua tyytyväisen hiljaisuuden vallitessa.

Keikka oli juuri kaikkea sitä mitä odotin. Itse asiassa se oli vielä enemmän.  Se on täydellisin konserttielämykseni tähän asti. En osaa kuvitella, minkälainen kokemus se oli 15-vuotiaalle pikkusiskolleni, jolle se oli ensimmäinen konserttielämys koskaan. En myöskään voi kuvitella sitä tunnetta, mikä hänet valtasi Roger Watersin osoittaessa sormellaan suoraan häneen laulaessaan Comfortably Numbin kohdan ”You would not understand”. Keikan jälkeen hänen naamansa oli yhtä hymyä, ja hän sanoi pidättelevänsä todellisen reaktionsa kotiin asti. Reaktio, jonka hän paljasti minulle ja äidilleen oli kuulemma kuin ”mehutiivisteestä vedellä laimennettu mehu”.

Kaiken tämän jälkeen oli liki järkyttävää kuulla tämä eriävä mielipide, jonka kanssamme eturivissä istuneen ystäväni kaveri esitti. Se oli täysin käsittämätöntä. Koko matkan Hartwall Areenasta Pasilan asemalle olimme ehtineet hehkuttaa toisillemme juuri koettua mahtavuutta. Asiasta nousi pitkä väittely, joka jatkui vielä päiviä. Negatiivisista asioista hän mainitsi muun muassa luokattomasti 3d-animoidut madot sekä playbackina soittavan bändin. Ensimmäinen puoliaika oli ilmeisesti ollut hänen mieleensä, mutta toinen lähenteli katastrofia. Valituksen aiheet tuntuivat pinnallisilta ja epäolennaisilta itse kokemukseen nähden. Me eturivissä istuneet emme nähneet mitään playbackiin viittaavaa, eikä 3D-mato tai muu tausta-animaatioihin liittyvä seikka ollut meitä häirinnyt. Mitä oli siis tapahtunut?

Kävimme aiheesta keskustelua vielä keikan jälkeen, mutta lopulliseen lopputulokseen ei keikan laadusta päästy. Sen sijaan jatkoklubilla kuulemamme yhtyeen kosketinsoitinsoundeista olimme yksimielisen pettyneitä. Tämä havainto todisti myös sen, että kyseisen henkilön havaitsemistyökalut eivät olleet viallisia.

Seuraavan päivän kokemus vastasi kirjan toiseen kertaan lukemista – kiinnitin huomiota eri asioihin, esimerkiksi näin tarkemmin lentokoneen ja possun. Toisella keikalla Waters ei osoittanut ketään kohdassa ”You would not understand”. Yleisössä saattoi olla myös enemmän liikettä, mutta otaksunta saattaa johtua myös siitä, että näin yleisöä enemmän. Keikan jälkeen kuulin erään toisena iltana katsomossa olleen kaverini mielipiteen, joka särähti korvaani. ”Ihan kiva. Näyttävä”. En halunnut kommentoida moista vähättelyä sen ihmeemmin, vaikka mieleni teki.

Minun kokemukseni oli loistava. Kuten jo aiemmin sanoin, se oli elämäni paras konserttielämys. Kaikki oli täydellistä. Olin eturivissä, joskin keskellä. Ja koska kaikki meni odotuksieni mukaan ja vielä paremmin, on kokemus näin vielä nautinnollisempi. Päänsisäisten odotusten täyttyessä ihminen tuntee erityistä mielihyvää siitä, että oli oikeassa. Eriäviä mielipiteitä ei siedetä. Niitä voin perustella itselleni monella tapaa. The Wallin kohdalla valitsen jommankumman seuraavasta kahdesta: 1) Henkilö ei ole tarpeeksi kova Pink Floyd-fani, että osaisi arvostaa kokemusta, eikä näin ymmärrä hyvän päälle. 2) Henkilöllä on jotain vialla hänen henkilökohtaisessa elämässään, mikä pilaa häneltä kokemuksen. Lähtökohtaisestihan minä olen aina oikeassa. Minulla on paras maku. Minä olen se, joka määrittää, onko joku kokenut kokemuksen oikein. Minä puhun ironiaa*.

Ettei tämä juttu paisuisi liian pitkälle, jatkan sitä ensi viikolla muun muassa The Mars Voltan keikan aiheuttamien ristiriitaisten reaktioiden kautta. Myönnän harrastavani ylianalysointia, ja perustelen sen sillä, että haluan tietää, mistä mikäkin johtuu. Miksi joku on jotain mieltä? Jos mielipide on muuttunut, mitkä syyt ovat johtaneet muutokseen? Konserttikokemus on pinnallinen, mutta helposti lähestyttävä kehys, jonka kautta tämänkaltaisia päänsisäisiä kysymyksiä voi pohtia.

* Jotta kukaan ei luulisi, että olen kieliopillisesti lapsen tasolla, niin tämä lausahdus on vain hauska sanonta, joka on jäänyt elämään kieleeni.  Kuulin sen suusta, jonka omistajan korvat olivat kuulleet sen lapsensa suusta

Pink Floyd -aiheinen podcast Brain Damage

Aivan uskomattoman hieno hyvä yyberpodcasti! Joka jaksossa aina lisää arkiston aarteita, muun muassa The Wallin alkuperäiset demonauhat tai Frank Zappan ja Pink Floydin yhteiset jamisessiot! Käykää katsomassa!
laittakaa tämä feedi iTunesiin ja nauttikaa: