Avainsanaan ‘Kauhu’ liitetyt artikkelit

Hyvänen aika! Stephen King kirjoitti kerrassaan loistavan kirjan! Sain juuri kuunneltua loppuun Stephen Kingin uusimman kirjan 11/22/63.

Vuonna 2005 luin Mika Walterin Sinuhen. Pidän sitä edelleen parhaana koskaan lukemanani/kuuntelemanani kirjana, mutta kaikki sen jälkeiset ja sitä edeltäneet jäävät tämän uutukaisen varjoon.

Stephen King tuskin esittelyjä kaipaa. Oma King-historiani on varsin suppea. Olen lukenut muutaman novellin ja pari pidempää teosta, mutta yksikään niistä ei ole tehnyt kovin suurta vaikutusta minuun. Kuten monelle, myös minulle Stephen King on tullut kirjojensa lisäksi myös elokuvista. Arvattavat juonenkäänteet, kliseiset hahmot ja tönkkö dialogi yhdistetään Kingiin usein juuri elokuvaversioiden laadun vuoksi. Muistan nauraneeni ääneen monet kerrat aikanaan katsoessani ensimmäistä Uinu, uinu lemmikkini -elokuvaa. Myös esimerkiksi ”Se” ja Langolieerit olivat enemmän hauskoja kuin pelottavia elokuvakokemuksia. Silti Kubrickin Hohto on kaikkien aikojen suosikkielokuvani. Vuoden 2008 jälkeen en ollut lukenut yhtäkään Kingin tuotosta.

Sitten viime vuoden lopulla kuulin, että King on juuri julkaissut uuden romaanin, joka liittyy John F. Kennedyn murhaan. Historiadiggarina havahduin heti, ja aloin ottaa asiasta selvää. Koska marraskuun 1963 22. päivän tapahtumat ovat kiinnostaneet minua jo ennen kuin näin ”sen Oliver Stonen elokuvan”, halusin tietää, miten King lähestyy aihetta. Kävi ilmi, että aikamatkailun kautta. Silloin olin hyvin vähällä jättää kirjan lukematta, sillä Terminaattoreita ja Paluu Tulevaisuutta -trilogiaa lukuun ottamatta en ole nähnyt, lukenut tai kokenut yhtäkään minua miellyttävää aikamatkailutarinaa. Silti kiinnostukseni oli herätetty, ja päätin ostaa kirjan Audiblesta. Koska kyseessä on äänikirja, on hyvä mainita, että minulle kirjan loistavuuteen vaikutti myös erittäin pätevä ja eläytyvä lukija Craig Wasson, joka taidoillaan sai kylmät väreet kulkemaan pitkin selkääni.

En aio käydä kirjan juonta läpi. Tätä kirjaa en halua pilata kenellekään. Se on koettava. Ainoa edellytys lukijalle on, että pääsee paperilla huvitusta herättävän tarinan lähtöasetelman yli: Kirja kertoo äidinkielenopettaja Jake Eppingin tarinan siitä, miten hän matkustaa hampurilaisravintolan kellarista löytyneen aikaportaalin kautta vuodesta 2011 vuoteen 1958 odottamaan viisi vuotta estääkseen Yhdysvaltain presidentin murhan. Olisi haitaksi kirjalle paljastaa siitä muuta.

Kerron aluksi kirjan huonot puolet. Alku ei vakuuttanut. Vasta pitkähköltä tuntuneen prologin loppupuolella aloin edes jollain tasolla kiinnostua tarinasta. Jälkikäteen ajateltuna sillä oli kyllä paikkansa, mutta prologin alusta olisi voinut hyvin napsia vähän pois. Aikamatkustus-teemaa pedataan vähän turhankin paljon, jos olettaa, että lukija on lukenut kirjan takakannen. Myös keskellä tapahtuu pientä väljähtämistä, kuten 850 -sivuiselta kirjalta saattaa olettaa. Joskus tapahtumat ovat vähän ennalta arvattavia, ja Deus ex machina -elementtejä löytyy lajinsa. Myös genressä tapahtuu selvää vaihtelua; välillä kirja on aikamatkustus-sci-fiä, välillä romanttis-höysteinen trilleri, toimintaseikkailu tai salaliittomysteeri. Joskus King heittää mukaan aimo annoksen kauhua. Moni on kritisoinut kirjaa juuri tämän vaihtelevuuden vuoksi, mutta henkilökohtaisesti itse pidin siitä.

Menneisyys on kuvailtu riemastuttavan yksityiskohtaisesti. Harvoin koen kirjoissa olevani sen maailmassa sisällä. King kertookin, ettei hän ole koskaan aikaisemmin kokeillut näin tarkkaa tutkimustyötä kirjaa varten. Vuosien 1958 ja 2011 maailmojen vertailulla ei mässäillä, vaan sitä on juuri sopivasti. Kirjassa on monta sivujuonta, ja henkilöiden omat tarinat nivoutuvat ja harmonisoituvat hienosti keskenään. Hahmot ovat kiinnostavia, vähäpätöisemmät mukaan lukien. Kirja jännitti, nauratti, pelotti ja itketti, enkä ole pitkään aikaan tuntenut samanlaista tunteiden skaalaa kirjaa lukiessa. Tällä kertaa King osaa vedellä juuri oikeista naruista.

Kirjailija on myös todennut, että tämä kirja todennäköisesti tuo hänelle paljon uusia lukijoita erilaisuutensa vuoksi. Amazonin arvostelujen ja kommenttien perusteella tämä lienee totta. Kirjasta on Suomessa saatavilla toistaiseksi vain englanninkielinen painos, ja suosittelen sitä mitä lämpimimmin, mikäli vain kielipää riittää.

Tälle kirjalle annan täydet viisi tähteä.

*****

On lokakuu, ja kauhuelokuvat valtaavat jälleen liikkuvan kuvan toistovälineeni.

[REC]

(2007, ohj. Jaume Balagueró, Paco Plaza, näytt. Manuela Velasco, Ferran Teranza & Jorge-Yamam Serrano)

Minulle [REC] on 2010-luvun paras puhdasverinen kauhuelokuva. Se ei ole maailmaa mullistavan omaperäinen, mutta se on kauhuelokuvana huomattavasti vallitsevaa genren kehitystä tasokkaampaa kauhuviihdettä. Espanjalainen kaksikko Paco Plaza ja Jaume Balagueró ohjaavat kirjoittamansa perinteisen zombie-elokuvan kerrassaan hurmaavan yksinkertaisella tavalla. Koko elokuva on käytännössä videokameran tallenne, jossa alunperin palomiesten yöstä tv-ohjelmaa kuvaava kaksikko joutuu biologisen uhkan vuoksi karanteeniin asetettavan kerrostalon sisälle vangiksi. Eräs talon asukkaista on näet saanut zombie-viruksen, ja pian paikka kuhisee zombeja.

Tästä asetelmasta saisi hyvin helposti kliseisen räiskintäpätkän, jossa ei tarvitse kehittää hahmoja tai tunnelmaa. Yllättäen kyseessä on hienosti rakennettu kuvaus inhimillisten hahmojen välisestä vuorovaikutuksesta kriisin keskellä. Hahmojen epätoivo ja puutteet ovat hyvin esillä. Kamera tuo oman mausteensa juttuun, sillä ymmärrettävästi tilanteen ollessa tarpeeksi ahdistava jo muutenkin, jotkut vielä itsepintaisesti haluavat tallentaa kaiken. Eräässä kohtaa kamera on poissa pelistä jonkin aikaa, eikä heti ole varmaa tietoa, miten kauan on kulunut edellisestä kohtauksesta.

Myös juonen kehittely ennen viimeistä kohtausta on varsin säästeliästä. Mikään ei povaa viimeisen kohtauksen paljastusta, mikä on hyvä. Loppu on hieman ennalta arvattava, mutta itse elokuvan viimeinen kuva on ehkä yksi viime aikojen mieleenpainuvimpia. Elokuva on ehdottomasti katsomisen arvoinen. Erityismaininta Manuela Velascolle reportterin roolistaan, joka varasti sydämeni jo ensimmäisessä kohtauksessa.

****

Quarantine

(2008, ohj. John Erick Dowdle, näytt. Jennifer Carpenter, Steve Harris & Columbus Short)

Niin pitihän minun sitten katsoa se jenkkiversiokin. [REC] oli hyvä muun muassa kuvauksensa rosoisuuden, realistisen kerronnan ja inhimillisten hahmojensa vuoksi. Tässä versiossa jokainen edellä mainituista tökkii. Kameratyö on liian sulavaa ja terävää, kerronta on silotellumpaa ja hahmot tuntuvat huomattavasti ärsyttävämmiltä sekä heikommilta. Lisäksi aivan turhia kohtauksia on lisätty joukkoon, kuten esimerkiksi salaa mikitettyjen palomiesten rivo juttuhetki. Vaikka pidän Jennifer Carpenterista Dexterissä, ei hän pärjää vertailussa Manuelalle. Jenkistetty versio ei vain toiminut minulle, ei sitten yhtään. Sen jatko-osa puolestaan kiinnostaa minua, sillä se on täysin irtonainen [REC]-mytologiasta, ja sijoittuu lentokentälle.

*1/2

House of Wax

(1953, ohj. Andre De Toth näytt. Vincent Price, Frank Lovejoy & Phyllis Kirk)

Se nauru, jonka kuulet Michael Jacksonin Thrillerin lopussa on Vincent Price. Nykykatsojille tämä kauhun mestari lienee tunnetuin Saksikäsi-Edwardin isänä. Vajaat 40 vuotta Tim Burtonin klassikosta taaksepäin Vincent Price vasta loi itselleen mainetta kauhurooleissa, ja House of Wax lienee yksi tunnetuimmista. Price on professori Jarrod, fantastisen hyvä vahanukkemaakari, joka rakastaa töitään kuin ihmisiä. Hän on kuitenkin rahavaikeuksissa, ja hänen tilastaan puolet omistava kumppani päättää ehdottaa vahakabinetin polttamista vakuutusrahojen vuoksi. Jarrod kieltäytyy, kaksikko taistelee ja Jarod jää roihuavan kabinettinsa vangiksi kumppanin paetessa.

Pian tulipalon jälkeen vakuutusrahat saanut roisto löytyy hirtettynä hissikuilusta, ja kaduille ilmestyy arpinaamainen, mustanpuhuva kostaja. Samalla professori Jarrod palaakin uuden vahamuseonsa kautta julkisuuteen, ja fantastisten nukkejensa kautta hänen museostaan tulee menestys. Poliisi alkaa pian selvittämään varastettujen ruumiiden aaltoa, ja pian huomataan, että uudet vahahahmot muistuttavat paljon kadonneita ruumiita.

Kovin omaperäisestä elokuvasta ei ole kyse. Tietenkin Jarrod on mystinen murhaaja. Tietenkin hän jää kiinni ja kuolee kiehuvaan vaha-altaaseen. Silti se on viihdyttävä, ja Pricen roolisuoritus on vankan erinomainen. Harmillisesti elokuvan alun tulipalotaistelu on niin intensiivinen kliimaksi, että koko loppu elokuva tuntuu jäävän hyvin matalalentoiseksi. ”3D-vallankumouksen” aallonharjalla tehdystä elokuvasta pistää silmään erityisesti kohtaus, jossa vahakabinetin ulkopuolella esiintyvä maila-naru-pallo-yhdistelmällä yleisöä kohti pallotteleva hyypiö jää hyvin irralliseksi tapaukseksi. Mainittakoon vielä, että kuuromykkänä apulaisena Jarrodilla on Charles Bronson.

**1/2

Lesbian Vampire Killers

(2009, ohj. Phil Claydon, näytt. Paul McGann, James Corden & MyAnna Buring)

Harvan elokuvan nimi asettaa yhtä paljon tietynlaisia odotuksia sen sisältöä kohtaan. Lesbian Vampire Killers olisi voinut nimensä puolesta olla jotain rimanalittavan huonoa. Kävi ilmi, että kyseessä on Shaun of the Deadin kaltainen loistokas genreparodia, jossa niin rikotaan kuin kunnioitetaan vanhoja kliseitä. Provosoiva nimi karkottaa tosikkokatsojat, mutta kutsuu luokseen ne, jotka arvostavat paskabarometrin mukaista hyvää paskaa.

Tarina on vanha tuttu: Ikivanha lesbovampyyrikuningatar riivaa keskiaikaista kylää, mutta kohtaa loppunsa hyveellisen ritari MacLarenin kädestä. Kuningatar ehtii kuitenkin kirota kylän, ja jokainen nainen kylässä päätyy 18-syntymäpäivänään lesbovampyyriksi. Legendan mukaan MacLarenin suvun viimeinen tulisi tekemään lopun tästä kirouksesta. 2000-luvun Lontoossa Flecth (James Corden) lohduttaa ystäväänsä Jimmyä (Mathew Horne), joka on juuri saanut jälleen pakit tyttöystävältään. He päättävät lähteä kokemusmatkalle pieneen kylään, joka sattumalta onkin juuri se samainen riivattu kylä. Ja kun heitetään soppaan vielä pakullinen saksalaisia hottiksia matkalla kunnioittamaan lesbovampyyrikuningatar Carmillaa, on eeppisen seikkailun puitteet valmiina.

Elokuvan tyyli on hyvin Edgar Wrightin elokuvia muistuttava, erityisesti mieleen tulee Scott Pilgrim vs. The World (vaikka Lesbovampyyrit sai ensi-iltansa vuotta ennen Pilgrimiä). Dynaaminen duo Jimmy ja Fletch ovat aivan kuin Shaun of the Deadin Shaun ja Ed (Simon Pegg & Nick Frost). Samoin juonellisesti se on Kuolleiden Shaunin tyyliin enemmän kauhulla maustettu, ihmissuhteita puiva kasvutarina kuin puhdasverinen kauhuelokuva. Yhtymäkohdista huolimatta homma toimii loistavasti, eikä tunnu missään vaiheessa kopioinnilta.

Tämän enempää spoilaamatta annan tälle elokuvalle täydet suositukset. Se on hauska, innovatiivinen ja huonoudessaan hillitön. Erityismaininnan saavat yksi historian kauheimmista suihkukohtauksista sekä rintava nainen, jonka sanavarasto rajoittuu sanaan ”jaa”. Gavin & Staceyn ystävät saattavat bongata pari viittausta sarjaan. Puoli tähteä tippuu pois lähinnä siksi, että vampyyrikuningatarta olisi minusta pitänyt esittää Salma Hayek.

****1/2

(1968, ohj. George A. Romero, näytt. Duane Jones, Judith O’Dea)Night of the Living Dead lienee se elokuva, joka aloitti zombileffojen kultin. Kun nykyisin jo legendaarinen kauhuohjaaja George A. Romero teki pienen budjetin b-leffan mustavalkoisena kuuman 60-luvun lopussa, hän tuskin arvasi luoneensa innoitteen uudelle kauhuohjaajien sukupolvelle. Elokuva on varsin perinteinen selviytymiskamppailu, jossa päähahmot Ben (Duane Jones) ja Barbra (Judith O’Dea) yrittävät pysyä hengissä zombien vallatessa maailmaa. Liekö tarkoituksellista, mutta Romero onnistui luomaan kaikkien perusvalittajabimbojen prototyypin Barbra-hahmostaa, jota vihaa jo ensimmäisistä hetkistä lähtien. Myös tuolle ajalle harvinainen tummaihoinen päähahmo Ben esittelee oman hahmonsa perusmallin eli viileän toimijan, joka ei kuuntele paskanjauhantaa, varsinkaan vinisevältä Barbralta. Koska Night of the Living Dead on niin monen kauhuelokuvatyypin lähtökohta, jää se vähän vaisuksi jo muita, uudempia genren elokuvia nähneelle. Kaikki tuntuu olevan jo nähtyä. Hienointa elokuvassa on varmaankin taloon linnoittautuneiden ihmisten välisten suhteiden ja henkilökemioiden kuvaaminen.

***

Valittu pätkä: Koko elokuva
—–

Poltergeist
(1982, ohj. Tobe Hooper, näytt. Craig T. Nelson, JoBeth Williams, Heather O’Rourke)

Tobe Hooper tuli tunnetuksi 70-luvulla elokuvallaan The Texas Chain Saw Massacre, ja seuraava merkkipaalu hänen urallaan oli Steven Spielbergin tuottama ja käsikirjoittama Poltergeist. Tuotto näkyy elokuvassa varsin hyvin, mutta 80-luvun efektit eivät ole vanhentuneet ihan niin nätisti kuin toivoisi. Minun on vähän vaikea sanoa miksi, mutta en pitänyt tästä elokuvasta kovinkaan paljon. Siinä oli toki paljon hyviä ja hienosti tehtyjä kohtauksia, kuten hallusinaatio, jossa mies repii omien kasvojensa nahan pois, mutta lopulta tämä oli vain jälleen kerran yksi uusi ”riivattu talo”-pätkä. Myöskin pikkutytön katoaminen ja tappaja-klovni sun muut ovat jo nykyisin sen verran kliseisiä, että elokuva ottaa osumaa olemalla lähinnä kauhuelementtien sulatusuuni. Kenties, jos olisin nähnyt tämän ennen monia muita, olisin saattanut pitää tästä enemmän, mutta nyt se jää aika tasapaksuksi kokonaisuudeksi.

***

Valittu pätkä: ”Poltergeist Steak / Bathroom Scene”
—–

Rosemary’s Baby
(1968, ohj. Roman Polanski, näytt. Mia Farrow, John Cassavetes, Ruth Gordon, Sidney Blackmer)

Vaikka Rosemaryn painajainen ei ole perinteinen kauhuelokuva, se on kuitenkin piinaavan ja ahdistavan tunnelmansa vuoksi mainitsemisen arvoinen. Rakastunut aviopari Rosemary ja Guy muuttavat uuteen asuntoon, joka näyttää päällisin puolin täydelliseltä. He tutustuvat uusiin naapureihinsa, Casteveteihin, ja kaikki ovat hyvin ystävällisiä naapurustossa ja uudessa ystäväpiirissä. Pian kuitenkin Rosemary (Mia Farrow) alkaa epäillä talossa tapahtunutta itsemurhatapausta sekä muita uuteen ystäväpiiriin ja taloon liittyviä kummallisuuksia. Lopulta Rosemary pääsee selville satanistisista menoista ja mustasta magiasta, joka ympäröi jo koko hänen perhettään, ja lopulta hän ajautuu hulluuden partaalle epäillessään kantavansa kohdussaan antikristusta. Polanski ohjaa erään parhaimmista elokuvistaan,  myöhemmin Woody Allenin elokuvista tunnettu Mia Farrow on loistava roolissaan vainoharhaisena odottavana äitinä, ja koko tarina imee mukaansa parhaimmalla tavalla, eikä päästä irti edes lopputekstien rullatessa. Ja se hyytävä musiikki! Tässä elokuvassa on kaikki, mitä tarvitaan nostamaan se erääksi aikansa parhaimmista elokuvista, yli genrerajojen. Yliluonnolliset seikat poisjättäen Rosemaryn painajaista pidetään myös yhtenä parhaimmista odottavan naisen pelkoja ja tunteita kuvaavista elokuvista.

****1/2

Valittu pätkä: ”Alkutekstit (Musiikki!)
—–

The Return Of The Living Dead
(1985, ohj. Dan O’Bannon, näytt. Clu Gulager, James Karen, Don Calfa)

The Return Of The Living Dead ei nimestään huolimatta ole osa George A. Romeron zombisarjaa vaan eräänlainen humoristinen tribuutti, joka perustuu alkuperäisen Night Of The Living Dead-elokuvan tapahtumiin. Elokuvan juoni on lähinnä se, että Night Of The Living Dead oli totta, mutta joitakin asioita elokuvasta piti muuttaa, että se ei paljastaisi valtion salaisuuksia. Tässä elokuvassa on pari asiaa, miksi tämä on yksi zombisuosikeistani:

  1. Zombit puhuvat, ja voivat kutsua poliisilta apujoukkoja, joita syödä
  2. Zombit syövät aivoja, ja örisevät jatkuvasti ”brains”
  3. Zombit selittävät, miksi syövät aivoja: Se helpottaa kuolleiden tuskaa.

Kuolleet herättävä kaasu pääsee valloilleen vahingossa, ja ruumiit alkavat elää. Eikä pelkästään ihmisten vaan myös esimerkiksi tieteelliseen käyttöön tarkoitetun koiran puolikkaan ruumis alkaa haukkua. Sitten joku keksii kuningasajatuksena laittaa zombityyppi krematorion uuniin ja avot – zombipöly tippuu sateen mukana hautuumaalle ja kaikki kuolleet heräävät. Sitten kuolleet houkuttelevat paikalle lisää eläviä syötäväksi. Aivoja syödään, zombeja tapetaan ja aivoja syödään taas. Nam.

****

Valittu pätkä: ”It’s The Cadaver!
—–

Pet Semetary
(1989, ohj. Mary Lambert, näytt. Dale Midkiff, Denise Crosby)

Uinu, uini lemmikkini on varmasti taas niitä elokuvia, joita jotkut ovat katsoneet liian pieninä ja sen vuoksi pitävät varsin pelottavana pätkänä. Näin sen ensimmäistä kertaa noin 16-vuotiaana, ja se nauratti silloin, ja naurattaa nytkin. En olisi uskonut, että Stephen Kingin kirjasta on saatu näin ratkiriemukkaan hauska elokuva. Totuuden nimissä on kyllä sanottava ettei tämä mikään komedia ole, mutta minusta vain on aina hauska nauraa tämänkaltaisille elokuville. Creedin perhe muuttaa kivalle maalaisseudulle, kaikki on täydellistä ja ihanaa. Pian kuitenkin talon sijainti osoittautuu hieman huonoksi, sillä talon edestä ajaa rekkoja tuhatta ja sataa, ja talon takana sijaitsevassa metsässä on vanha mystinen intiaanien hautuumaa, joka legendan mukaan herättää kuolleet henkiin.  Kuten Poltergeistissakin, se on tämänkin elokuvan kaiken pahan alku. Creedin perheen rakas koira kuolee, ja perheen tohtori-isä Louis (Dale Midkiff) hautaa sen sinne toivoen, että koira palaisi henkiin. Koira palaa takaisin, mutta on muuttunut pahaksi. Sitten perheen pieni poika Gage juoksee tielle ja jää rekan alle yhdessä kaikkien aikojen hauskimmista kuolinkohtauksista. Tästä kommentistani varmasti enemmistö on eri mieltä; onhan kyseessä traaginen lapsen kuolema, mutta en vain voinut olla nauramatta hidastetulle ”Noooooo!”-huudolle. Isä hautaa epätoivoisena Gagen hautuumaalle, mutta poikakaan ei palaa ihan normaalina. Itseasiassa nukelta näyttävä, riivattu ruumispoika alkaa tappamaan kyläläisiä, ja kyllä, isän pitää pysäyttää hänet. Loppu onkin sitten sitä tappelua, ja nukke saa turpaan. En pidä tätä oikein minään, mutta ihan mukiinmenevä kauhupätkä tämä kuitenkin on.

***

Valittu pätkä: ”Death of Gage Creed
——

(1980, ohj. Stanley Kubrick, näytt. Jack Nicholson, Shelley Duvall, Danny Lloyd, Scatman Crothers)
Mestariteos. Nuff said.*****

Valittu pätkä: ”Here’s Johnny!

—–

Shaun of The Dead
(2004, ohj. Edgar Wright, näytt. Simon Pegg, Nick Frost, Kate Ashfield)

Shaun of the Dead on yksi suosikkielokuviani kautta aikain, eikä mikään kauhukomedia tai -parodia ole yltänyt samalle tasolle. Siksi se saakin kunnian olla viimeinen elokuva Kauhun lokakuu-listallani. Edgar Wright ja Simon Pegg ovat Nick Frostin kanssa lyömätön trio, jonka tuotoksista olen poikkeuksetta tykännyt. Näihin kuuluu muun muassa Spaced (suom. Avaruuden tuntua), ehkä mainioin sitcom television historiassa, sekä Shaun of The Deadia seurannut loistopätkä Hot Fuzz. Mutta, jotta tämä arvostelu ei menisi vain kritiikittömäksi ylistykseksi, mennään itse elokuvaan.

Shaun of The Dead on hyvin perinteinen romanttinen komedia, mutta zombeilla. Shaun (Simon Pegg) tulee jätetyksi, ja lähtee parhaan kaverinsa Edin (Nick Frost) suostuttelemana hukuttamaan surujaan Winchester-pubiin. Juopuneen illan aikana kaupungilla on kuitenkin alkanut tapahtua outouksia, mutta krapulainen Shaun ei huomaa mitään, kunnes yksi zombi ilmestyy heidän takapihalleen. Pian Shaun ja Ed keksivät suunnitelman pelastaakseen Shaunin vanhemmat, ex-tyttöystävän sekä pari kaveria, ja lopulta taistellaan kuolleiden armeijaa vastaan Winchesterissä Queenin tahtiin. Siinä se juoni suurinpiirtein olikin, ja se lienee elokuvan heikointa antia.  Ohjaus, kuvaus, dialogi ja näyttelijät ovat kaikki nuoremman brittikomedian parhaimmistoa. Elokuva pursuaa viittauksia Romerosta Raimiin, ja uskoisin, että niin kauhuelokuvan kuin brittikomediankin ystävät pitävät tästä ratkiriemukkaasta nykyklassikosta. Suosittelen mitä lämpimimmin.

*****Valittu pätkä: ”Don’t Stop Me Now

—–Viimeinen osa tuli niin järkyttävän myöhässä, siitä pahoittelut. Joka tapauksessa siinä oli siis Kauhun lokakuu, aiheeseen palataan uudestaan vuoden päästä. Varmaankin pari onnistunutta kauhuelokuvakokemusta tulee tässä vielä ennen seuraavaan lokakuuta kirjoitettua tänne. Joulukuussa voi olla jonkin sortin samantyylistä jouluelokuviin liittyvää arvostelurykelmää luvassa, mutta mitään en lupaile.



Pettymykseksi osoittautuneen Alien-sarjan jälkeen tunsin tarvetta pelata varman päälle. Siksipä pidin mielessä muutaman ensimmäisen Kauhun lokakuun elementit, ja lähdin rakentamaan kauhuklönttiä niiden päälle. Pitkällisen mietinnän päätteeksi hyväksi havaitut elementit olivat kolmekymmentäluku, Karloff, zombit ja Bruce Campbell. Sen pidemmittä kirjoituksitta mennään suoraan asiaan.

(1931, ohj. George Melford, näytt. Carlos Villarías, Pablo Àlvares Rubio)
Ensimmäinen elokuva oli latinalaisamerikkalainen versio Bela Lugosin Draculasta, jonka arvostelin jo aiemmin. Pätkä kuvattiin samaan aikaan, samoissa lavasteissa ja samalla käsikirjoituksella. Vain ohjaaja ja näyttelijät vaihtuivat. Jälleen kerran Renfieldin(Àlvares) hahmo on esitetty varsin maanisesti, jopa paremmin kuin englanninkielisessä sisaruksessaan. Villarías näyttelee Draculaa hyvin, mutta jokin hänen naamassaan aiheuttaa lähinnä pakonomaisia naurunpyrskähdyksiä, mikä taas ei ole niin hyvä asia vakavamielisen kauhuelokuvan pääpahiksen roolille. Toisin sanottuna Lugosi on parempi. Kokonaisuutena elokuva on sangen pitkälle yksi yhteen Lugosi-klassikon kanssa, mutta ohjaus ja kameratyöskentely on Melfordin ohjauksen alaisena innovatisempaa. Ohjauksen ansiosta elokuvan tähdet pysyvät samana kielestä riippumatta.
Huom! Tästä elokuvasta ei löytynyt kunnollista materiaalia Youtubesta, siksi ei ”valittua pätkää”.
***
—–
(1935, ohj. James Whale, näytt. Colin Clive, Boris Karloff, Ernest Thesiger)
Ensimmäisen Frankenstein-elokuvan jälkeen en olisi uskonut pitäväni sen jatko-osasta. Vielä vähemmän odotin näkeväni oikeasti hyvin käsikirjoitetun ja ohjatun elokuvan, jolla on hyvin erilainen lähestymistapa Hirviön (Karloff) hahmoon. Bride of Frankenstein on nimestään huolimatta enemmänkin koskettava tarina Hirviön yksinäisyydestä yhteiskunnan vihaamana ja pelkäämänä friikkinä, joka vain haluaa ystäviä. Loistava Karloff on jälleen Hirviönä, mutta tällä kertaa hänen sanavarastonsa ei rajoitu erinäisiin murahduksiin, vaan hän oppii puhumaan ystävällisen sokean miehen ottaessa hänet suojiinsa. Elokuva alkaa suoraan siitä mihin ensimmäinen osa jäi; Frankenstein (Clive) luulee Hirviön kuolleen ja valmistautuu menemään naimisiin. Mutkia matkaan tuo uusi pääpahis eli tohtori Pretorius (Ernest Thesinger), joka haluaa rakentaa oman elävän kuolleensa Frankensteinin avulla. Pretorius voittaa Hirviön luottamuksen lupaamalla tekevänsä hänelle ystävän, ja näin kiristää Frankensteinin auttamaan häntä. Mutta kuinkas sitten kävikään? Elokuvan nimikkohahmo eli ”Frankensteinin morsian” pelkää ja vihaa Hirviötä aivan kuten muutkin, ja elokuva loppuu hienoon kliimaksiin, jota ei sovi spoilata. Mainio elokuva kaiken kaikkiaan. Ainoa miinus tulee alun äärimmäisen turhasta johdannosta.
****1/2
Valittu pätkä: ”Hirviö ja sokea
—–
(1939, ohj. Nick Grinde, näytt. Boris Karloff, Janet Savaard, Robert Wilcox)
Toinen Karloff-elokuva perään, mutta tällä kertaa kyseessä on psykologinen trilleri, jossa ei ole liiemmin Hirviöitä eikä muitakaan perinteisiä kauhun elementtejä. Syy, miksi elokuva on tällä listalla on se, että tarinan päähahmo on hyvin läheistä sukua esimerkiksi Saw-elokuvasarjan Jigsawlle. Boris Karloff esittää tohtori Henryk Saavardia, joka on keksinyt keinon herättää kuolleita henkiin, mutta poiketen Frankensteinista, tohtori Saavard tekee työtä lääketieteen hyväksi. Elokuva alkaa kohtauksella, jossa eräs hänen oppilaistaan ilmoittautuu vapaaehtoisesti tapettavaksi luottaen, että hänen opettajansa saa elvytettyä hänet henkiin. Oppilaan tyttöystävä kuitenkin estää tohtorin aikeet soittamalla poliisille. Poliisit ryntäävät paikalle, ja oppilas kuolee, koska poliisit eivät anna tohtorin elvyttää häntä. Oikeudenkäynnissä tohtori tuomitaan hirtettäväksi, mutta apurinsa avulla hänet elvytetään henkiin oman metodinsa mukaisesti. Tästä elokuva varsinaisesti alkaa. Lopun elokuvan aikana tohtori tappaa ne ihmiset, jotka hänet tuomitsivat kuolemaan, mukaanlukien valamiehistön, syyttäjän, tuomarit ja niin edelleen, mutta tapa, jolla hän tappaa saaliinsa on juuri se, mikä muistuttaa Saw-elokuvia. Uhrit houkutellaan yhdessä ansaan, pieneen tilaan, ja sen jälkeen jokainen uhri saa kellonajan, jolloin hän tulee kuolemaan. Elokuva olisi voinut olla parempi, jos loppua ei olisi kiirehditty liikaa. Reilun tunnin mittainen pätkä olisi mielestäni jännitteen rakennuttua ansainnut paremman ja vähemmän tavanomaisen lopun.
***1/2
Valittu pätkä: Elokuvan ensimmäinen kuudennes (koko elokuva löytyy YouTubesta)
—–
(2007, ohj. Bruce Campbell, näytt. Bruce Campbell, Grace Thorsen, Ted Raimi, Taylor Sharpe)
Seitsemänkymmenen vuoden hyppy Boris Karloffin ajoista Bruce Campbellin (Evil Dead-trilogian Ash) omaan kauhukomedia-ohjaustyöhönsä toi mukavaa vaihtelua elokuvavirtaan. Neljä teiniä hengailevat hautuumaalla, kun Jeff (Taylor Sharpe) herättää vahingossa vanhan kiinalaisen demonin Quan Din. Jeffin kaverit tapetaan, ja demoni alkaa tappaa kaikkia pikkukylän asukkaita mestaamalla heidät. Apuun kutsutaan b-movie-tähti Bruce Campbell, joka luulee aluksi koko hommaa vain peruskeikaksi. Bruce ja Jeffin äiti tykästyvät toisiinsa, ja homma menee aika peruskaavalla alusta loppuun. Parasta antia ovat b-movie-parodiat ja Bruce Campbellin itseironia ja asenne. Kovin monessa elokuvassa en ole nähnyt päähenkilön ryöstävän mummon autoa ja sitten heittävän mummon kissaa ulos auton ikkunasta. Bruce Campbell pelastaa elokuvasta paljon, vähän samaan tapaan kuin Arska pelastaa monet Arskaelokuvat. Ilman Brucea tämä homma ei toimisi. Ai niin, se kiinalainen demoni Quan Di ei pelkästään murhaa ihmisiä vaan on myös soijajuuston suojelupyhimys.
***
Valittu pätkä: traileri
—–
Brain Dead (leikkaamaton)
(1992, ohj. Peter Jackson, näytt. Timothy Balme, Diana Peñalver, Ian Watkin, Elizabeth Moody)
Nyt päästiin asiaan! Peter Jackson (LOTR-trilogia) on ohjannut uransa alkuaikoina varsin roiskeellisia elokuvia. Bad Taste on toki varsin loistava ja hauska, mutta isommalla budjetilla tehty Brain Dead (Yhdysvalloissa nimellä Dead Alive) on paras zombi/kauhu/splatter-kauhukomedia, minkä olen nähnyt. Jopa Evil Dead 2 jää tälle kakkoseksi. Lionel on niin sanottu mammanpoika, joka sattuu olemaan kohtalon korttien valitsema rakkauden kohde ennustajaperheen tyttärelle Paquitalle. Ennustuksen mukaan he tulevat kuitenkin kohtaamaan kuolemaa ja pahuutta. Ongelmat alkavat, kun Paquita ja Lionel ovat eläintarhassa, ja Lionelin mustasukkainen äiti (Moody) seuraa heitä ja tulee sumatralaisen rotta-apinan puremaksi. Tämä tapahtuma aiheuttaa Lionelin äidin muuttumisen mätäneväksi zombiksi, jonka purema muuttaa myös zombiksi. Näin zombit alkavat lisimään, joskin aluksi hyvin hitaasti. Itseasiassa zombit harrastavat seksiä keskenään ja synnyttävät zombivauvan. Noin elokuvan puoleen väliin asti edetään suhteellisen vähällä splatter-määrällä, mutta loppua kohden meno muuttuu hurjemmaksi. Viimeinen kolmannes onkin sitten aivan tajutonta ”rapatessa roiskuu”-meininkiä. Jos Evil Dead 2:ssa oli moottorisaha, niin tässä on ruohonleikkuri. Tämä elokuva on klassikko, joka kaikkien vähääkään kauhukomedioista/älyvapaasta roiskinnasta tykkäävien on pakko nähdä. Erityistä plussaa elokuvahistorian suurimmasta selluliittiahterista.
*****
Valittu pätkä: ”Kung-fu-pappi
—–
Tämä oli jälleen fantastinen kauhurypäle kuten ensimmäinenkin; viihdyttävä, hauska ja ajoittain koskettava. Toivon mukaan viimeinen Kauhun lokakuu ei toista Alien-quadrologian pettymystä. Kenties minun pitäisi valita joku ”oikeasti pelottava” ja vakavamielinen kauhu neljänteen mukaan. Oma suosikkini Hohto on niin läpikoluttu, että sitä tuskin jaksan mukaan ottaa, mutta sen näkee sitten… Jatkoa seuraa.

 


Alien-quadrologia

Noin yleisesti ottaen nämä neljä elokuvaa eivät säväyttäneet yhtään samalla tavalla kuin mitä esimerkiksi Evil Dead-trilogia. Jo ensimmäisen Alienin jälkeen pystyin sanomaan, että tylsyysmittari näyttää aika korkeaa lukemaa koko sarjan ajan, mistä johtuen erityisesti kaksi keskimmäistä elokuvaa olivat pahimman luokan lusimista. Eniten pidin neljännestä eli viimeisestä, joskin yleisen mielipiteen mukaan sen pitäisi olla juuri se huonoin. Yleissivistävän ajanhukan päätteeksi kirjoittelin kuitenkin kaikista elokuvista pari sanaa.

Varoitus: Sisältää spolereita!
(1979, ohj. Ridley Scott, näyt. Sigourney Weaver, Tom Skerritt, John Hurt, Ian Holm)

Alien-quadrologian ensimmäinen osa on enemmän tai vähemmän b-movie, joskin suurella budjetilla kyllästettynä. Alus nappaa hätäkutsun planeetalta, tutkimusryhmä löytää muukalaisten romuttuneen aluksen ja ison kasan alien-munia. Sitten yksi alienmuna ”kuoriutuu”, ja John Hurtin naamalle hyppää avaruusloinen. Sitten alien purskahtaa John Hurtin rintakehän läpi. Jee. Sitten alien rupeaa tappamaan kaikkia. Sitten Ian Holm yrittää tappaa tyyppejä. Sitten Ian Holm paljastuu robotiksi. Sitten alien tappaa kaikki muut paitsi Ripleyn (Sigourney Weaver), joka pääseekin karkuun kapselissa. Mutta kapselissa onkin alien. Sitten Ripley tappaa sen alienin. Elokuva loppuu. Tylsä.

**

(1986, ohj. James Cameron, näyt. Sigourney Weaver, Michael Biehn, Lance Henriksen, Bill Paxton)

Jahas, Ripley on nukkunut jotain 70 vuotta. Sitten joku retkiryhmä löytää kivasti saman haaksirikkoaluksen, mistä ykkösessäkin löytyi ne alienmunat. Ja löytyyhän niitä tälläkin kertaa. Jee. Tällä kertaa vaan kaikki kuolee, paitsi blondityttö nimeltä Newt (Carrie Henn). Sitten Ripley ja oudon stereotyyppinen porukka lähtee pelastamaan niitä ja tappamaan alienin. Alieneita on nyt enemmän. Iso JEE! Bill Paxton onnistuu olemaan jälleen kerran äärimmäisen ärsyttävä nyssyvalittajakovis, kuten jo Arska-elokuvasta True Lies on jo käynyt ilmi. Bishop (Henriksen) on ihan kiva robotti, joka lopulta pelastaa päivän. Michael Biehn on ihan perushyvä korpraali Hicksinä, mutta rooli ja näytteleminen on aivan identtinen hänen roolinsa kanssa Kyle Reesenä Terminator – Tuhoajassa. Jotenkin Arska-elokuvien tyyppejä on tässä elokuvassa useampikin. Juoni on jälleen: Alienit tappaa, alienit kuolee, elokuva loppuu. Erikoismaininta maailman miehekkäimmän naisen roolista Jenette Goldsteinille, loistokas bodarirekkalesbostereotypia.

**


(1992, ohj. David Fincher, näytt. Sigourney Weaver, Charles Dance, Charles S. Dutton)

No jopas! Nyt se Ripley herää jostain 200 vuotta myöhemmästä ajankohdasta vankilasta, joka on täynnä miehiä selibaatissa. Kiusallista! Ripleyn tukka ajellaan pois, miehet eivät tykkää Ripleystä, koska hän on nainen ja he elävät puutteessa. Sitten alienit jotenkin ovat ottaneet vallan edellisen elokuvan lopussa pelastautuneista tyypeistä Ripleyn ollessa unessa/jäässä. Eli alienit eivät kuolleetkaan edellisessä elokuvassa! No huh huh! Ja sitten alienit rupeavat tappamaan vankeja ja muita ihmisiä. Ja sitten alienit ottaa turpaan Ripleyltä. Ja sitten tulee pahikset pelastamaan Ripleyn, mutta haluavat Ripleyn mahassa kasvavan alienin(!) itselleen, jotta saisivat tehtyä super-alien-armeijan. Ja sitten Ripley hyppää sulaan lyijyyn ja tappaa itsensä sekä alienin sisällään, joka purskahtaa ulos Ripleyn rintakehästä juuri, kun Ripley putoaa. Ja näin saatiin taas kaikki alienit tapettua. Erikoismaininta: Arska-elokuvista tuttua näyttelijäkaartia on taas mukana, Charles Dancen muodossa. Huraa! Loppujen lopuksi tämä oli kuitenkin parempi kuin aikaisemmat kaksi. Fincher on hyvä ohjaaja ja jännite vankien ja henkilökunnan sekä Ripleyn välillä on kuvattu hyvin.

***


(1997, ohj. Jean-Pierre Jeunet, näytt. Sigourney Weaver, Winona Ryder, Ron Perlman)

No jopas, osa 2! Ranskalainen ohjaaja tekee parempaa työtä kuin David Fincher! Ja käsikirjoituskin on parempi. Tai… No ei se mikään ihmeellinen ole. Itseasiassa se on aika lailla samaa kuin aiemmat. No on siinä ihan hyvää juttua jumalan leikkimisestä, uuden rodun ja superarmeijan luomisesta ja sen semmoisesta. Muuten juoni on naurettava. Ripley (Weaver) kuoli kolmosen lopussa, mutta Alien – Ylösnousemuksessa Ripley herätetään henkiin. Wau! Ja Ripley on sitten semmoinen ultra-sexy amazon ihmisalien-hybridi biatch, joka hakkaa kaikki. Mainiota! Ripley tappaa kaikki alienit ja lopulta auttaa synnyttämään ihmisalienin. Jännää! Ja sitten se ihmisalien imeytyy avaruuteen ikkunan läpi noin puolen nyrkin kokoisen reiän läpi. Ällöö! Ja sitten kaikki on turvassa, ja Ripley ja Winona Ryder pääsevät Maahan. Happy ending! Tämä oli elokuvasarjan paras. Ei siksi, että elokuva olisi paremman ohjaajan tai käsikirjoituksen vuoksi herättänyt ajatuksia tai vastaavaa, vaan siksi, että tässä oli kaikki, mitä edellisissä elokuvissakin, mutta oudosti paremmin tarjoiltuna. Ehkä myös se vaikutti, että tiesin tämän olevan sarjan viimeinen.

***1/2
—–
Loppujen lopuksi koko Alien-quadrologian voi tiivistää yhteen kohtaukseen, joka löytyy ensimmäisestä elokuvasta. I rest my case.

Seuraavassa Kauhun lokakuun osassa lisää Bruce Campbellia sekä Boris Karloffia.