Avainsanaan ‘Dylan Moran’ liitetyt artikkelit

  • Mikä: Dylan Moran Yeah Yeah-kiertueensa keikalla
  • Milloin: 24.4.2011 klo 19
  • Missä: Kulttuuritalo, Helsinki

Pitkän odotuksen jälkeen se ilta lopulta koitti, jolloin näin yhden suosikkikoomikoistani lavalla vajaan viiden metrin päästä. Dylan Moranin Yeah Yeah-kiertue ylsi tällä kertaa myös Skandinaviaan viiden keikan verran, joista yksi saatiin ruotsalaisen RAW Comedy Clubin järjestämänä myös Helsingin Kulttuuritalolle. Keikkaan olin valmistautunut katsomalla aikaisemmat keikkanauhat sekä edeltävänä iltana Black Books-muisteloilla sarjan viimeisen jakson muodossa.

Keikan aloitti kerrassaan fantastisen ruotsalaisella nimellä varustettu lämmittelijä Mårten Andersson, jonka materiaali koostui lähinnä Suomi vs. Ruotsi -teemasta sekä parista PerSu-repäisystä. Vajaan kymmenen minuutin hauskuutuksen jälkeen hän toivotti lavalle tervetulleeksi illan päätähden, ja yleisö meni pähkinöiksi.

Moran aloitti keikan Suomeen liittyvillä vitseillä, ja ihmetteli muun muassa sitä, miten kaikki kaupat, museot ja muut mahdolliset ajanviettopaikat ovat kiinni. Perussuomalaisten vaalimenestys sai myös oman osansa aihepiirin siirtyessä politiikkaan. Määritelmät oikeistosta ja vasemmistosta olivat varsin mainiot, mutta parhaat naurut sai liberalismin määritelmä, joka oli ei-ehkä-niin-oikeaoppinen vaan tarkoituksellisen hauska.

Pian siirryttiin vertailemaan maita niitä kahteen kastiin jaettuna. Dylanin mukaan olemassa maita, kuten Iso-Britannia, Suomi ja Saksa, jotka ovat suunnitelmallisia, hankkivat pääomaansa itse ja toimivat sen kanssa vastuullisesti. Toinen maatyyppi on puolestaan ammoisista ajoista lähtien köyhyydessä elänyt ja siihen tottunut. Omaa kotimaataan Irlantia tässä asiassa esimerkkinä käyttäen hän kuvaili, miten koko maa meni aivan apinanpaskaksi, kun he yhtäkkiä saivatkin paljon rahaa. He pystyivät ostamaan kaikkea mahdollista, mitä he eivät aikaisemmin kyenneet, ja alkoivat hillittömän shoppailukauden. Tämä jatkui siihen saakka, kunnes huomattiin, että moinen raha olikin kuvitteellista. Tämä oli ehdottomasti yksi suosikki-ranteistani koko keikan aikana, ja esitteli minulle varsin iskevän käsitteen ”Picture of money” ja sen erinäiset varianssit tietyn käsitteen arvon alennuksesta siitä valokuvan ottamalla. Myös Suomella kerrottiin olevan kuvia rakkaudesta, mikä lämmitti sydäntäni.

Tässä vaiheessa keikkaa olin jo alkanut tuntea suuren suurta myötähäpeää suomalaista yleisöä kohtaan. Tuntui, että koko yleisö olisi täynnä toinen toistaan tyhmempiä hecklereitä (häirikköjä). Voi hyvänen aika, että minä vihasin heitä! Jokaisen asiattoman kommentin jälkeen mieleni teki tarttua kyseistä henkilöä suupielistä ja tunkea massiivinen, 46-numeroinen nahkakenkäni alas häirikön kurkusta. Näin en kuitenkaan tehnyt, sillä se olisi voinut olla epäkohteliasta esiintyjää kohtaan. Mutta hei, oikeasti! Miksi ihmeessä joku kuvittelisi huudahdusten, kuten ”In Finland we don’t have irony!” olevan hauskoja? Tämä melkein pilasi koko keikan minulta, ja näin hyvin selvästi, että myös Moran oli ajoittain tähän tuskastunut. Luonnollisesti vuorovaikutteisuus yleisön kanssa oli paikoin tärkeää juttujen kannalta, mutta suomalaisen yleisön kohdalla se tuntuu olevan paskalla täytetty Pandoran lipas. Hävetti.

Poislukien edellä mainitun ärsyttävyyden nautin keikasta koko sydämestäni. Materiaali oli noin 85% minulle uutta. Mukana oli muun muassa What It Is-keikalta miesten kuvitelma siitä, miten jokainen mies on mielestään salainen agentti sekä uskomaton kitaristi. Parisuhteet nousivat suosikkiaiheekseni kaikkien muiden ylitse, mutta nyt enemmän ikääntymiseen ja muihin ihmissuhteisiin liittyvä materiaali oli suuremmassa osassa. Moranin huomiot nuorten ja aikuisten elämäntapoja vertaillessa oli kerrassaan osuvaa, eritoten perheenisän arkea kuvatessa.

Dylan Moranin havainnot maailmasta, elämästä ja ihmisistä suhteineen ovat hämmentävän tarkkoja ja fiksuja. Huomaan vielä kauan keikan katsomisenkin jälkeen muistelevani ja miettiväni joitakin hänen humoristisen sarkastiseen tai sarkastisen humoristiseen tapaansa käymiään teorioita ja huomioita. Tietysti livenä koettuna tulin nauttineeksi keikasta vielä monin verroin DVD-taltoihin verrattuna. Kiitos Dylan, tervetuloa takaisin!

Huom! Video on edelliseltä kiertueelta, mutta mainitsemani vakooja/kitaristi-pätkä löytyy kohdasta 6:06.

Dylan Moran

Pienoishistoriikki aiheesta minä & Dylan Moran. Käytän sanaa ”sitten” aivan liian monta kertaa:

”Dylan Moran tuli minulle tutuksi alunperin sivuroolistaan maanmainiossa elokuvassa Shaun of the Dead, ja myöhemmin jälleen Simon Peggin tähdittämässä elokuvassa Run, Fat Boy, Run. Sitten menin YouTubeen, ja katsoin sieltä sarjan nimeltä Black Books. Sitten menin ja ostin pikkusiskolleni koko sarjan. Sitten katsoin pätkän pari Dylanin stand up-keikkoja. Sitten olin ihan innoissani, sillä tyyppihän on mahtava. Sitten… Sain kuulla, että Dylan Moran on tulossa Suomeen 24.4. Helsingin Kulttuuritalolle! Sinä yönä en sitten innostuksestani nukkunutkaan niin paljoa. Sitten.”

Dylan Moran – Monster

Dylan Moran on ihmeellinen mies. Hän on juoppo ketjupolttaja Irlannista, ja hän käyttää kaikkia näitä kolmea ominaisuuttaan luodessaan hulttion lavapersoonansa. Mikäli on seurannut sarjaa Black Books, niin kyseessä on hyvinkin Bernardmainen hahmo; Lavallakin hänellä on mukanaan viinilasi ja tupakkaa. Bernard Black on ehdottomasti yksi suosikkihahmoistani brittikomiikasta viimeisen kymmenen vuoden ajalta. Erittäin tarkasti harkitut maneerit ja ruumiinkieli, jotka tukevat täydellisesti hänen juttujaan. Dylanin huumori on älykästä, mutta lapselliseksi tai juopon jorinoiksi naamioitua.

Keikan alusta asti minulle tuli mieleen Bernard, kun hän tulee lavalle mustassa pikkutakissaan ja tuskailee mikkipiuhansa kanssa. Parasta antia minulle ovat juomiseen, nykyteknologiaan sekä sosiaaliseen kiusaantuneisuuteen liittyvät jutut. Jopa miehet vs. naiset -aiheesta saadaan kerrassaan mainiota settiä. Dylanin olemus on outo. Hän käyttää outoja sanavalintoja, ja lopettaa usein lauseet aivan eri tavoilla, kuin miten niiden odottaisi loppuvan. Lisäksi erityiset huomiot todella pieniin yksityiskohtiin ovat myös varsin hupaisia.

Jostain syystä kaikki on kohdallaan Moranin esiintymisessä. Aloittaessani keikan ajattelin, että katsoisin mielelläni Bernard Blackia pari tuntia sönköttämässä ja valittamassa. Keikan edettyä huomasin yhä uudestaan ja uudestaan yllättyväni jatkuvista odotusteni ylityksistä. Erityisenä yksityiskohtana pitää mainita taustalla nähtävät yksinkertaiset ja häiriintyneisyyttä huokuvat piirrokset. En tiedä, onko niiden tarkoitus liittyä juttuihin vai ei, ja ehkä tämä onkin tarkoitus.

Vuonna 2004 Dublinissa kuvattu Monster on kerrassaan mainio debyytti-DVD, ja minua ihmetyttääkin, miksei jo 1992 aloittanut Moran ole julkaissut aikaisemmasta materiaalistaan tallenteita. Keikka oli todella iloinen yllätys, ja siitä rohkaistuneena  aion katsoa kevään aikana loput kaksi keikka-DVD:tä. Olen todella iloinen Kulttuuritalon keikasta, jonne tätä kirjoittaessa aion ostaa liput huomenna ma 14.2. Se, että Suomessa ylipäänsä esiintyy joku kansainvälisen tason mahtavuus, on kerrassaan mainiota, mutta se, että se vielä sattuu olemaan Dylan Moranin tasoinen, on liki unelmallista.