Avainsanaan ‘Elokuvat’ liitetyt artikkelit

Katsoin kaksi elokuvaa, jotka olivat minulle jo ennestään tuttuja. Tällä kertaa huomasin kuitenkin yhteyden, jota aiemmin en ollut tiedostanut. Elokuvat ovat Three Amigos (1986) sekä Galaxy Quest (1999). Aluksi kertaan elokuvien lähtöasetelmat liiallisia juonipaljastuksia antamatta.

¡Three Amigos! (suom. Kolme kaverusta) on riemukas komedia kolmesta mykkäelokuvan kulta-ajan tähdestä, jotka saavat studiopomolta kenkää pyydettyään palkankorotusta. Heidän maineensa elokuvan sankarillisina hahmoina “Kolmena kaveruksena” on kiirinyt Meksikon puolelle, ja niinpä pieni Santo Pocon kylä päättää pyytää kaveruksia auttamaan kylää piinaavan, pahamaineisen El Guapon kukistamisessa. Kirjeessään amigoille kyläläiset lupaavat rahaa, minkä he tulkitsevat elokuvadiiliksi. Niinpä työttömät näyttelijät päättävät varastaa rooliasunsa, ja matkata Meksikoon mammonan perässä. Kyläläiset pitävät kolmikkoa pelastajina, mutta joutuvat karvaasti pettymään nähdessään näyttelijöiden anovan armoa murhanhimoisilta rosvoilta. El Guapo miehineen mellastaa kylässä ja varastaa kylän johtajan tyttären mukanaan, kun “sankarit” seisovat toimettomina. Häpeän ja epätoivon ajamina he päättävät ryhtyä oikeiksi “Three Amigoiksi”, ja palvelevan oikeutta elokuvistaan tuttuja moraalisia ohjenuoriaan noudattaen.

Galaxy Quest on niinikään komedia, mutta huomattavasti enemmän genreparodia kuin Kolme kaverusta. Galaxy Quest on kahdeksantoista vuotta sitten lopetettu sci-fi-sarja, jolla on yhtäläisyyksiä muun muassa Star Trekin kanssa. Sarjan näyttelijät ovat nyttemmin uransa puolesta tuuliajolla, ja tekevät keikkaa esiintymällä sarjan fanitapahtumissa ja muissa vastaavissa, vähemmän näyttelijän egoa hivelevissä tilaisuuksissa. Sarjan ”Shatner” Jason Nesmith pitää itseään sarjan tähtenä, ja on egoismissaan ajanut muut näyttelijät vihaamaan häntä. Pian eräässä fanitapaamisessa häntä lähestyy thermiaanikomitea, joiden tehtävä on pyytää Nesmithiä eli kapteeni Taggartia avukseen pahamaineisen Sarrisin sotaisia joukkoja vastaan. Krapulaisena Taggart lähtee mukaan luullen, että kyse on jälleen yhdestä ”keikasta”. Jopa käydessään sotaneuvotteluja Sarrisin kanssa hän luulee tapahtuman olevan vain hyvällä budjetilla rakennettu fanitilaisuus. Pian todellisuus selviää hänelle, ja hän päättää seikkailunhalussaan pyytää mukaan epäilevät kollegansa. Nesmithin uhottua ja hyökättyä tahattomasti Sarrisin alusta vastaan Sarris on tuhonnut thermiaanien kotiplaneetan. Yksinkertaiset thermiaanit pitävät silti alkuperäistä NSEA Protectorin miehistöä kunniassa, mutta aiheuttamansa tuhon takia näyttelijät haluavat tehdä parhaansa auttaakseen Sarrisin voittamisessa, ja säilyttääkseen samalla omat henkensä.

Elokuvien yhdistävä teema on täyttää itseensä kohdistuneiden odotusten täyttäminen. Jos esittää jotain, on toimittavan sen mukaisesti. Tavallaan kyse on äärimmäisestä roolinsa omaksumisesta, mutta toisaalta myös paljastuneen valheen paikkaamisesta. Molemmissa elokuvissa sympaattiset avun pyytäjät uskovat vilpittömästi näyttelijöiden roolihahmoihin uhmatessaan ylivoimaista pahuutta. Erityisesti Galaxy Questissa näyttelemisen konseptia ymmärtämättömät thermiaanit käsittäisivät keksityt televisio-ohjelmat valheena ja petoksena. Luonnollisesti näyttelijät haluavat hyvittää valheensa aiheuttaneen vahingon, ja näin heistä tulee oikeasti ne sankarit, joita ovat tähän asti päässeet vain esittämään. Samaa ideaa on kierrätetty pienemmässä mittakaavassa TV-sarjoissa ja elokuvissa muulloinkin, mutta nämä kaksi elokuvaa nousevat ylitse muiden. Vahingossa maailman pelastavia tunareita toki löytyy tusinoittain, mutta samalla tavalla suoraan näyttelijöitä elämässä roolihahmojensa elämää ei ole yhtä mallikkaasti valkokankaalle saatu. Toki minua saa korjata tässä asiassa, ja se olisi jopa suotavaa aiheen ollessa minulle mieluinen.

Elokuvat kertovat saman tarinan eri genrejen avulla, ja muistuttavat siksi toisiaan hyvin paljon. Galaxy Quest on terävämpi ja hauskempi, ja muutenkin elokuvana parempi. En todellakaan lyö lyttyyn Three Amigosia. Se on yksi suosikkielokuvistani, ja autiolle saarelle ottaisin sen ennemmin mukaani. Syyt tähän lienevät henkilökohtaiset, sillä se oli suosikkejani jo alle 10-vuotiaana. Yksi iso syy on elokuvan mainio soundtrack, jonka on säveltänyt Randy Newman yhdessä Elmer Bernsteinin kanssa. Elokuvan jokainen kappale on jäänyt muistiini ikiajoiksi, ja onkin sääli, ettei elokuvan musiikkia ole saatavilla kätevissä kauppapaikoissa.

Three Amigos on leppoisa elokuva, jota katsoessa voi jättää aivonsa narikkaan. Tässä on syytä huomauttaa, että kyseessä ei ole sellainen 90-luvun Nuija ja tosinuija-tyylinen aivot narikkaan-komedia, vaan paljon rauhallisemmin etenevä ja mukavampi elokuva. Paljolti komiikka nojaa amigojen näyttelijöiden keskinäiseen dynamiikkaan. Olen aina pitänyt Steve Martinista, ja tässä elokuvassa hän on loistavimmillaan. Tämä on myös niitä harvoja elokuvia, joissa Chevy Chase on oikeasti hauska. Martin Short ei myöskään jää kolmikossa muiden varjoon, ja hänen hahmonsa on heistä ainoa, jolla on edes jotain meriittejä länkkäreiden keskuudessa. Naispääosassa nähdään ihastuttava Patrice Martinez. Muita mainitsemisen arvoisia näyttelijäsuorituksia ovat El Guapon rooliin täydellisesti sopiva Alfonso Arau sekä hänen oikeaa kättänsä Jefeä näytellyt Tony Plana.

Galaxy Quest on selvästi suuremman budjetin elokuva. Käsikirjoitus on älyllisempää kuin Amigoissa, ja tekee paljon viittauksia. Vaikka en ole nähnyt kaikkia parodioitavia sarjoja, bongaan varsin hyvin esimerkiksi Star Trek-viittaukset. Peruskatsojalle elokuva on hauska, mutta aiheeseen perehtyneille se on hillitön. Näyttelijäsuoritukset ovat kerrassaan mainioita. Tim Allenin paras rooli on luonnollisesti Toy Storyn Buzz Lightyear, mutta Jason Nesmith on heti toisena. Alan Rickman on yhtä aina yhtä loistava ja Sigourney Weaver yllättää komedianttina. Ehdottomasti hillittömintä roolia vetää Tony Shalhoub pilvipäisenä Fred Kwanina, jonka edesottamuksia olisi halunnut nähdä enemmänkin. Aina ruudulla ollessaan hän varastaa shown.  Myös koko thermiaanien miehistö on omituisuudessaan mainio. Ainoa miinus elokuvalle tulee sen lopun jälkeisestä epilogista, joka on minusta laiskahko. Three Amigosiin samankaltainen loppu sopi, mutta tässä se jotenkin jäi kaivelemaan. Silti objektiivisten okuläärien läpi katsoen Galaxy Quest on näistä kahdesta parempi elokuva.

 

 

(1990, ohj. Tim Burton, näytt. Johnny Depp, Winona Ryder, Dianne West)
Tänä jouluna 2009 näin ensimmäistä kertaa Tim Burtonin vuoden 1990 kulttimaineeseen nousseen aikuisten satuelokuvan Saksikäsi Edward. Olin ehtinyt järkyttää jo vuosia ihmisiä sillä, etten ollut nähnyt tätä niin monen tytön suosikkielokuvaa ja iki-ihanaa itkettäjää. Elokuva oli siis markkinoitu minulle lähinnä surullisena nyyhkyelokuvana, jossa on Johnny Depp. Se, että elokuva oli oikeasti hyvä tuli siis vähän puun takaa.
Tarina alkaa siitä, kun ovelta ovelle kosmetiikkaa mainostava perheenäiti Peg Boggs (aina yhtä mainio Dianne West) poikkeaa perinteiseltä reitiltä hyvin perinteiseen amerikkalaiseen lähiömaisemaan sopimattoman vanhan kartanon porteista sisälle. Kartanosta Peg löytää yksinäisen Edwardin (Johnny Depp), jolla sattuu vain olemaan käsiensä tilalla saksia. Hyväsydämisyydessään hän ottaa kummajaisen asumaan perheensä luokse, ja siitäkös saadaan huumoria aikaiseksi, kun Saksikäsi yrittää opetella elämään ”tavallisten ihmisten” parissa.
Uskomattoman ärsyttävä ja pahaa oloa katsojassa aiheuttava naapuruston kotirouva-harakkaparvi yrittää parhaansa mukaan aluksi udella Edwardista, ja sitten lahjoa häntä ja käyttää häntä hyväkseen. Edward on pian paikallinen kuuluisuus pensaiden muotoonleikkaamisessa, pääsee televisioon ja on jo avaamassa omaa hiussalonkia (ärsyttävimmän naapurin avustuksella). Kaikki kääntyy päälaelleen, kun hänen ihastuksensa kohde Kim (Winona Ryder) saa suostuteltua hänet murtautumaan Kimin poikaystävän Jimin (Anthony Michael Hall) isän holviin. Jokin menee pieleen, ja Edward jää yksin holviin, joutuu putkaan ja pian kaikki ystävät kääntyvätkin häntä vastaan. Ymmärtäväinen Boggsin perhe yrittää auttaa häntä, mutta koska Edward haluaa suojella Kimiä, ei totuus tule missään vaiheessa heille julki.
Kim jättää Jimin, Jim tulee mustasukkaiseksi ja saa koko naapuruston jahtaamaan Edwardia. Elokuva päättyy kliimaksiin kartanon ullakolla, jossa Jim yrittää ampua Edwardin, mutta lopulta Edward tappaa Jimin. Kim kertoo naapureille, että molemmat ovat kuolleita ja Edward jää asumaan ikuisiksi ajoiksi yksin linnaan. Tämä lienee se elokuvan surullisin kohta.
Saksikäsi Edward on kaunis ja ihmisen pahuutta, kaksinaamaisuutta ja itsekkyyttä kuvaava elokuva, joka varmasti saa jonkun kyynelkanavat virtaamaan kovinkin vuolaasti. Vaikka oikeasti pidinkin tästä elokuvasta, sen arvoa minulta on vienyt liki samaa tarinaa liki samalla tavalla kertova, paljon uudempi elokuva Benjamin Buttonin Uskomaton Elämä, jossa oli mielestäni aivan liikaa lainattua. Se itse asiassa tuntuu lähinnä tietokoneella nuorennetulla Brad Pittillä kuorrutetulta Forrest Gumpin ja Saksikäsi Edwardin uudisversioristeytykseltä. Kerron tämän vain siksi, että mikäli joku aikoo katsoa nämä elokuvat, eikä ole vielä nähnyt kumpaakaan, suosittelen katsomaan ehdottomasti ensin tämän paljon omaperäisemmän ja kauniimman elokuvan. Se on Tim Burtonia parhaimmillaan (ja pahimmillaan), näyttelijävalinnat ovat Johnny Deppiä myöten loistavia ja tarina on näin tuhannen kerran mainittuna kaunis.
Mainio joulu-/talvielokuva, suosittelen.
****

Valittu pätkä: Edward tulee naapurustoon
Ho ho ho, niinkuin Pukki sanoi, ennen kuin siitä tehtiin laitonta. Joulu tuli hivenen ennakkoon Quentin Tarantinon uusimman valkokangastykityksen muodossa, ja nyt, kaksi kertaa tulevan kulttiklassikon nähneenä ajattelin kirjoittaa siitä pari riviä:
Näin ensimmäisen kerran elokuvan Kunniattomat paskiaiset, kun kävin kullan kanssa katsomassa sen Tampereen Plevnassa. Näin Tarantinon vannoutuneena ystävänä odotukset olivat korkealla. Kill Bill-pätkien jälkeen tuntui siltä, että Reservoir Dogsin ja Pulp Fictionin tasolle ei tultaisi enää pääsemään. Tätä epäilystä vahvistivat lisäksi monet hivenen puolivillaiset ”sivuprojektit”, joissa Tarantinon kädenjälki ei näyttänyt enää kovinkaan merkityksellisen poikkeavalta. Ja sitten näin tämän uusimman. Valkokankaalla kokemus oli todellinen tajunnanräjäyttäjä, ja nyt eräänlaisena malttamattoman etukäteisjoululahjana itselleni ostamallani dvd:llä elokuva on edelleen silkkaa dynamiittia. Edellisen kommentin perusteella voi itse kukin lukija päätellä tämän arvostelun suunnan, joten yltiöhehkutuksen viholliset voivat lopettaa lukemisen tähän.
Osa 1 – Juoni (spoilereita luvassa)
Tarantinolle tyypilliseen tapaan tarina kerrotaan episodeissa, monen eri henkilön tai hahmojoukon näkökulmasta. Vaikkakin takaumia käytetään jälleen esittelemään hahmoja tai antamaan maustetta tietyille kohtauksille, on tarinan kronologisuus mukavaa vaihtelua aiempien elokuvien hivenen poukkoilevaan kerrontaan. Elokuva kulkee hyvin jouhevasti eteenpäin, eikä missään kohtauksessa näytä olevan mitään ylimääräistä.
Ajallisesti Toiseen maailmansotaan sijoittuva tarina alkaa siitä, kun yhden tarinan päähenkilöistä Shosannan (Mélanie Laurent) perhe murhataan Saksan miehittämässä Ranskassa. Hän pääsee karkuun ”Juutalaisten metsästäjänä” tunnetun natsiupseeri Landan (Christoph Waltz) etsintäjoukolta, ja muutaman vuoden päästä pyörittää ranskalaista elokuvateatteria saksalaisten sanellessa mitä milloinkin esitetään. Shosanna saa riesakseen sotasankari Friedrick Zollerin (Daniel Brühl), joka yrittää epätoivoisesti voittaa hänen sydämensä. Pian Shosannan teatteriin suunnitellaan kaikkien aikojen natsielokuvaensi-iltaa, jonne tulee koko Kolmannen valtakunnan komentajisto. Tästä Shosanna saa päähänsä polttaa koko teatteri maan tasalle saksalaisten ollessa mainiosti tarjottimella.
Elokuvan toinen tarina kertoo amerikanjuutalaisista natsintappajista koostuva iskuryhmä ”Paskiaiset”, joka tekee mainetta itselleen tappamalla, silpomalla ja pahoinpitelemällä jokaisen natsin, joka heidän eteensä sattuu. Lopulta he liittyvät brittien salaiseen suunnitelmaan räjäyttää eräs elokuvateatteri, joka on täynnä korkea-arvoisia natseja, mutta tietenkään he eivät tiedä mitään samaisesta Shosannan suunnitelmasta.
Amerikkalaisten suunnitelmaan tulee ryppyjä toisensa eteen, mutta lopulta elokuvan pääpahis Landa päättääkin, että haluaa kääntyä natseja vastaan ja lopettaa sodan tiettyä korvausta vastaan. Loppu elokuvasta onkin sitten täysin silmitöntä natsien teurastusta, joskin toteutettuna taattuun tarantinomaiseen tyyliin.
Osa 2 – Hahmot ja näyttelijät
Tarantino ylittää jälleen itsensä roolituksensa nerokkuudella. Vanhoja naamoja Tarantinon elokuvista ei nähdä yhtäkään, joskin jo Pulp Fictionista asti vakiovarustukseen kuulunut Samuel L. Jackson toimii kertojaäänenä.
Elokuvan hahmot puhuvat omaa kieltään, moni useampaakin, joten hahmojen näyttelijöistä vain harva edustaa ns. Hollywood-kermavaahtoa. Näistä edellä mainituista Brad Pitt lienee se suurin muottimölkky, mutta tekee samalla yhden parhaimmista roolisuorituksistaan väkäleukaisena Nashvillelaisena komentaja Rainena, jonka suussa italia kuulostaa hauskemmalta kuin yhdessäkään Fellinin elokuvassa. Shosannaa näyttelevä kuvankaunis Mélanie Laurent on hahmollensa täydellinen pelokkaan hiiren, vakaumuksellisen, jäätävän tappajan (”femme fatale”?) ja samalla oudon romanttisen nuoren naisen sekoitus. Daniel Brühl on hyväkäytöksinen, mutta lipevä Zollerina, mutta loppua kohti hänenkin naamionsa murenee. Muista hahmoista vielä mainitsen luutnantti Hicoxin (Michael Fassbender) sekä hänen saksalainen virkaveljensä majuri Hellstörmin (August Diehl). Heidän välinen tulenarka keskustelukohtaus on jopa Tarantinon elokuvien joukossa harvinaista.
Ja sitten on Christoph Waltz. En ole nähnyt ketään niin loistavasti äärimmäisen älykästä sadistista sosiopaattia esittävää näyttelijää kuin saksalainen Christoph Waltz eversti Hans Landan roolissa. Joka hetki, kun hän on ruudulla, kaikki huomio keskittyy häneen. Landa on kaksinaamainen; moitteettoman kohtelias ja hyvin sivistyksellisen elegantti, mutta muuttuu silmänräpäyksessä määrätietoiseksi tappajaksi. Suhteestaan ”Juutalaisten metsästäjän” titteliinsä hän kertoo elokuvan alussa aivan toisen version kuin elokuvan lopussa, mikä tekee hänestä vielä tietyllä tavalla monisyisemmän. Itse olen tullut siihen lopputulokseen, että hän on älykäs, opportunistinen sosiopaatti, joka toimii aina niin kuin tilanne vaatii. Toisaalta toisen katselukerran jälkeen aloin miettimään, josko hän todella kyllästyi sotaan ja titteliinsä elokuvan alun ja lopun välisenä aikana. Pidän aina hyvistä pahiksista, ja tämä kerta ei ole poikkeus millään muulla tavalla kuin, että minusta tämä pahis ei ole vain hyvä pahis vaan yksinkertaisesti yksi elokuvahistorian parhaista.
Osa 3 – Musiikki
Tarantinon elokuvien musiikit ovat aina enemmän tai vähemmän ostoslistalla viimeistään Anttilan alelaarista, eikä tämäkään elokuva ole poikkeus. Kokonaisuutena soundtrackia voisi parhaiten kuvata Kill Billin länkkärin ja Pulp Fictionin surffin sekoitukseen yhdistettynä saksalaiseen konemaiseen soundiin. Mainio musiikki on parhaimmillaankin epäsopivaa 40-luvun miehitettyyn Ranskaan, minkä vuoksi se menee sopimattomuuden rajan yli, jolloin se kääntyy taas kuin tätä elokuvaa varten sävelletyksi. Pisteenä iin päällä mainittakoon yksi ohjaajan parhaista kappalevalinnoista: kerta toisensa jälkeen kylmiä väreitä aiheuttava David Bowien Cat People (Putting Out Fire).

Osa 4 – Lehtikuusi
The Inglourious Basterds on yksi Quentin Tarantinon parhaista elokuvista, ja se nousi suoraan kärkikolmikkoon Reservoir Dogsin ja Pulp Fictionin rinnalle. Siinä oli kaikkea nostalgiasta yliretroiluun, mahtavasta musiikista vielä taidokkaampaan dialogiin ja kaiken kruunaa mestarillinen ohjaus, kuvaus, käsikirjoitus sekä näytteleminen. Vaikka olin sangen samoilla linjoilla jo ensimmäisen katselukerran jälkeen, halusin odottaa vielä toiseen saakka, jotta voisin olla varma mielipiteestäni. Kunniattomat paskiaiset on hieno näyte siitä, mihin Tarantino parhaimmillaan pystyy. Se kestää katselua, ja tulen sen vielä monesti näkemään.
Tämä oli hyvä.
Lisää tällaista, kiitos.
*****
(1968, ohj. George A. Romero, näytt. Duane Jones, Judith O’Dea)Night of the Living Dead lienee se elokuva, joka aloitti zombileffojen kultin. Kun nykyisin jo legendaarinen kauhuohjaaja George A. Romero teki pienen budjetin b-leffan mustavalkoisena kuuman 60-luvun lopussa, hän tuskin arvasi luoneensa innoitteen uudelle kauhuohjaajien sukupolvelle. Elokuva on varsin perinteinen selviytymiskamppailu, jossa päähahmot Ben (Duane Jones) ja Barbra (Judith O’Dea) yrittävät pysyä hengissä zombien vallatessa maailmaa. Liekö tarkoituksellista, mutta Romero onnistui luomaan kaikkien perusvalittajabimbojen prototyypin Barbra-hahmostaa, jota vihaa jo ensimmäisistä hetkistä lähtien. Myös tuolle ajalle harvinainen tummaihoinen päähahmo Ben esittelee oman hahmonsa perusmallin eli viileän toimijan, joka ei kuuntele paskanjauhantaa, varsinkaan vinisevältä Barbralta. Koska Night of the Living Dead on niin monen kauhuelokuvatyypin lähtökohta, jää se vähän vaisuksi jo muita, uudempia genren elokuvia nähneelle. Kaikki tuntuu olevan jo nähtyä. Hienointa elokuvassa on varmaankin taloon linnoittautuneiden ihmisten välisten suhteiden ja henkilökemioiden kuvaaminen.

***

Valittu pätkä: Koko elokuva
—–

Poltergeist
(1982, ohj. Tobe Hooper, näytt. Craig T. Nelson, JoBeth Williams, Heather O’Rourke)

Tobe Hooper tuli tunnetuksi 70-luvulla elokuvallaan The Texas Chain Saw Massacre, ja seuraava merkkipaalu hänen urallaan oli Steven Spielbergin tuottama ja käsikirjoittama Poltergeist. Tuotto näkyy elokuvassa varsin hyvin, mutta 80-luvun efektit eivät ole vanhentuneet ihan niin nätisti kuin toivoisi. Minun on vähän vaikea sanoa miksi, mutta en pitänyt tästä elokuvasta kovinkaan paljon. Siinä oli toki paljon hyviä ja hienosti tehtyjä kohtauksia, kuten hallusinaatio, jossa mies repii omien kasvojensa nahan pois, mutta lopulta tämä oli vain jälleen kerran yksi uusi ”riivattu talo”-pätkä. Myöskin pikkutytön katoaminen ja tappaja-klovni sun muut ovat jo nykyisin sen verran kliseisiä, että elokuva ottaa osumaa olemalla lähinnä kauhuelementtien sulatusuuni. Kenties, jos olisin nähnyt tämän ennen monia muita, olisin saattanut pitää tästä enemmän, mutta nyt se jää aika tasapaksuksi kokonaisuudeksi.

***

Valittu pätkä: ”Poltergeist Steak / Bathroom Scene”
—–

Rosemary’s Baby
(1968, ohj. Roman Polanski, näytt. Mia Farrow, John Cassavetes, Ruth Gordon, Sidney Blackmer)

Vaikka Rosemaryn painajainen ei ole perinteinen kauhuelokuva, se on kuitenkin piinaavan ja ahdistavan tunnelmansa vuoksi mainitsemisen arvoinen. Rakastunut aviopari Rosemary ja Guy muuttavat uuteen asuntoon, joka näyttää päällisin puolin täydelliseltä. He tutustuvat uusiin naapureihinsa, Casteveteihin, ja kaikki ovat hyvin ystävällisiä naapurustossa ja uudessa ystäväpiirissä. Pian kuitenkin Rosemary (Mia Farrow) alkaa epäillä talossa tapahtunutta itsemurhatapausta sekä muita uuteen ystäväpiiriin ja taloon liittyviä kummallisuuksia. Lopulta Rosemary pääsee selville satanistisista menoista ja mustasta magiasta, joka ympäröi jo koko hänen perhettään, ja lopulta hän ajautuu hulluuden partaalle epäillessään kantavansa kohdussaan antikristusta. Polanski ohjaa erään parhaimmista elokuvistaan,  myöhemmin Woody Allenin elokuvista tunnettu Mia Farrow on loistava roolissaan vainoharhaisena odottavana äitinä, ja koko tarina imee mukaansa parhaimmalla tavalla, eikä päästä irti edes lopputekstien rullatessa. Ja se hyytävä musiikki! Tässä elokuvassa on kaikki, mitä tarvitaan nostamaan se erääksi aikansa parhaimmista elokuvista, yli genrerajojen. Yliluonnolliset seikat poisjättäen Rosemaryn painajaista pidetään myös yhtenä parhaimmista odottavan naisen pelkoja ja tunteita kuvaavista elokuvista.

****1/2

Valittu pätkä: ”Alkutekstit (Musiikki!)
—–

The Return Of The Living Dead
(1985, ohj. Dan O’Bannon, näytt. Clu Gulager, James Karen, Don Calfa)

The Return Of The Living Dead ei nimestään huolimatta ole osa George A. Romeron zombisarjaa vaan eräänlainen humoristinen tribuutti, joka perustuu alkuperäisen Night Of The Living Dead-elokuvan tapahtumiin. Elokuvan juoni on lähinnä se, että Night Of The Living Dead oli totta, mutta joitakin asioita elokuvasta piti muuttaa, että se ei paljastaisi valtion salaisuuksia. Tässä elokuvassa on pari asiaa, miksi tämä on yksi zombisuosikeistani:

  1. Zombit puhuvat, ja voivat kutsua poliisilta apujoukkoja, joita syödä
  2. Zombit syövät aivoja, ja örisevät jatkuvasti ”brains”
  3. Zombit selittävät, miksi syövät aivoja: Se helpottaa kuolleiden tuskaa.

Kuolleet herättävä kaasu pääsee valloilleen vahingossa, ja ruumiit alkavat elää. Eikä pelkästään ihmisten vaan myös esimerkiksi tieteelliseen käyttöön tarkoitetun koiran puolikkaan ruumis alkaa haukkua. Sitten joku keksii kuningasajatuksena laittaa zombityyppi krematorion uuniin ja avot – zombipöly tippuu sateen mukana hautuumaalle ja kaikki kuolleet heräävät. Sitten kuolleet houkuttelevat paikalle lisää eläviä syötäväksi. Aivoja syödään, zombeja tapetaan ja aivoja syödään taas. Nam.

****

Valittu pätkä: ”It’s The Cadaver!
—–

Pet Semetary
(1989, ohj. Mary Lambert, näytt. Dale Midkiff, Denise Crosby)

Uinu, uini lemmikkini on varmasti taas niitä elokuvia, joita jotkut ovat katsoneet liian pieninä ja sen vuoksi pitävät varsin pelottavana pätkänä. Näin sen ensimmäistä kertaa noin 16-vuotiaana, ja se nauratti silloin, ja naurattaa nytkin. En olisi uskonut, että Stephen Kingin kirjasta on saatu näin ratkiriemukkaan hauska elokuva. Totuuden nimissä on kyllä sanottava ettei tämä mikään komedia ole, mutta minusta vain on aina hauska nauraa tämänkaltaisille elokuville. Creedin perhe muuttaa kivalle maalaisseudulle, kaikki on täydellistä ja ihanaa. Pian kuitenkin talon sijainti osoittautuu hieman huonoksi, sillä talon edestä ajaa rekkoja tuhatta ja sataa, ja talon takana sijaitsevassa metsässä on vanha mystinen intiaanien hautuumaa, joka legendan mukaan herättää kuolleet henkiin.  Kuten Poltergeistissakin, se on tämänkin elokuvan kaiken pahan alku. Creedin perheen rakas koira kuolee, ja perheen tohtori-isä Louis (Dale Midkiff) hautaa sen sinne toivoen, että koira palaisi henkiin. Koira palaa takaisin, mutta on muuttunut pahaksi. Sitten perheen pieni poika Gage juoksee tielle ja jää rekan alle yhdessä kaikkien aikojen hauskimmista kuolinkohtauksista. Tästä kommentistani varmasti enemmistö on eri mieltä; onhan kyseessä traaginen lapsen kuolema, mutta en vain voinut olla nauramatta hidastetulle ”Noooooo!”-huudolle. Isä hautaa epätoivoisena Gagen hautuumaalle, mutta poikakaan ei palaa ihan normaalina. Itseasiassa nukelta näyttävä, riivattu ruumispoika alkaa tappamaan kyläläisiä, ja kyllä, isän pitää pysäyttää hänet. Loppu onkin sitten sitä tappelua, ja nukke saa turpaan. En pidä tätä oikein minään, mutta ihan mukiinmenevä kauhupätkä tämä kuitenkin on.

***

Valittu pätkä: ”Death of Gage Creed
——

(1980, ohj. Stanley Kubrick, näytt. Jack Nicholson, Shelley Duvall, Danny Lloyd, Scatman Crothers)
Mestariteos. Nuff said.*****

Valittu pätkä: ”Here’s Johnny!

—–

Shaun of The Dead
(2004, ohj. Edgar Wright, näytt. Simon Pegg, Nick Frost, Kate Ashfield)

Shaun of the Dead on yksi suosikkielokuviani kautta aikain, eikä mikään kauhukomedia tai -parodia ole yltänyt samalle tasolle. Siksi se saakin kunnian olla viimeinen elokuva Kauhun lokakuu-listallani. Edgar Wright ja Simon Pegg ovat Nick Frostin kanssa lyömätön trio, jonka tuotoksista olen poikkeuksetta tykännyt. Näihin kuuluu muun muassa Spaced (suom. Avaruuden tuntua), ehkä mainioin sitcom television historiassa, sekä Shaun of The Deadia seurannut loistopätkä Hot Fuzz. Mutta, jotta tämä arvostelu ei menisi vain kritiikittömäksi ylistykseksi, mennään itse elokuvaan.

Shaun of The Dead on hyvin perinteinen romanttinen komedia, mutta zombeilla. Shaun (Simon Pegg) tulee jätetyksi, ja lähtee parhaan kaverinsa Edin (Nick Frost) suostuttelemana hukuttamaan surujaan Winchester-pubiin. Juopuneen illan aikana kaupungilla on kuitenkin alkanut tapahtua outouksia, mutta krapulainen Shaun ei huomaa mitään, kunnes yksi zombi ilmestyy heidän takapihalleen. Pian Shaun ja Ed keksivät suunnitelman pelastaakseen Shaunin vanhemmat, ex-tyttöystävän sekä pari kaveria, ja lopulta taistellaan kuolleiden armeijaa vastaan Winchesterissä Queenin tahtiin. Siinä se juoni suurinpiirtein olikin, ja se lienee elokuvan heikointa antia.  Ohjaus, kuvaus, dialogi ja näyttelijät ovat kaikki nuoremman brittikomedian parhaimmistoa. Elokuva pursuaa viittauksia Romerosta Raimiin, ja uskoisin, että niin kauhuelokuvan kuin brittikomediankin ystävät pitävät tästä ratkiriemukkaasta nykyklassikosta. Suosittelen mitä lämpimimmin.

*****Valittu pätkä: ”Don’t Stop Me Now

—–Viimeinen osa tuli niin järkyttävän myöhässä, siitä pahoittelut. Joka tapauksessa siinä oli siis Kauhun lokakuu, aiheeseen palataan uudestaan vuoden päästä. Varmaankin pari onnistunutta kauhuelokuvakokemusta tulee tässä vielä ennen seuraavaan lokakuuta kirjoitettua tänne. Joulukuussa voi olla jonkin sortin samantyylistä jouluelokuviin liittyvää arvostelurykelmää luvassa, mutta mitään en lupaile.



Pettymykseksi osoittautuneen Alien-sarjan jälkeen tunsin tarvetta pelata varman päälle. Siksipä pidin mielessä muutaman ensimmäisen Kauhun lokakuun elementit, ja lähdin rakentamaan kauhuklönttiä niiden päälle. Pitkällisen mietinnän päätteeksi hyväksi havaitut elementit olivat kolmekymmentäluku, Karloff, zombit ja Bruce Campbell. Sen pidemmittä kirjoituksitta mennään suoraan asiaan.

(1931, ohj. George Melford, näytt. Carlos Villarías, Pablo Àlvares Rubio)
Ensimmäinen elokuva oli latinalaisamerikkalainen versio Bela Lugosin Draculasta, jonka arvostelin jo aiemmin. Pätkä kuvattiin samaan aikaan, samoissa lavasteissa ja samalla käsikirjoituksella. Vain ohjaaja ja näyttelijät vaihtuivat. Jälleen kerran Renfieldin(Àlvares) hahmo on esitetty varsin maanisesti, jopa paremmin kuin englanninkielisessä sisaruksessaan. Villarías näyttelee Draculaa hyvin, mutta jokin hänen naamassaan aiheuttaa lähinnä pakonomaisia naurunpyrskähdyksiä, mikä taas ei ole niin hyvä asia vakavamielisen kauhuelokuvan pääpahiksen roolille. Toisin sanottuna Lugosi on parempi. Kokonaisuutena elokuva on sangen pitkälle yksi yhteen Lugosi-klassikon kanssa, mutta ohjaus ja kameratyöskentely on Melfordin ohjauksen alaisena innovatisempaa. Ohjauksen ansiosta elokuvan tähdet pysyvät samana kielestä riippumatta.
Huom! Tästä elokuvasta ei löytynyt kunnollista materiaalia Youtubesta, siksi ei ”valittua pätkää”.
***
—–
(1935, ohj. James Whale, näytt. Colin Clive, Boris Karloff, Ernest Thesiger)
Ensimmäisen Frankenstein-elokuvan jälkeen en olisi uskonut pitäväni sen jatko-osasta. Vielä vähemmän odotin näkeväni oikeasti hyvin käsikirjoitetun ja ohjatun elokuvan, jolla on hyvin erilainen lähestymistapa Hirviön (Karloff) hahmoon. Bride of Frankenstein on nimestään huolimatta enemmänkin koskettava tarina Hirviön yksinäisyydestä yhteiskunnan vihaamana ja pelkäämänä friikkinä, joka vain haluaa ystäviä. Loistava Karloff on jälleen Hirviönä, mutta tällä kertaa hänen sanavarastonsa ei rajoitu erinäisiin murahduksiin, vaan hän oppii puhumaan ystävällisen sokean miehen ottaessa hänet suojiinsa. Elokuva alkaa suoraan siitä mihin ensimmäinen osa jäi; Frankenstein (Clive) luulee Hirviön kuolleen ja valmistautuu menemään naimisiin. Mutkia matkaan tuo uusi pääpahis eli tohtori Pretorius (Ernest Thesinger), joka haluaa rakentaa oman elävän kuolleensa Frankensteinin avulla. Pretorius voittaa Hirviön luottamuksen lupaamalla tekevänsä hänelle ystävän, ja näin kiristää Frankensteinin auttamaan häntä. Mutta kuinkas sitten kävikään? Elokuvan nimikkohahmo eli ”Frankensteinin morsian” pelkää ja vihaa Hirviötä aivan kuten muutkin, ja elokuva loppuu hienoon kliimaksiin, jota ei sovi spoilata. Mainio elokuva kaiken kaikkiaan. Ainoa miinus tulee alun äärimmäisen turhasta johdannosta.
****1/2
Valittu pätkä: ”Hirviö ja sokea
—–
(1939, ohj. Nick Grinde, näytt. Boris Karloff, Janet Savaard, Robert Wilcox)
Toinen Karloff-elokuva perään, mutta tällä kertaa kyseessä on psykologinen trilleri, jossa ei ole liiemmin Hirviöitä eikä muitakaan perinteisiä kauhun elementtejä. Syy, miksi elokuva on tällä listalla on se, että tarinan päähahmo on hyvin läheistä sukua esimerkiksi Saw-elokuvasarjan Jigsawlle. Boris Karloff esittää tohtori Henryk Saavardia, joka on keksinyt keinon herättää kuolleita henkiin, mutta poiketen Frankensteinista, tohtori Saavard tekee työtä lääketieteen hyväksi. Elokuva alkaa kohtauksella, jossa eräs hänen oppilaistaan ilmoittautuu vapaaehtoisesti tapettavaksi luottaen, että hänen opettajansa saa elvytettyä hänet henkiin. Oppilaan tyttöystävä kuitenkin estää tohtorin aikeet soittamalla poliisille. Poliisit ryntäävät paikalle, ja oppilas kuolee, koska poliisit eivät anna tohtorin elvyttää häntä. Oikeudenkäynnissä tohtori tuomitaan hirtettäväksi, mutta apurinsa avulla hänet elvytetään henkiin oman metodinsa mukaisesti. Tästä elokuva varsinaisesti alkaa. Lopun elokuvan aikana tohtori tappaa ne ihmiset, jotka hänet tuomitsivat kuolemaan, mukaanlukien valamiehistön, syyttäjän, tuomarit ja niin edelleen, mutta tapa, jolla hän tappaa saaliinsa on juuri se, mikä muistuttaa Saw-elokuvia. Uhrit houkutellaan yhdessä ansaan, pieneen tilaan, ja sen jälkeen jokainen uhri saa kellonajan, jolloin hän tulee kuolemaan. Elokuva olisi voinut olla parempi, jos loppua ei olisi kiirehditty liikaa. Reilun tunnin mittainen pätkä olisi mielestäni jännitteen rakennuttua ansainnut paremman ja vähemmän tavanomaisen lopun.
***1/2
Valittu pätkä: Elokuvan ensimmäinen kuudennes (koko elokuva löytyy YouTubesta)
—–
(2007, ohj. Bruce Campbell, näytt. Bruce Campbell, Grace Thorsen, Ted Raimi, Taylor Sharpe)
Seitsemänkymmenen vuoden hyppy Boris Karloffin ajoista Bruce Campbellin (Evil Dead-trilogian Ash) omaan kauhukomedia-ohjaustyöhönsä toi mukavaa vaihtelua elokuvavirtaan. Neljä teiniä hengailevat hautuumaalla, kun Jeff (Taylor Sharpe) herättää vahingossa vanhan kiinalaisen demonin Quan Din. Jeffin kaverit tapetaan, ja demoni alkaa tappaa kaikkia pikkukylän asukkaita mestaamalla heidät. Apuun kutsutaan b-movie-tähti Bruce Campbell, joka luulee aluksi koko hommaa vain peruskeikaksi. Bruce ja Jeffin äiti tykästyvät toisiinsa, ja homma menee aika peruskaavalla alusta loppuun. Parasta antia ovat b-movie-parodiat ja Bruce Campbellin itseironia ja asenne. Kovin monessa elokuvassa en ole nähnyt päähenkilön ryöstävän mummon autoa ja sitten heittävän mummon kissaa ulos auton ikkunasta. Bruce Campbell pelastaa elokuvasta paljon, vähän samaan tapaan kuin Arska pelastaa monet Arskaelokuvat. Ilman Brucea tämä homma ei toimisi. Ai niin, se kiinalainen demoni Quan Di ei pelkästään murhaa ihmisiä vaan on myös soijajuuston suojelupyhimys.
***
Valittu pätkä: traileri
—–
Brain Dead (leikkaamaton)
(1992, ohj. Peter Jackson, näytt. Timothy Balme, Diana Peñalver, Ian Watkin, Elizabeth Moody)
Nyt päästiin asiaan! Peter Jackson (LOTR-trilogia) on ohjannut uransa alkuaikoina varsin roiskeellisia elokuvia. Bad Taste on toki varsin loistava ja hauska, mutta isommalla budjetilla tehty Brain Dead (Yhdysvalloissa nimellä Dead Alive) on paras zombi/kauhu/splatter-kauhukomedia, minkä olen nähnyt. Jopa Evil Dead 2 jää tälle kakkoseksi. Lionel on niin sanottu mammanpoika, joka sattuu olemaan kohtalon korttien valitsema rakkauden kohde ennustajaperheen tyttärelle Paquitalle. Ennustuksen mukaan he tulevat kuitenkin kohtaamaan kuolemaa ja pahuutta. Ongelmat alkavat, kun Paquita ja Lionel ovat eläintarhassa, ja Lionelin mustasukkainen äiti (Moody) seuraa heitä ja tulee sumatralaisen rotta-apinan puremaksi. Tämä tapahtuma aiheuttaa Lionelin äidin muuttumisen mätäneväksi zombiksi, jonka purema muuttaa myös zombiksi. Näin zombit alkavat lisimään, joskin aluksi hyvin hitaasti. Itseasiassa zombit harrastavat seksiä keskenään ja synnyttävät zombivauvan. Noin elokuvan puoleen väliin asti edetään suhteellisen vähällä splatter-määrällä, mutta loppua kohden meno muuttuu hurjemmaksi. Viimeinen kolmannes onkin sitten aivan tajutonta ”rapatessa roiskuu”-meininkiä. Jos Evil Dead 2:ssa oli moottorisaha, niin tässä on ruohonleikkuri. Tämä elokuva on klassikko, joka kaikkien vähääkään kauhukomedioista/älyvapaasta roiskinnasta tykkäävien on pakko nähdä. Erityistä plussaa elokuvahistorian suurimmasta selluliittiahterista.
*****
Valittu pätkä: ”Kung-fu-pappi
—–
Tämä oli jälleen fantastinen kauhurypäle kuten ensimmäinenkin; viihdyttävä, hauska ja ajoittain koskettava. Toivon mukaan viimeinen Kauhun lokakuu ei toista Alien-quadrologian pettymystä. Kenties minun pitäisi valita joku ”oikeasti pelottava” ja vakavamielinen kauhu neljänteen mukaan. Oma suosikkini Hohto on niin läpikoluttu, että sitä tuskin jaksan mukaan ottaa, mutta sen näkee sitten… Jatkoa seuraa.