Adam Buxton. Kukaan tutuistani ei ole koskaan kuullut hänestä. Olen tutustuttanut monet häneen ja hänen eri projekteihinsa, mutta toistaiseksi vain paria sketsiä lukuun ottamatta hän on edelleen jäänyt varsin vähälle huomiolle. Itsehän olen fanittanut Adamia pikkusiskoni kanssa jo vuosia BBC 6Musicin (nyt jo pari vuotta tauolla olleen) radio-ohjelman Adam & Joe vuoksi. Kerrassaan riemastuttava Adam & Joe on todennäköisesti jonain toisena päivänä blogikirjoitukseni aihe, kenties ohjelman mahdollisen paluun tullessa ajankohtaiseksi. Nyt kuitenkin keskityn herra Buxtoniin sekä hänen uuteen televisio-ohjelmaan BUG.

Adam Buxton, tuttavallisemmin kreivi Buckules, on veikeä setä. Sitä ennen hän oli veikeä poju telkkarissa, vetäen häslinkishowta The Adam & Joe Show (1996) yhdessä nyttemmin käsikirjoittaja/ohjaajana kunnostautuneen bestiksensä Joe Cornishin kanssa.

Duo Adam & Joe siirtyi televisiosta radioon neljän kauden jälkeen, ja on kerännyt faneja ympäri maailmaa digitaalisen radion kuuntelijakollektiivista. Adam & Joe Podcast oli minulle pitkään viikon kohokohta vuodesta 2008 eteenpäin aina ohjelman päättymiseen asti. Joe oli minulle aina se hienostuneempi, korrektimpi tyyppi, kun taas Adam alitti riman juttujensa huonoudella, kovalla äänellä ja ilmiöillä, kuten Boggins (ohjelmassa vieraillut kuvottava koira). Joe oli myös taidokkaampi musiikin tekijä kaksikon Song Wars -lauluntekokilpailuissa. Silti oma suosikkini oli ja on edelleen Adam.

Koettuaan hervottoman määrän takaiskuja viihteen saralla oman televisiosarjan hylkäämisestä lähtien, Adam on nyt saanut oman ohjelmansa Sky Atlanticilla. Alunperin kiertävänä yleisötapahtumana alkanut BUG on käytännössä Adamin juontama ohjelma, jossa hän käy läpi YouTubesta vaihtoehtokulttuurin musiikkivideoita ja lukee niiden kommentteja. Kuulostaako tylsältä idealta? Haastan katsomaan yhden jakson nauramatta. Adamin tyyli sopii loistavasti tähän tehtävään. Hän keksii mahtavat persoonat jokaiselle kirjoitustaidottomalle tai ääritosikolle kommentoijalle. Ohjelma yhdistää elementtejä stand upista oikeassa elämässä netistä löytyvien videoiden oikeisiin kommentteihin, minkä lisäksi nähdään ja kuullaan talk show-tyyppisiä pikkusketsejä, omatekoisia musiikkivideoita tai muuta jännää. Teknofiilin tapoihin sopien Adam myös hallinnoi koko ohjelmaa läppäriltään, mikä on vain mainiota.

Alla olevassa videossa Adam selittää tarkemmin ohjelmasta:

Harmillisesti ohjelmaa ei saa kovin helposti katsottua Suomesta. YouTube on kuitenkin pullollaan mainioita pätkiä ohjelmasta, ja uskoisin, että jossain vaiheessa kokonaisia jaksojakin nähdään ainakin tuubista käsin. Tutustu, naura, nauti ja hurahda Adamin, tuon pienen karvaisen miehen oudon pään luomaan maailmaan.

Tästä pääset katsomaan BUGin livekiertueesta koottua soittolistaa.

Kirjoitan tämän lyhyen pätkän kertoakseni hiljattain jälleenlöytyneestä rakkaudestani kahdeksanbittiseen musiikkiin. Tämä musiikki jätti lähtemättömät jälkensä sekä ali- että ylitajuntaani lapsuuteni kultaisina vuosina, kun pelasin Nintendo Entertainment Systemin klassikkosävellyksiä pursuavia pelejä, kuten Megaman 2, Super Mario Bros. 3 ja DuckTales.

KäpyLehmä-ohjelman myötä viimeiset kaksi vuotta uudelleeneläen näitä pelikokemuksia, olen jälleen löytänyt tämän musiikkityylin, ja koska olen myös jo pitkään säveltänyt omaa musiikkia, oli vain ajan kysymys, koska säveltäisin ensimmäiset chiptune-biisini.

Laittakaa ihmeessä kommenttia, mitä mieltä olette. Linkki 8-bittiseen musiikkiini tässä: http://www.mikseri.net/8bitjack/

Kesän ensimmäinen kokopitkä stand up-DVD:ni on HBO:n tuottama Bill Maherin vuoden 2010 But I’m Not Wrong. TV-persoonana ja dokumentaristina minulle tutuksi tullut apateistikoomikko sulatti sydämeni sarkasmilla, asenteella ja älyllisyydellä.

Ensivaikutelmani Bill Maherista toi mieleen George Carlinin. Hänen juttunsa saavat ajattelemaan.  Tyyliltään Maher on vahingoniloisen naureskeleva, kuin Bill Hicks ilman ääniefektejä. Aiheet ovat tulenarkoja ja liittyvät politiikkaan, talouteen tai uskontoon, sekä niiden yhdistämisestä syntyvään sotkuun. Aihepiiristä saa näinkin kultivoitunut uutisten seuraaja hyvin paljon irti, vaikka jutut ovatkin kaksi vuotta vanhoja. Ajankohtaisuutta ja taustatietovaatimusta voidaan toki pitää negatiivisena seikkana, se katsojalle suotakoon. Maher tietää tämän ja tuntee yleisönsä, eivätkä vaativat/älykkäät jutut haittaa missään vaiheessa menoa.

Alusta loppuun huomio on amerikkalaisissa ja Yhdysvaltojen suhteessa muuhun maailmaan. Kärjistäen keikan teema on ”jenkit ovat tyhmiä”. Moni heitto osuu ja uppoaa monella eri tasolla. Missään vaiheessa mikään juttu ei tunnu menevän ohi, ja juttujen virta on saumatonta. Puolen tunnin kohdalla Maher esittelee uskonnon seuraavaksi aiheekseen tiedostaen myös Religulousin hänelle tuoman maineen. Elokuvan nähneenä tiesin, mitä odottaa, mutta silti Maher yllätti sillä, miten yliampuvaa settiä hänen uskonto-juttunsa välillä ovat.

But I’m Not Wrong loppuu hyvällä tapaa yllättäen. Sitä haluaa lisää. Siksi encorena nähtävä poliittisen korrektiuden rajoilla heiluva burkha-muotinäytös on hienoinen pettymys. Ylipitkän sketsin idea tulee selväksi hyvin nopeasti, mutta sen paikka on mielestäni jonkun talk show:n välihuvikkeena. Se tuntuu vähän irralliselta, ja laskee kokonaisuuden pisteitä.

Bill Maher nousi saman tien yhdeksi suosikkikoomikoistani lähinnä kahdesta syystä. Hänen stand up-huumorinsa rohkeus sekä elokuva Religulous. Jälkimmäinen on toistaiseksi viihdyttävin ja hauskin näkemäni uskontoja käsittelevä dokumenttielokuva/road movie. Elokuva avaa paljon myös Maherin omaa sielunmaisemaa, joka puolestaan tuo lisäarvoa hänen stand up-keikoilleen.

Lisäksi tehdessäni taustatyötä koomikosta, löysin minulle aivan uuden suosikkisanan: Apateismi.

Vuoden 2007 marraskuusta vuoden 2008 helmikuulle Yhdysvalloissa oli kansallinen käsikirjoittajien lakko. Tämä tarkoitti sitä, että televisiosarjat olivat tauolla. Moisten kommervenkkien vuoksi monen sarjan kausi jäi tyngäksi, ja huhujen mukaan sarjojen juonikulkuja jouduttiin muuttamaan aikataulumuutosten vuoksi. Esimerkiksi Heroes koki todella ärsyttävän käänteen, ja sarja kääntyi pahasti laskuun. Kirjoittajain lakkoilu toi kuitenkin erään kerrassaan ihastuttavan luomuksen veljesten Joss & Zack & Jed Whedon lyötyään päänsä yhteen luodakseen jotain helppoa ja halpaa, mutta ammattimaista suoraan nettiin. Tuloksena oli Dr. Horrible’s Sing-Along Blog.

Loistavan Neil Patrick Harrisin tähdittämä minisarja on jaettu kolmeen noin vartin mittaiseen osaan. Sarjan keskiössä on Doctor Horrible (Harris), joka kertoo videoblogissaan suunnitelmistaan tulla superrikolliseksi. Pohjimmiltaan hän on kuitenkin tavallinen nössö nimeltä Billy, joka on pihkassa pyykkivuorojensa kaukorakkauteen Pennyyn (Felicia Day). Tohtorin arkkivihollinen, koko kansan rakastama Captain Hammer (Nathan Fillon) sattumalta pelastaa Pennyn Billyn nenän edestä. Penny ihastuu Hammeriin, ja kolmiodraama on valmis.

 Mikäli teoksen nimestä ei ole sitä päätellyt, kyseessä on musikaali. Neljäänkymmeneenkahteen minuuttiin mahtuu monta erinomaista ja tarttuvaa kappaletta, jotka jäävät soimaan päähän pitkäksi aikaa. Omat suosikkini ovat Brand New Day, Laundry Day (jonka jopa opettelin soittamaan pianolla) ja I Cannot Believe My Eyes. Ja ihan kuin moinen klassikkokappaleiden kavalkadi ei riittäisi, tuotantokaarti on tehnyt myös koko musikaalin mittaisen kommenttiraidan, joka kulkee nimellä ”Commentary: The Musical”. Laulut ovat ihania, näyttelijätyö on täydellisyyttä hipovaa, tarina on loistava ja loppuu se juuri oikealla tavalla. Pikkulinnut kertovat, että Whedonit työstävät Dr. Horriblen jatko-osaa tälläkin hetkellä, ja kyseessä on ainoa musikaali, jota voin sanoa koskaan odottaneeni.

Doctor Horrible’s Sing-Along Blog on ihastuttava. Katsokaa, kuunnelkaa ja laulakaa mukana!

Tärkein viimeiseksi:

Kiitos suosituksesta, Matti & Tiina!

Olen löytänyt mahtavimman asian koko YouTubessa. Sen nimi on The Joker Blogs.

Kaikki ovat nähneet The Dark Knightin. Edesmenneen Heath Ledgerin esittämä Jokeri oli aikanaan parasta, mitä olin nähnyt valkokankaalla vuosiin, ja moni oli kanssani samaa mieltä.

Ensimmäisten parin jakson aikana sarja vielä hakee hieman muotoaan, ja samoin Jokerin ääni on hieman vähemmän identtinen Ledgerin kanssa. Tämä meinasi jo karkottaa minut, mutta jakso jaksolta paraneva käsikirjoitus sekä kaikin puolin amatööritasoon nähden loistavat näyttelijäsuoritukset pitivät otteessaan tarpeeksi pitkään koukuttaakseen minut sarjaan täysin. Katsoin koko sarjan yhden illan aikana.

Kahteen osaan jaettu ensimmäinen kausi on tehty vuosina 2008-2010.  Se on saanut huikean katsojamäärän, ja toista kautta ollaan paraikaa tuottamassa.

Sarja jatkaa suoraan The Dark Knightin tapahtumista Jokeri on joutunut Arkhamin mielisairaalaan, ja on psykiatri Harleen Quinzelin potilaana. Sarjan ensimmäisen kauden ensimmäinen puolikas tapahtuu suurimmaksi osaksi Arkhamin sisällä. Suosikkiosani sarjasta alkaa, kun Jokeri karkaa Arkhamista aiheuttaakseen jo elokuvasta tuttua hallittua kaaosta.

Sarja on todella uskollinen sekä elokuvalle että sarjakuvalle, ja jakso toisensa jälkeen paraneva tuotannon taso suorastaan hämmästyttää. Matkan varrella nähdään luonnollisesti hillitön määrä eri Batman-universumin hahmoja. Välillä tämä on vaivaannuttavaa katsottavaa, sillä moni näyttelijöistä on aivan liian nuoria ollakseen sarjakuvaversionsa. Silti, amatöörituotannon budjetin huomioon ottaen jälki on loistavaa.

Suosittelen katsomaan sarjan jaksot järjestyksessä, sillä tarinassa on monta hienoa juonenkäännettä. Omat suosikkijaksoni ovat Hypnotized, sekä kaikki Arkhamista pakoa seuranneet (erityisesti jakso #12). Katsokaa, ihastukaa, nauttikaa.