Avainsanaan ‘Elokuvat’ liitetyt artikkelit


Alien-quadrologia

Noin yleisesti ottaen nämä neljä elokuvaa eivät säväyttäneet yhtään samalla tavalla kuin mitä esimerkiksi Evil Dead-trilogia. Jo ensimmäisen Alienin jälkeen pystyin sanomaan, että tylsyysmittari näyttää aika korkeaa lukemaa koko sarjan ajan, mistä johtuen erityisesti kaksi keskimmäistä elokuvaa olivat pahimman luokan lusimista. Eniten pidin neljännestä eli viimeisestä, joskin yleisen mielipiteen mukaan sen pitäisi olla juuri se huonoin. Yleissivistävän ajanhukan päätteeksi kirjoittelin kuitenkin kaikista elokuvista pari sanaa.

Varoitus: Sisältää spolereita!
(1979, ohj. Ridley Scott, näyt. Sigourney Weaver, Tom Skerritt, John Hurt, Ian Holm)

Alien-quadrologian ensimmäinen osa on enemmän tai vähemmän b-movie, joskin suurella budjetilla kyllästettynä. Alus nappaa hätäkutsun planeetalta, tutkimusryhmä löytää muukalaisten romuttuneen aluksen ja ison kasan alien-munia. Sitten yksi alienmuna ”kuoriutuu”, ja John Hurtin naamalle hyppää avaruusloinen. Sitten alien purskahtaa John Hurtin rintakehän läpi. Jee. Sitten alien rupeaa tappamaan kaikkia. Sitten Ian Holm yrittää tappaa tyyppejä. Sitten Ian Holm paljastuu robotiksi. Sitten alien tappaa kaikki muut paitsi Ripleyn (Sigourney Weaver), joka pääseekin karkuun kapselissa. Mutta kapselissa onkin alien. Sitten Ripley tappaa sen alienin. Elokuva loppuu. Tylsä.

**

(1986, ohj. James Cameron, näyt. Sigourney Weaver, Michael Biehn, Lance Henriksen, Bill Paxton)

Jahas, Ripley on nukkunut jotain 70 vuotta. Sitten joku retkiryhmä löytää kivasti saman haaksirikkoaluksen, mistä ykkösessäkin löytyi ne alienmunat. Ja löytyyhän niitä tälläkin kertaa. Jee. Tällä kertaa vaan kaikki kuolee, paitsi blondityttö nimeltä Newt (Carrie Henn). Sitten Ripley ja oudon stereotyyppinen porukka lähtee pelastamaan niitä ja tappamaan alienin. Alieneita on nyt enemmän. Iso JEE! Bill Paxton onnistuu olemaan jälleen kerran äärimmäisen ärsyttävä nyssyvalittajakovis, kuten jo Arska-elokuvasta True Lies on jo käynyt ilmi. Bishop (Henriksen) on ihan kiva robotti, joka lopulta pelastaa päivän. Michael Biehn on ihan perushyvä korpraali Hicksinä, mutta rooli ja näytteleminen on aivan identtinen hänen roolinsa kanssa Kyle Reesenä Terminator – Tuhoajassa. Jotenkin Arska-elokuvien tyyppejä on tässä elokuvassa useampikin. Juoni on jälleen: Alienit tappaa, alienit kuolee, elokuva loppuu. Erikoismaininta maailman miehekkäimmän naisen roolista Jenette Goldsteinille, loistokas bodarirekkalesbostereotypia.

**


(1992, ohj. David Fincher, näytt. Sigourney Weaver, Charles Dance, Charles S. Dutton)

No jopas! Nyt se Ripley herää jostain 200 vuotta myöhemmästä ajankohdasta vankilasta, joka on täynnä miehiä selibaatissa. Kiusallista! Ripleyn tukka ajellaan pois, miehet eivät tykkää Ripleystä, koska hän on nainen ja he elävät puutteessa. Sitten alienit jotenkin ovat ottaneet vallan edellisen elokuvan lopussa pelastautuneista tyypeistä Ripleyn ollessa unessa/jäässä. Eli alienit eivät kuolleetkaan edellisessä elokuvassa! No huh huh! Ja sitten alienit rupeavat tappamaan vankeja ja muita ihmisiä. Ja sitten alienit ottaa turpaan Ripleyltä. Ja sitten tulee pahikset pelastamaan Ripleyn, mutta haluavat Ripleyn mahassa kasvavan alienin(!) itselleen, jotta saisivat tehtyä super-alien-armeijan. Ja sitten Ripley hyppää sulaan lyijyyn ja tappaa itsensä sekä alienin sisällään, joka purskahtaa ulos Ripleyn rintakehästä juuri, kun Ripley putoaa. Ja näin saatiin taas kaikki alienit tapettua. Erikoismaininta: Arska-elokuvista tuttua näyttelijäkaartia on taas mukana, Charles Dancen muodossa. Huraa! Loppujen lopuksi tämä oli kuitenkin parempi kuin aikaisemmat kaksi. Fincher on hyvä ohjaaja ja jännite vankien ja henkilökunnan sekä Ripleyn välillä on kuvattu hyvin.

***


(1997, ohj. Jean-Pierre Jeunet, näytt. Sigourney Weaver, Winona Ryder, Ron Perlman)

No jopas, osa 2! Ranskalainen ohjaaja tekee parempaa työtä kuin David Fincher! Ja käsikirjoituskin on parempi. Tai… No ei se mikään ihmeellinen ole. Itseasiassa se on aika lailla samaa kuin aiemmat. No on siinä ihan hyvää juttua jumalan leikkimisestä, uuden rodun ja superarmeijan luomisesta ja sen semmoisesta. Muuten juoni on naurettava. Ripley (Weaver) kuoli kolmosen lopussa, mutta Alien – Ylösnousemuksessa Ripley herätetään henkiin. Wau! Ja Ripley on sitten semmoinen ultra-sexy amazon ihmisalien-hybridi biatch, joka hakkaa kaikki. Mainiota! Ripley tappaa kaikki alienit ja lopulta auttaa synnyttämään ihmisalienin. Jännää! Ja sitten se ihmisalien imeytyy avaruuteen ikkunan läpi noin puolen nyrkin kokoisen reiän läpi. Ällöö! Ja sitten kaikki on turvassa, ja Ripley ja Winona Ryder pääsevät Maahan. Happy ending! Tämä oli elokuvasarjan paras. Ei siksi, että elokuva olisi paremman ohjaajan tai käsikirjoituksen vuoksi herättänyt ajatuksia tai vastaavaa, vaan siksi, että tässä oli kaikki, mitä edellisissä elokuvissakin, mutta oudosti paremmin tarjoiltuna. Ehkä myös se vaikutti, että tiesin tämän olevan sarjan viimeinen.

***1/2
—–
Loppujen lopuksi koko Alien-quadrologian voi tiivistää yhteen kohtaukseen, joka löytyy ensimmäisestä elokuvasta. I rest my case.

Seuraavassa Kauhun lokakuun osassa lisää Bruce Campbellia sekä Boris Karloffia.
Mainokset

Jopas! Minä en ole koskaan ollut mikään erityinen kauhun ystävä, vaikkakin Kubrickin Hohto ja Hitchcockin Psycho ovat aina kuuluneet suosikkielokuviini. Nyt sitten kävi kuitenkin niin, että Cinemassacren innoittamana tulin katsoneeksi lokakuun toisena päivänä ensimmäisen Evil Dead-elokuvan ja vuoden 1931 Bela Lugosi-klassikon Dracula. Hurahdus tapahtui aika nopeasti.

Elokuvat nähtyäni päätin sivistää itseäni koko lokakuun ajan enemmän tai vähemmän klassikoiksi kutsuttujen kauhukuvien osalta. Tänne blogille olisi tarkoitus kirjoitella muutama pienoisarvostelu aina elokuvan taikka elokuvasarjan katsonnan jälkeen. Jokaisen arvostelun loppuun laitan pienen Youtube-pätkän elokuvaa.

Ensimmäinen arvosteluryöppy lienee suurin sikäli, kun ensimmäisenä viikonloppuna tulin katsoneeksi kaiken kaikkiaan kuusi kauhupätkää (plus yksi, josta myöhemmin lisää):

Leffat katsontajärjestyksessä:

Evil Dead – Kauhun riivaamat (1982, ohj. Sam Raimi, näyt. Bruce Campbell)

Ilman sen suurempia tunnontuskia aloitin oikein perusteellisella kauhumässäilyllä kasarityyliin. Nyttemmin mm. Hämähäkkimies-elokuvien ohjaajana tunnettu Sam Raimi teki lähes nollabudjetilla kauhuklassikon nimeltä Evil Dead. Elokuva on tyhmä ja nerokas samaan aikaan, mutta hyvällä tavalla. Se on aivotonta zombien, riivattujen puiden ja verisuihkujen juhlaa, joka pelottaa ja naurattaa yhtä aikaa.

Oli se sitten loistava ohjaus yhdistettynä narikka-aivo-asenteeseen tai kököt tehosteet, niin tämä Evil Dead avasi silmäni ainakin tämän tyyliselle kauhulle. Freddie Krugerit sun muut päättömästi päähenkilöitä jahtaavat möröt eivät jaksa innostaa, mutta zombipätkät ainakin siirtyivät hyvin lähelle sydäntäni tämän elokuvan myötä. Luonnollisesti erikoismaininta pätkästä pitää antaa Bruce Campbellille roolistaan Ashina, josta myöhemmissä trilogian osissa kasvaa elokuvasarjan ja koko genren pahin hyvis.

****1/2

Valittu pätkä: traileri

Dracula (1931, ohj. Tod Browning, näyt. Bela Lugosi, Dwight Frye)

Vuoden 1931 Draculaa pidetään kaikkien aikojen vampyyrielokuvana, ja sitä se varmaankin joskus on ollutkin. Bela Lugosi on loistava Dracula, ja Renfieldinä Dwight Frye on paikoin jopa hyytävämpi kuin nimikkohenkilö. Elokuvan alussa luvataan paljon, mutta loppua kohden homma lässähtää aika pahasti. Pitänee tuo 90-luvun remake katsoa joskus sekin, mutta jotenkin tuntuu, että sekään ei innosta niin paljon. Vaikka Dracula on täynnä klassisia elementtejä ja kauhun innovaatioita, elokuvana se silti on reippaasti yliarvostettu. Parempiakin Dracula-elokuvia on, esim. brittiläisen Hammer-elokuvayhtiön Draculat. Siimalepakoista toki annetaan aina plussaa.

***

Valittu pätkä: ”Children of the Night”

Evil Dead II: Dead By Dawn (1987, ohj. Sam Raimi, näyt. Bruce Campbell)

Noniin. Tämähän sitä piti heti katsoa, kun ykkösen oli nähnyt, ja täytyy sanoa, että pidän tästä jatko-osasta vielä enemmän kuin alkuperäisestä. Sam Raimi ei saanut oikeuksia ykkösosan kohtauksiin, joten elokuvan ensimmäiset minuutit menevät ensimmäisen elokuvan kohtausten uusimiseen hieman aiemmasta eroten. Kun ensimmäisessä osassa joukko nuoria löytää mökkiin, tässä vain jälleen Bruce Campbellin näyttelemä Ash ja hänen tyttöystävänsä Linda ovat mökillä. Samat ykkösen tapahtumat käydään läpi vain nopeutettuna; kuolleiden kirja, nauhuri ja riivatun Lindan pään pois lyöminen käydään jo ensimmäisten viidentoista minuutin aikana. Tästä päästäänkin sitten siihen, mihin ykkönen jäi, eli ”pahuus” riivaa myös Ashin. Toinen ryhmä ihmisiä löytää paikalle, ja taas kaikki riivautuu ja niin edelleen.

Jotkut pitävät tätä ensimmäisen uusintana, mutta minusta tässä on kuitenkin kyse aivan eri elokuvasta, joka sitten jatkaa tarinaansa elokuvasarjan kolmannessa osassa. Evil Dead II on hienoa jatkoa ykköselle, mutta mukana on täysi annos huumoria mukana, mikä tekee siitä vielä paremman. Suosikkikohtauksiini kuuluvatkin ne, jotka lähinnä naurattivat  kauhistamisen sijaan, kuten riivatun käden kanssa tappelu, naurava talo sekä käden korvaaminen moottorisahalla. Veri suihkuaa vieläkin ylitseampuvammin kuin ykkösessä ja animaatiot ovat silmiähivelevän hirveitä.

Tätä elokuvaa voi kuvata vain yhdellä sanalla: ”Groovy”.

*****


Valittu pätkä: ”riivattu käsi”


Army of Darkness AKA Evil Dead III (1992, ohj. Sam Raimi, näyt. Bruce Campbell)

Kolmas ja toistaiseksi viimeinen Evil Dead-elokuvasarjaan kuuluva elokuva Army of Darkness ei ole sinänsä kauhuelokuva, vaan pikemminkin slapstickillä höystetty action-komedia. Suuremman yleisömenekin toivossa myös elokuvan nimi muutettiin Evil Deadista nykyiseen muotoonsa, ja näin ollen pätkä ei ole kovinkaan verrattavissa aiempiin elokuviin. Toisen elokuvan huumori on nyt pääosassa, ja Bruce Campbellin esittämän Ashin hahmo on nyt kehittynyt lopulliseen muotoonsa.

Elokuva sijoittuu keskiajalle, mistä Ashin on päästävä takaisin omaan aikaansa. Tähän tarvitaan luonnollisesti kuolleiden kirjaa, mutta sitä hakiessa Ashin on muistettava oikeat taikasanat. Ash ei tietenkään muista, ja tulee siinä vahingossa herättäneeksi kuolleet. Elokuvan loppu onkin sitten lähinnä stop-motion-luurankoja vastaan taistelemista, perinteistä action-kohellusta ja Ashin ja pahan Ashin välistä tappelua. Sam Raimin innovatiivista kameratyötä ei tällä kertaa niin paljon näy.

Elokuvan ehkäpä parasta antia ovat Arska-asteikolla liikkuva dialogi ja perinteinen slapstick-huumori. Petyin tähän pätkään, koska odotin aiempien osien veroista kauhua. Jos olisin katsonut sen aivan eri vinkkelistä, odottaen juurikin 2000-luvun alun Muumion tyylistä kohellusta, olisin pitänyt siitä varmasti enemmän. Tähän vaikutti myös elokuvan loppu, mikä VHS/DVD -versiossa on vain hölmö. Teatteriversion lopetuksen YouTubesta katsottuani uskoni elokuvaan palasi. Toivon mukaan tekeillä oleva uusi Evil Dead tulee olemaan vähän ykkösen ja kakkosen tyylinen.

teatteriversio: ***1/2, videoversio: ***

Valittu pätkä: ”taikasanat”

Bubba-Ho-Tep (2002, ohj. Don Coscarelli, näyt. Bruce Campbell, Ossie Davis)

Tämäkään ei oikeastaan ole kauhua nähnykään, mutta on silti varsin viihdyttävä kauhukomedia. Evil Dead-trilogian Ash eli Bruce Campbell näyttelee tällä kertaa Elvistä, rock and rollin kuningasta. Elokuvan juoni on naurettava jo lähtökohtaisesti, joten vakavamielisille kauhudiggareille (onko heitä?) tätä en lähtisi suosittelemaan.

Elokuvan lähtökohta on se, että Elvis on vanhainkodissa, mutta häntä pidetään Elvis-imitaattorina, joskin hyvin suosittuna sellaisena. Oikeasti Elvis on Elvis, mutta vaihtoi paikkaa imitaattorin kanssa joskus 70-luvun alussa. Vale-Elvis kuoli huonon sydämensä vuoksi, ja oikea Elvis jäi elämänsä loppuun asti tunnetuksi Mr. Haffina. Nyt vanhainkodissa Elvis tutustuu mustaan John F. Kennedyyn (Ossie Davis), joka väittää olevansa CIA:n kätkemä ja mustaksi maalaama, mutta silti pelkää olevansa mm. Lyndon Johnsonin tappolistalla. Tähän vanhainkotiin ilmestyy sitten öisin muumio imemään vanhojen ihmisten sieluja pois, ja Elvis ja JFK päättävät tehdä siitä lopun. Tämän tarinan pohjalta siis mennään, ja lopputulos on yllättävän hyvä ja jopa lämmin kauhulla maustettu komedia.

***1/2

Valittu pätkä: ”Elvis vs. kuoriainen”

Frankenstein (1931, ohj. James Whale, näyt. Boris Karloff, Colin Clive)

Vähän sama juttu pätee tässä elokuvassa kuin Draculassa. Kaikki pitävät klassikkona ja erityisesti kauhun merkkipaaluna, mitä se varmasti on ollutkin, mutta minulle tämä ei oikein siltä osalta tarjonnut mitään. Boris Karloffin esittämä Frankensteinin hirviö on juuri se, minkä kaikki tietävät ja mitä on kopioitu lähes jokaiseen sarjakuvaan ja muuhun vastaavaan. Loppupeleissä tämä on lähinnä psykologinen draama, joka ei niinkään pelota vaan laittaa ajattelemaan, joskin aihepiiri on nykyisin jo niin koluttu, ettei se oikein tee sitäkään. Colin Clive huutaa tohtori Frankesteinina elokuvahistorian muistetuimmat sanat:”It’s alive! It’s alive!” sellaisella maanisella kiihkolla, että itse hirviö jää toiseksi, mutta jälleen, on niitä parempiakin Frankestein-elokuvia. Loppupeleissä ei kovin ihmeellinen, mutta nostalgia-arvoa löytyy.

***

Valittu pätkä: ”It’s Alive!”









Siinäpä ensimmäinen kauhuarvostelukasa, jatkoa seuraa…

Noniin, kauan siinä kesti, mutta tulipahan raahauduttua kirjoittelemaan. Pääsee taas arvostelemaan aikamme legendaa. Eli siis Arskailta 2 pidettiin tuossa 6.12., ja tunnelma oli mitä mainioin. Jälleen pikatuomiot neljästä leffasta, olkaatten hyvinkääläiset:

Mikä voisikaan olla parempi leffa aloittaa ilta kuin ehkä parhaat one-linerit koskaan sisältävä Commando? Viidakkorumpu kertoo, että leffaa lähdettiin tekemään suoraan pohjalle: ”Meillä on Arska, tehdään elokuva!”. Siltä tämä valtaisa elokuva vaikuttaakin. Toimintaa on varsin mojovasti, puhelinkoppeja revitään, niskoja katkotaan (taas),  ammutaan raketinheittimellä ja heitetään metalliputki tyypin läpi. ”Let off some steam, Bennett!”. Juoni on tempaistu jostain aiemmasta vastaavasta turparallista (tyttö kidnapataan, voimamiesisä pelastaa). En sen ihmeemmin tätä taideteosta ala käymään läpi, se on nähtävä omin silmin.
***** (Arska-asteikolla mitä mainoin raina)
Ja klassikkolinjalla jatketaan… Tällä kerta Arnold on autiolta saarelta kauan kadoksissa ollutta veljeään etsimään lähtenyt pasifisti Julius. Veljeä näyttelee Danny DeVito. Niinpä. Arska ei ole koskaan ajanut autoa, ei usko väkivaltaan, ei ole ollut naisen kanssa… Perhe-elokuvaksi sopiva Arskaleffa ei toimintaa siis viljele, vaan keskittyy lähinnä kuvailemaan kaksosten välistä suhdetta. Huumoria toki piisaa. ”Money talks and bullshit walks” – Raha paukkaa ja paska laukkaa. Suomentajillakin on hetkensä.
*** (Arska-asteikolla)
Ovelasti suomennettu Juokse tai kuole on kuin onkin illan kömpelöin pläjäys. Arska on lähitulevaisuudessa, jossa poliisivaltio manipuloi uutisia ja väkivaltaviihde turruttaa massat jättimäisten ruutujen ääreen katsomaan uusinta versiota Gladiaattoreista. Syyttömänä tuomittu Arska karkaa leiriltä, mutta jää kiinni ja joutuu osallistumaan televisiopeliin ”Juokse tai kuole”.  Arska hakkaa vastustajat, murjaisee muutaman sutjakan vitsin ja paljastaa valtion valheet elokuvan loppuun mennessä. Vierailevana tähtenä nähdään vapaapainija Jesse ”The Body” Ventura.
***
Illan kruunaus on vuoden ’93 floppi, mutta illan yleisön suuresti arvostama The Last Action Hero. Arska on sekä itsensä, että elokuvassa itsensä esittämä Jack Slater. Poika pääsee taikalipun avulla Slater-leffaan sisälle, ja pian myös ryömivät leffojen pahikset oikeaan maailmaan. Elokuvassa parodioidaan toiminta- ja erityisesti Arska-leffoja, kuten esimerkiksi ylimääräisillä räjähdyksillä (mies lentää ilmavasti jäätelöautoon ja se räjähtää). Arska nähdään myös Hamletin pääroolissa. Kuriositeettina Sir Ian McKellen Kuolemana. Ja läppää riittää: ”You killed Mozart!” ”Moe who?” ”Zart!”. Loistavaa!
***** (Arska viihdyttää perhe-elokuvissakin)
Eli siis Arskailta osa II tarjosi valtavan määrän täydellistä aivot narikkaan  -viihdettä, jättäen osan jo janoamaan lisää. Seuraava (kenties viimeinen?) Arskailta tullaan pitämään joskus helmikuussa, jolloin ainakin tullaan näkemään ”maailman huonointa näyttelemistä” YouTuben mukaan. Joten ei muuta kuin Arskoja katselemaan ja silleen. Sjonmoro!

Vietettiin tuossa leffailtaa lauantaina teemana maailman miehisin mies Arnold Schwarzenegger. Tässä pikatuomiot elokuvista ja neljän leffan illan yhteenveto:

Leffailta alkoi Arskan James Bond-yritelmällä True Lies, jonka ohjauksesta vastasi James Cameron. Leffa ei voi mennä vikaan, kun raina sisältää mitä parhaimpia arska-onelinereita. Loppukohtauksessa A. sanoo ”You’re fired!” ampuessaan terroristin ohjuksen mukana talon läpi helikopteriin. Priceless… Oma suosikkini löytyi jo leffan alusta, kun Arskaa jahtaa kaksi dobermannia. Hän pysähtyy, kääntyy ja lyö hyppäävien koirien päät yhteen. ”Stay!”. Leffassa räiskitään, hypitään moottoripyörillä uima-altaisiin, taitetaan niskoja (paljon), tanssitaan tangoa ja heitetään mahdollisimman kliseistä läppää. Juonesta huolimatta aivan loistava arskaleffa, tosin keskivaiheilla on liian vähän räiskintää.
**** (Arska-asteikolla)
Illan pohjanoteeraus Arska-asteikolla oli vuoden ’86 Raaka Keikka, jossa Arska on FBI:n undercover-agenttina mafiaan soluttautuneena. Alku alkaa lupaavasti, kun ennen ensimmäistä replaa ammutaan jo kaksi tyyppiä. Heti kantrimusiikin alettua tunnelma kuitenkin latistuu juonen pakollisen kerronnan vuoksi. Ennen loppuräiskintää ainoa kohokohta on känninen Arska, joka sopertaa ja näyttää hyvin poissaolevalta kuvauspaikalla, ja lyö vielä päänsä sängyn päähän. Hitaasti. Hintalappu näkyy muun muassa saman sohvan käyttämisessä useammassa lavasteessa, ja juoni on aivan kaikin puolin liian selittelevä. Toinen kohokohta on Arskan kohtalokas äänähdys hypätessään kahden maansiirtokoneen välistä auton kyydistä. Lopussa kiitos seisoo, kun ystävykset halaavat naurettavan freeze-framen feidautuessa lopputeksteihin.
**
Paul Verhoevenin ohjaama Total Recall on monen mielestä paras arskaleffa ikinä. Se voi hyvinkin pitää paikkansa, sillä heti alussa Arskan silmät pullistuvat ulos päästä Marsin pinnalla, kun kallio hänen allaan pettää (äänen kanssa tietysti, onhan Marsissa ilmaa, jossa ääni voi edetä…). Ihan huippu leffa. Auto ajaa 20km/h seinään ja räjähtää! Kahdesti. Only in Arnold World. Arska huutaa ”Screw you!” poratessaan tyypin läpi, jälleen loistavaa… Kaikki ikkunat hajoavat, ja Arnold luo Marsiin ilmakehän ja sinisen taivaan. Now, how can you beat that? Arskaa potkitaan kiitettävän paljon palleille, ja tunnelma on mitä ratkiriemukkain koko elokuvan ajan. Juonesta sen verran, että Arska yrittää saada muistinsa takaisin. Eipä siinä muuta…

*****

Leffa 4: Jingle All The Way – Isäni on Turbomies (1997)

Illan finaali olikin sitten kenties paras jouluelokuva ikinä: Isäni on Turbomies. Leffan kannessa lukee ”Tosi hauska!” Kids News Networkin sitaattina. Joo-o. Tässäkin leffassa Arska pääsee hakkaamaan, mutta tällä kertaa vain joulupukkeja, postimiestä ja poroa. Luonnollisesti ikkunoitakin menee hajalle. Arska lentää kumisessa Turbomies-puvussa, eikä tietenkään jetpack aiheuta minkäänlaista sulamisefektiä muoviseen pakkaukseensa. Arska etsii nukkea, tulee äitien hakkaamaksi, saa yhden poliisin vitutuksen tuolle puolen ja ottaa vastaan iskun viholliseltaan, jonka käsi ei näytä olevan lainkaan niin kiinni käsivarressa kuin mitä ihminen toivoisi. Porolle juotetaan viinaa, ja Arskaa ei tunnista Turbomiespuvusta metrin päästä edes oma vaimo tai poika. Nice. Jokatapauksessa leffa kruunasi loistokkaan illan.

***** (ehdottomasti Arska-asteikolla)

Yhteenvetona voidaan siis todeta, että Arska
– tykkää katkoa niskoja
– tykkää ampua ihmisiä
– tykkää rikkoa ikkunoita
– tykkää sanoa juuri oikeat sanat vahvasti murtaen, kun pahis kohtaa kuoleman
– tykkää räjähtävistä autoista
– vihaa eläimiä

Tämä teemailta oli kaiken kaikkiaan kerrassaan mainio, ja varmasti jatkoa sille on luvassa, jos ei Arskan muodossa, niin sitten jossain muussa. Enivei, tämmöistä tällä kertaa. Katsokaa Arskaa, aikamme legendaa!