Avainsanaan ‘modernit klassikot’ liitetyt artikkelit

Tiedän varsin hyvin, että kovinkaan moni ei tunne kyseistä sarjaa, mutta…

Hellanlettas, että se on hieno.

Shaun Of The Deadin ja Hot Fuzzin maailmalle loihtinut kolmikko Edgar Wright, Simon Pegg ja Nick Frost tekivät ennen näitä loistokkaita leffoja Jessica Stevensonin kanssa hyvin samanhenkisen TV-sarjan Spaced. Elokuviin verrattuna ensimmäistä TV-rooliaan tekevä Frost on paljon pienemmässä osassa. Pääosassa nähdään sarjan kirjoittajat Simon Pegg ja Jessica Stevenson (nykyinen Hynes) kämppiksinä mielenkiintoisen kaveripiirin ympäröimänä. Sarja muistuttaa asetelmaltaan perinteistä sitcomia, mutta tyyli on aivan omanlaistaan. Vahvasti kärjistäen voisi sanoa sen olevan sekoitus Frendejä ja Shaun Of The Deadia.

Suomessa sarjaa näytti YLE nimellä Avaruuden tuntua. En ollut koskaan kuullutkaan siitä, ja törmäsin siihen aivan sattumalta. Muistaakseni olin nähnyt yhden sattumanvaraisen jakson tietämättä mistään mitään. Sen jälkeen kesti x määrä aikaa, kunnes näin vuonna 2005 elokuvan Shaun of the Dead. Tunnistin tutut naamat, ja aloitin suuren selvitykseni siitä, mitä muuta elokuvasta vastuussa olevat henkilöt ovatkaan puuhailleet. Sarja Spaced näytti olevan yhteinen linkki asianomaisten välillä. Katsoin sarjan vuonna 2006 startanneen Veoh-palvelun kautta, minkä jälkeen löysin sarjan DVD-muodossa eräältä brittiläiseltä jälleenmyyjältä.

Sarjaa tehtiin kaksi kautta vuosina 1999 ja 2001, yhteensä 17 jaksoa. Sarja alkaa, kun päähenkilöistä toinen Tim (Pegg) tulee dumpatuksi. Hän tapaa juuri hippikommuunista pois muuttaneen Daisyn (Hynes). Molemmat ovat asuntoa vailla. Epätoivoissaan he päättävät näytellä pariskuntaa päästäkseen asumaan vuokra-asuntoon. Pian he tutustuvat talon asukkaisiin vuokraemäntä Marshaan (Julia Deakin) sekä alakerran eksentrikkotaiteilijaan Brianiin (Mark Heap). Muita sarjan henkilöitä ovat Timin paras ystävä Mike (Frost) sekä Daisyn paras ystävä (Katy Carmichael).

Sarjan tempo ja visuaalinen ilme ovat ohjaaja Edgar Wrightin tyylille ominaisen omaperäisiä. Kerronta on valtavirrasta poikkeavaa, ja tukee loistavaa käsikirjoitusta, joka pursuaa viittauksia populaarikulttuuriin. Erityisesti peleihin ja kauhuelokuviin tehdyt viittaukset iskevät minuun. Jälkikäteen oli hauska huomata, miten kolmannen jakson Resident Evil -kohtaukset enteilevät jo Shaun of the Deadia. Hynesin ja Peggin käsikirjoitus on viittauksien runsaudessaan aivan omaa luokkaansa, mutta se ei ole missään vaiheessa pois käsikirjoituksen muista puolista. Ihmissuhteiden käänteet ja ongelmat ovat sitcom-perinteestä poiketen varsin osuvasti kuvattuja. Ennen kaikkea sarja on kuitenkin komedia, ja vieläpä hauska sellainen.

Jokainen näyttelijä omaksuu roolinsa loistavasti. Nick Frost esiintyy ensimmäisessä roolissaan kameran edessä, ja vetää tosielämän ystävänsä hänelle kirjoittaman roolinsa varsin kiitettävästi. Erityismaininta täytyy antaa myös Mark Heapille mainiosta roolisuorituksestaan Brianina. Sarjassa vierailee myös monta tuttua naamaa. Esimerkiksi Timin työpaikan pomoa esittää Bill Bailey ja hänen arkkivihollistaan, hänen exänsä uutta miestä Duane Benzietä esittää Peter Serafinowicz. Pienissä rooleissa nähdään myös Pikku-Britannian David Walliams sekä juuri ennen läpimurtoaan sarjan viimeisessä jaksossa esiintynyt Ricky Gervais.
Sarja on toistaiseksi paras näkemäni sitcom. Suosittelen.

Post scriptum:
Uunituoreella Hollywood-kohelluksella Paul ei ole näennäisesti mitään tekemistä Shaun Of The Deadin ja Hot Fuzzin kanssa lukuun ottamatta Simon Peggin ja Nick Frostin mukana olemista. He kirjoittivat ja näyttelivät siinä, mutta Edgar Wrightin vaikutus loistaa poissaolollaan. Kirjoitan elokuvasta lähipäivinä.
Mainokset

Tiedän varsin hyvin, että minut leimataan scifi-nörtiksi, kun mainitsen tämän, mutta…

Hellanlettas, että se on hieno.

Lähtökohtaisesti minulla on aina ennakkoluuloja scifi-sarjoja kohtaan. Sarjaa minulle suositelleiden henkilöiden vuolaan hypetyksen jälkeen olin vielä skeptisempi sarjan ylivertaisuudeltaan. Miten mitään avaruushömppää voisi edes kuvitella vertaavansa The Sopranosin tai Profitin kaltaisten huippusarjojen tasoon? Empiiristen tutkimusten perusteella koin turvalliseksi luottaa suosittelijain sanaan, ja annoin sarjalle mahdollisuuden. Myönnän olleeni turhan ennakkoluuloinen.

Ihminen on erehtyväinen.

*****

Battlestar Galactica on yksi hienoimmista televisiosarjoista, mihin olen törmännyt. Se on myös nopeiten kuluttamani sarja, sillä katsoin yhden kuukauden aikana koko sarjan alusta loppuun, mikä on minulle harvinaista. Sarjassa yhdistyy kerrassaan loistava käsikirjoitus ja ohjaus mahtaviin näyttelijäsuorituksiin sekä häikäisevän kauniiseen visuaaliseen ilmeeseen. Tarina ja hahmot vievät mukanaan jo ensimmäisistä jaksoista lähtien.

Suomessa nimellä Taisteluplaneetta Galactica tunnettu ohjelma on vuosina 2003 – 2009 esitetty, löyhästi vuosina 1979 – 1980 esitettyyn samannimiseen sarjaan perustuva tarina ihmiskunnan edesottamuksista sukupuuton partaalla. Sarjan lähtökohta on seuraava: Ihmiskunta on jakaantunut kahteentoista siirtokuntaan ympäri maailmankaikkeutta. Ihmiset loivat cylonit koneellisiksi palvelijoikseen. Pian cylonit kapinoivat ja katosivat neljäksikymmeneksi vuodeksi. Nyt cylonit ovat palanneet. Sarjan aloittavan miniseriesin aikana ne suorittavat äärimmäisen tehokkaan iskun ihmiskunnan siirtokuntiin, ja jäljelle jääneet 50 000 ihmistä joutuvat pakenemaan välttääkseen täystuhon.

Juuri tällaisesta asetelmasta minä pidän – ihminen vastaan kone. En ole koskaan diggaillut ulkoavaruuden öttiäisistä tai muista örkeistä. Ne eivät vain tunnu minusta uskottavilta, eikä vähäisin syistä ole se, että jostain syystä avaruuden olioiden evoluutio on johtanut kutakuinkin samanlaiseen lopputulokseen kuin ihmiset. Ne voivat olla sinisiä ja niiden päästä saattaa kasvaa lonkeroita, mutta 90% tapauksista on alle kaksi metriä pitkiä, sopusuhtaisia ja happea hengittäviä. Harvemmin tulee nähtyä hengityslaitteissa tai painepuvuissa liikkuvia avaruusolioita televisiossa.

Kärjistäen avaruusrotu edustaa jotain seuraavista arkkityypeistä:

  1. Aivan kuten ihminen, mutta jollain spesifillä tavalla erilainen.
  2. Sotaisa ja alkukantainen. Kunnia on tälle rodulle hyvin tärkeää.
  3. Ylikehittynyt ja yliälykäs, joka toruu ihmistä sen raakuudesta ja tyhmyydestä.

Poikkeuksena näihin kolmeen ovat omnipotentit jumalahahmot, jotka käytännössä voisivat tuhota sarjan päähenkilöt ajatuksen voimalla, mutta mieluummin leikkivät niillä huvittuakseen. Ajauduin aiheen viereen, mutta koin tarpeelliseksi perustella, miksi scifi ei minuun yleensä iske. Ajatuksena koneiden kapina on aina kiehtonut minua, ja osa siitä varmasti johtuu viehtymyksestäni Terminaattori-elokuvien maailmaan (ensimmäiset kaksi). Tapahtumien kulku, joka johtaisi teknologian kehittymiseen ja kapinaan ihmisiä vastaan on skenaario, jonka minä voin ostaa.

Sarja ei päästä katsojaansa helpolla. Tarina ja käsikirjoittaminen on kaunista, ja neljän tuotantokauden aikana osa rakkaista hahmoista rakastuu, kuolee, kokee karmivia ja traumatisoituu. Katsoja palkitaan lopulta, mutta siitä saa maksaa hintansa. Hahmot ovat piinallisen inhimillisiä, ja tekevät piinallisen tyhmiä ratkaisuja elämäänsä koskevista asioista, erityisesti ihmissuhteissaan. Tässä suhteessa sarja ei muistuta mitään muuta näkemääni scifi-sarjaa, joita toisaalta on yhdellä kädellä laskettava määrä. Jokaisella hahmolla on oma kaarensa, ja suurimmalla osalla kaari kehittyy ja säilyy sarjan fokuksessa tasaisesti koko sarjan ajan. Sarjassa ei keskitytä vain yhteen tai kahteen hahmoon, vaan päähenkilöitä on toista kymmentä.

Erityisen tärkeitä henkilöitä sarjassa ovat isä ja poika Adama, tiedemies Gaius Baltar, luutnantti Kara Thrace, presidentti Roslin sekä cylon Numero 6 AKA Caprica 6.  Sarjan yksi kulmakivistä on komentaja William Adama, sarjan nimikkoaluksen pääpiru. Adama on sarjan jämerä, vahva ja oikeudenmukainen isähahmo. Hänen poikansa Lee on yksi hahmoista, joka periaatteessa voitaisiin nähdä sarjan sankarina. Se mielikuva romutetaan ajan saatossa, ja Lee, kuten sarjan muutkin hahmot, on inhimillinen ja rikkonainen ihminen. Sarjan kiitellyistä vahvoista naishahmoista oma suosikkini on äijämäinen, Terminator-elokuvien Sarah Connorin hahmoa muistuttava, ihastuttava luutnantti Kara ”Starbuck” Thrace. Sarja on täynnä loistavia hahmoja, joihin kiintyy sarjan edetessä. Jokainen saa niin henkisellä kuin fyysiselläkin tasolla turpaan tasaisin väliajoin. Suosikkeja sarjasta on hyvin vaikea etsiä. Siitä huolimatta yksi hahmo nousee minun kirjoissani ylitse muiden: Tohtori, presidentti ja osa-aikamessias Gaius Baltar. Sarjan alusta noin puoleen väliin toista kautta kävin sisäistä taistelua siitä, vihaanko vai rakastanko tuota itseriittoista narsistineroa, joka kerta toisensa jälkeen saattaa ihmiskunnan koko tulevaisuuden vaakalaudalle oman etunsa nimissä. Oman viehkeytensä Gaiuksen hahmoon tuo hänen toistuvien fantasioittensa kuvankaunis cylon Caprica Six, joka ohjailee Baltaria toteuttaakseen jumalten hänelle määräämän kohtalon. Sarjan alussa hupia saadaan siitä, että kukaan muu ei näe Capricaa, kun taas Gaius tuntee ja näkee hänet aivan kuin oikean ihmisen.

Sarjan ajoittain klaustrofobinen tunnelma tuo mieleen Das Bootin. Ihminen ääriolosuhteissa on aina kiehtonut minua, ja avaruus, tuo korpimaista viimeisin, tarjoaa monen monta äärimmäistä selviytymistarinaa. Oli kyse ruoan, hapen tai polttoaineen puutteesta, vajaan 50 000 evakuoidun kansalaisen elättäminen on pakomatkalla avaruudessa odotetun haastavaa. Pakomatka-aspekti säilyy lähes koko sarjan ajan, mutta kantavissa teemoissa tapahtuu muutoksia. Yksi pääteemoista on mystisen planeetan Maa löytäminen, josta olisi tuleva ihmiskunnan uusi kehto. Tätä kautta vanhojen tarujen ja mytologioiden (joita voidaan verrata Raamattuun) ja politiikan aihepiirien ristiriidat pääsevät myös valokeilaan. Ihmisten ja cylonien välinen sota puolestaan on alituiseen elävä ja elementeiltään muuttuva kokonaisuus. Aluksi ihmiset ovat pitäneet cyloneja orjinaan. Kapinan jälkeen he ovat olleet uhka, ja hyökkäyksen jälkeen äärimmäisen vaarallinen vihollinen. Alunperin helposti tunnistettavat ”paahtimet” ovat nyt ihmisen näköisiä ja tuntuisia, ja voivat soluttautua ihmisten joukkoon tietämättä itse olevansa cyloneja. Tämä luo karmivia hetkiä, kun jollekin sarjan päähenkilöistä paljastuu, että hän onkin ollut cylon koko ajan.

Kirjoitukseni ei tee oikeutta näin mahtavalle sarjalle. Kenties onnistuin kuitenkin purkamaan edes joitakin ennakkoluuloja sarjaa kohtaan. Sarja on parasta televisioviihdettä, mitä olen 2010-luvulla kuluttanut, ja vetää vertoja vanhoille suosikeilleni liki kaikilta osin. Suosittelen antamaan sille mahdollisuuden, vaikka se onkin scifiä.

Tiedän varsin hyvin, minkä vuoksi kovin moni ystäväpiirissäni ei ole törmännyt tähän sarjaa, mutta…

Hellanlettas, että se on hieno.

Brittisarja Jam on vuonna 2000 esitetty, sangen persoonallinen ohjelma. Se on postmoderni sketsisarja, jonka ei ole tarkoitus naurattaa. Tullessaan aikanaan Channel 4:ltä, se asetettiin tarkoituksella omalaatuisuutensa vuoksi myöhäisiltaan, ja siitä huolimatta se keräsi suuren määrän valituksia. Sitä haukuttiin samaan aikaan sairaaksi sekä vallankumoukselliseksi, ja, kuten laatusarjojen kuuluukin, sen alun pieni suosio on poikinut suuren kulttikannatuksen. Mustempaa huumoria en ole sketsisarjoissa nähnyt, jos tätä nyt edes huumoriksi voi kutsua.

Sarjan luoja Christopher Morris tuli minulle tutuksi Big Train -sketsisarjan ohjaajana, ja sittemmin IT Crowdin mainiona pomona Denholmina. Jam oli kuitenkin minulle varsin tuntematon vielä pari vuotta sitten, mutta kuulin siitä jollain blogilla lukiessani loistavasta Spaced-sarjasta, ja päätin ottaa siitä selvää. Morrisin lisäksi muita minulle tuttuja naamoja sarjassa ovat Mark Heap (Green Wing, Spaced, Big Train) sekä Kevin Eldon (rooleja suosikkisarjoissani sekä Big Train).

Morris on selvästi vaikuttanut Jani Volaseen, jota voidaan pitää pääpiruna suomalaisen komedian helmien Studio Julmahuvi ja Ihmebantu takana. Mikäli on katsonut ja digannut viimeksi mainittua, niin Jam on ehdottomasti tutustumisen arvoinen. Ihmebantu lainaa visuaalisen ilmeen, tyylin, rakenteen sekä häiritsevyyden Jamista, mutta lisää siihen aimo annoksen huumoria. Toisin sanottuna Jam on kaikessa neroudessaan äärimmäisen vaivaannuttava ja häiritsevä sarja. Hauskuus, mikäli sellaista havaitsee, tulee absurdiudesta. Naururaitaa ei ole.