Arkisto kategorialle ‘Tarinoita ja jorinoita’

Hyvä huono keikka osa 1

Kettu löysi pihlajapuun, ja halusi syödä marjoja. Hän yritti napata niitä puusta, mutta ne ovat liian korkealla. Jonkin aikaa turhaan yritettyään kettu totesi: ”Ne ovat kuitenkin happamia”, ja lähti murheissaan pois. Tarinan opetus on, että ihmiset tapaavat haukkua sellaisia asioita, joita he       eivät saa.

Taannoin The Mars Volta-juttua kirjoittaessa aloin tarkemmin ajatella sitä, mikä tekee keikasta hyvän tai huonon. Miten sama konserttielämys voi toiselle olla mannaa taivaasta ja toiselle puhdasta piinaa? En nyt puhu musiikkimausta, vaan itse kokemuksesta. Mitkä seikat vaikuttavat sen laatuun?

Olen törmännyt ilmiöön monesti aiemminkin. The Mars Voltaa edeltänyt konserttikokemukseni oli Roger Watersin The Wall Helsingissä. Keikka oli kerrassaan fantastinen. Koin sen eturivistä pikkusiskoni, äitini sekä ystäväni kera. Eräs kavereistani koki sen takakatsomosta, ja ilmeisesti kokemus oli ollut varsin negatiivinen. Hän haukkui visuaalisia efektejä, äänenlaatua ja kuvan ja äänen synkkaongelmia. Vaikka ymmärrän etäisyyden ja teknisten erojen vaikutuksen kokemukseen, oli tuomio mielestäni aivan liian ankara verrattuna eturivissä koettuun loistavuuteen.

En nyt yritä leikkiä viiden pennin psykologia, ja aion puhua vain omasta puolestani ja omista kokemuksistani. Pyrin tekemään pintaraapaisun aiheeseen juuri näiden kahden mainitsemani keikan osalta sekä kolmannen, lähitulevaisuudessa kokemani keikan osalta. Todennäköisesti laajennan ja syvennän näkemyksiäni vielä näiden kolmen jutun jälkeisissä kirjoituksissa. Ja koska en aikanaan kirjoittanut The Wall-konserteista, käytän tilaisuuden hyväkseni nyt.

Roger Waters – The Wall

Pink Floyd on kaikkien aikojen suosikkiyhtyeeni. Vuonna 1979 julkaistu The Wall kuuluu omiin suosikkilevyihini, ja sen näkeminen elävänä itsensä Roger Watersin esittämänä oli eräänlainen unelmien täyttymys.

Pink Floydin pimeä puoli Roger Waters kiersi 2006-2008 maailmaa esittäen Pink Floydin klassikkolevyä The Dark Side of The Moon. Tuolloin kiertue ei ulottunut Suomeen asti. Vuoden päästä alkoivat kiertää huhut, joiden mukaan Roger Waters toisi The Wall-spektaakkelin koko maailman nähtävästi juhlien alkuperäisen kiertueen 30-vuotisjuhlaa. Aktiivisesti Floyd-uutisia tutkien sain pian huhuille vahvistuksen, kun Waters ilmoitti Yhdysvaltain The Wall-kiertueesta. Pian julkaistaisiin myös Euroopan kiertuekalenteri. Olin ihan täpinöissäni pikkusiskoni tavoin, jolle olin tiedottanut kaikki huhuvyyhdin vaiheet siihen asti.

Keväällä 2010 se sitten varmistui. Waters heittäisi keikan Suomessa 27.4.2011. Soitin pikkusiskolle ja hyppelimme ilosta. Tarkemmin sanottuna minä hypin ja hän pyöri ympyrää. Pääsisimme näkemään idolimme livenä. Seuraava tehtäväni oli hommata liput, ja se onnistui kätevimmin ja varmimmin Watersin kotisivujen kautta. Saimme liput eturiviin. Minä ostin itselleni vielä lipun myöhemmin julkaistulle toiselle keikalle, ja pääsin neljännelle riville. Vuoden odottelu tuntui tuskastuttavan pitkältä, mutta lopulta se päivä koitti. Waters oli Suomessa, edessämme, alle kymmenen metrin päässä.

Spartacus-intro nostatti kylmät väreet selkääni pitkin. In The Fleshin räjähtäessä käyntiin koin pienen Nirvanan. Luonnollisesti tervehdin suurta johtajaa ristimällä käteni asianmukaiseen vasaratervehdykseen. Kappaleen lopussa lentokone lensi muuriin, räjähteet lämmittivät kasvojani ja alataajuudet tuntuivat koko kehossa. Koko ensimmäinen puoliaika meni vain täydellisyyttä ihmetellessä. Muistan edelleen jokaisen yksityiskohdan. Ensimmäisen puoliajan sykähdyttävimpiä kohtia olivat Watersin duetto itsensä kanssa Mother-kappaleessa sekä sitä seuranneet Goodbye Blue Skyn pommeina tiputettavat massakulttuurilogot. Mother-kappaleessa yleisö villiintyi, kun kysymykseen ”Mother, should I trust the government?” vastattiin taustavideolla suomeksi ”Ei vitussa luoteta!”. Luonnollisesti visuaaliset efektit ja massiiviset nuket olivat asianmukaisesti viimeisen päälle valmisteltuja. Floyd-fani ei ole elänyt ellei ole nähnyt taistelevia kukkia muurille heijastettuna. Ensimmäinen puolikas päättyi Watersin jäädessä muurin toiselle puolelle Goodbye, Cruel Worldin saattelemana.Väliajalla näytettiin sotien surullisia ihmiskohtaloita, joita Watersille oli lähetetty uudistetun sodanvastaisen teeman vuoksi. Joukossa näkyi myös Watersin isä.

Toinen puolikas alkoi muurin takaa soitetulla Hey Youlla. Omiin suosikkeihini kuuluva Nobody Home palautti Watersin teatraalisuuden lavalle. Comfortably Numb sai ymmärrettävästi suurimmat aplodit muurin yllä kuullun kitarasoolon koittaessa. Seuraavaksi alkoivat loppuryminät päähahmo Pinkin ajautuessa syvemmälle hänen äärioikeistolaiseen fantasiaansa. Run Like Hell oli kerrassaan loistavasti päivitetty, ja juuri oikein ajoitettuna nähtiin ja kuultiin kohua herättänyt televisioitu kohtaus, jossa yhdysvaltalaiset sotilaat ampuvat siviilejä, ja iskulleen tullut käsky ”Light them all up.” vei kappaleen tunnusriffiinsä. Waiting For The Worms, Stop ja erityisesti The Trial Waters veti äärimmäisen hyvin. 30 vuoden eroa alkuperäisiin esityksiin oli vaikea kuulla.

Muurin murtuminen oli odotetun tyrmäävä kokemus eturivissä istuneelle – se näytti kaatuvan päälle, ja ilmavirta sai hiukset hulmuamaan. Samalla minut täytti haikeus. Se oli jo melkein ohi. Tunnetta lievensi se, että seuraavana päivänä kokisin saman vielä toisen kerran. Teoksen päättävä Outside The Wall toi koko yhtyeen lavalle yhteislaulun ajaksi. Katosta tippui massakulttuurikonfetteja, ja tunnelma oli herkkä. Yhtyeen jäsenet poistuivat lavalta yksi kerrallaan esittelyjen ja aplodien kera. Alkuperäinen Floyd-keikkakitaristi Snowy Whiten sai toiseksi suurimmat aplodit. Täpötäysi Hartwall Areena taputti Rogerin seisten pois, ja pian kansa alkoi poistua tyytyväisen hiljaisuuden vallitessa.

Keikka oli juuri kaikkea sitä mitä odotin. Itse asiassa se oli vielä enemmän.  Se on täydellisin konserttielämykseni tähän asti. En osaa kuvitella, minkälainen kokemus se oli 15-vuotiaalle pikkusiskolleni, jolle se oli ensimmäinen konserttielämys koskaan. En myöskään voi kuvitella sitä tunnetta, mikä hänet valtasi Roger Watersin osoittaessa sormellaan suoraan häneen laulaessaan Comfortably Numbin kohdan ”You would not understand”. Keikan jälkeen hänen naamansa oli yhtä hymyä, ja hän sanoi pidättelevänsä todellisen reaktionsa kotiin asti. Reaktio, jonka hän paljasti minulle ja äidilleen oli kuulemma kuin ”mehutiivisteestä vedellä laimennettu mehu”.

Kaiken tämän jälkeen oli liki järkyttävää kuulla tämä eriävä mielipide, jonka kanssamme eturivissä istuneen ystäväni kaveri esitti. Se oli täysin käsittämätöntä. Koko matkan Hartwall Areenasta Pasilan asemalle olimme ehtineet hehkuttaa toisillemme juuri koettua mahtavuutta. Asiasta nousi pitkä väittely, joka jatkui vielä päiviä. Negatiivisista asioista hän mainitsi muun muassa luokattomasti 3d-animoidut madot sekä playbackina soittavan bändin. Ensimmäinen puoliaika oli ilmeisesti ollut hänen mieleensä, mutta toinen lähenteli katastrofia. Valituksen aiheet tuntuivat pinnallisilta ja epäolennaisilta itse kokemukseen nähden. Me eturivissä istuneet emme nähneet mitään playbackiin viittaavaa, eikä 3D-mato tai muu tausta-animaatioihin liittyvä seikka ollut meitä häirinnyt. Mitä oli siis tapahtunut?

Kävimme aiheesta keskustelua vielä keikan jälkeen, mutta lopulliseen lopputulokseen ei keikan laadusta päästy. Sen sijaan jatkoklubilla kuulemamme yhtyeen kosketinsoitinsoundeista olimme yksimielisen pettyneitä. Tämä havainto todisti myös sen, että kyseisen henkilön havaitsemistyökalut eivät olleet viallisia.

Seuraavan päivän kokemus vastasi kirjan toiseen kertaan lukemista – kiinnitin huomiota eri asioihin, esimerkiksi näin tarkemmin lentokoneen ja possun. Toisella keikalla Waters ei osoittanut ketään kohdassa ”You would not understand”. Yleisössä saattoi olla myös enemmän liikettä, mutta otaksunta saattaa johtua myös siitä, että näin yleisöä enemmän. Keikan jälkeen kuulin erään toisena iltana katsomossa olleen kaverini mielipiteen, joka särähti korvaani. ”Ihan kiva. Näyttävä”. En halunnut kommentoida moista vähättelyä sen ihmeemmin, vaikka mieleni teki.

Minun kokemukseni oli loistava. Kuten jo aiemmin sanoin, se oli elämäni paras konserttielämys. Kaikki oli täydellistä. Olin eturivissä, joskin keskellä. Ja koska kaikki meni odotuksieni mukaan ja vielä paremmin, on kokemus näin vielä nautinnollisempi. Päänsisäisten odotusten täyttyessä ihminen tuntee erityistä mielihyvää siitä, että oli oikeassa. Eriäviä mielipiteitä ei siedetä. Niitä voin perustella itselleni monella tapaa. The Wallin kohdalla valitsen jommankumman seuraavasta kahdesta: 1) Henkilö ei ole tarpeeksi kova Pink Floyd-fani, että osaisi arvostaa kokemusta, eikä näin ymmärrä hyvän päälle. 2) Henkilöllä on jotain vialla hänen henkilökohtaisessa elämässään, mikä pilaa häneltä kokemuksen. Lähtökohtaisestihan minä olen aina oikeassa. Minulla on paras maku. Minä olen se, joka määrittää, onko joku kokenut kokemuksen oikein. Minä puhun ironiaa*.

Ettei tämä juttu paisuisi liian pitkälle, jatkan sitä ensi viikolla muun muassa The Mars Voltan keikan aiheuttamien ristiriitaisten reaktioiden kautta. Myönnän harrastavani ylianalysointia, ja perustelen sen sillä, että haluan tietää, mistä mikäkin johtuu. Miksi joku on jotain mieltä? Jos mielipide on muuttunut, mitkä syyt ovat johtaneet muutokseen? Konserttikokemus on pinnallinen, mutta helposti lähestyttävä kehys, jonka kautta tämänkaltaisia päänsisäisiä kysymyksiä voi pohtia.

* Jotta kukaan ei luulisi, että olen kieliopillisesti lapsen tasolla, niin tämä lausahdus on vain hauska sanonta, joka on jäänyt elämään kieleeni.  Kuulin sen suusta, jonka omistajan korvat olivat kuulleet sen lapsensa suusta

Mainokset

Huomasinpas tämmöisen jutun, kun Anttilassa käväisin. Wolfmotherin levy on vuodelta 2009, Amorphiksen levy vuodelta 2011.

En väitä, että keksin moisen yhteyden ensimmäisenä, mutta tulin siitä tietoiseksi omin avuin.

Lisäksi sain syyn tehdä hienoa taidetta.

EDIT: Olisiko tuon sittenkin pitänyt olla ”Kuin kaksi munaa…”?

Wolfmother-levyn vaihtoehtoinen kansi.

Hei.

Ylösseisontaa-juttusarja tarvitsee ideoita, joten kommentoikaa tähän kirjoitukseen ehdotelmia, mistä voisin kirjoittaa. Toki muitakin aihepiirejä koskevat ehdotukset, kommentit ja palautteet otan ilosylin vastaan.

Olen tehnyt sivustolle muutamia muutoksia. Vaikka ulkokuori onkin pysynyt samanlaisena, on sivuston sisäiseen rakenteeseen tullut huikaisevan hienoa johdonmukaisuutta, kategorisointia sekä muuta ”sehän on kuin aivan oikea internet-sivusto” -tyylistä kivaa pientä.

Ensinnäkin: Sivuston yläpalkkiin on ilmestynyt viisi painiketta. Painikkeen About -alta löytyy pelkistetty sivustoinfo, sekä kaunis kuva minusta. About näkyy myös erillisenä sivuna vasemmanpuoleisessa valikossa, josta löytää myös Arkisto-sivun. Ylärivin seuraava painike Ylösseisontaa vie kaikkiin stand up-juttusarjan valikkoon. Seuraavat kaksi painiketta Modernit klassikot sekä Albumit toimivat täysin samoin, ja vievät nimensä mukaisten juttusarjojen äärelle. Etusivu-painike vie luonnollisesti etusivulle. Vaan eikös olekin hienoa? Niin minustakin. Lisää nappuloita ilmaantuu, mikäli koen tarpeelliseksi.

Toiseksi: Stand up-juttusarjaa aion jatkaa vanhaan tapaan, mutta kesällä lisääntyvän blogiaktiivisuuteni johdosta kirjoitan todennäköisesti sitä vähemmän suhteessa muihin. Samalla olen ajatellut kirjoittaa osan vanhoista arvosteluistani uudelleen englanniksi, koskeehan valtaosa kirjoituksiani nimenomaan ulkomaisia julkaisuja. Tämän myötä samalla tulen tekemään jälleen uuden nappulan ylös, ja nimeän sen omaperäisesti ”In English”. Tästä kansainvälistymisideastani saa myös antaa palautetta.

Tämä päivitysasioista tältä erää.

Tiedän varsin hyvin, että minut leimataan scifi-nörtiksi, kun mainitsen tämän, mutta…

Hellanlettas, että se on hieno.

Lähtökohtaisesti minulla on aina ennakkoluuloja scifi-sarjoja kohtaan. Sarjaa minulle suositelleiden henkilöiden vuolaan hypetyksen jälkeen olin vielä skeptisempi sarjan ylivertaisuudeltaan. Miten mitään avaruushömppää voisi edes kuvitella vertaavansa The Sopranosin tai Profitin kaltaisten huippusarjojen tasoon? Empiiristen tutkimusten perusteella koin turvalliseksi luottaa suosittelijain sanaan, ja annoin sarjalle mahdollisuuden. Myönnän olleeni turhan ennakkoluuloinen.

Ihminen on erehtyväinen.

*****

Battlestar Galactica on yksi hienoimmista televisiosarjoista, mihin olen törmännyt. Se on myös nopeiten kuluttamani sarja, sillä katsoin yhden kuukauden aikana koko sarjan alusta loppuun, mikä on minulle harvinaista. Sarjassa yhdistyy kerrassaan loistava käsikirjoitus ja ohjaus mahtaviin näyttelijäsuorituksiin sekä häikäisevän kauniiseen visuaaliseen ilmeeseen. Tarina ja hahmot vievät mukanaan jo ensimmäisistä jaksoista lähtien.

Suomessa nimellä Taisteluplaneetta Galactica tunnettu ohjelma on vuosina 2003 – 2009 esitetty, löyhästi vuosina 1979 – 1980 esitettyyn samannimiseen sarjaan perustuva tarina ihmiskunnan edesottamuksista sukupuuton partaalla. Sarjan lähtökohta on seuraava: Ihmiskunta on jakaantunut kahteentoista siirtokuntaan ympäri maailmankaikkeutta. Ihmiset loivat cylonit koneellisiksi palvelijoikseen. Pian cylonit kapinoivat ja katosivat neljäksikymmeneksi vuodeksi. Nyt cylonit ovat palanneet. Sarjan aloittavan miniseriesin aikana ne suorittavat äärimmäisen tehokkaan iskun ihmiskunnan siirtokuntiin, ja jäljelle jääneet 50 000 ihmistä joutuvat pakenemaan välttääkseen täystuhon.

Juuri tällaisesta asetelmasta minä pidän – ihminen vastaan kone. En ole koskaan diggaillut ulkoavaruuden öttiäisistä tai muista örkeistä. Ne eivät vain tunnu minusta uskottavilta, eikä vähäisin syistä ole se, että jostain syystä avaruuden olioiden evoluutio on johtanut kutakuinkin samanlaiseen lopputulokseen kuin ihmiset. Ne voivat olla sinisiä ja niiden päästä saattaa kasvaa lonkeroita, mutta 90% tapauksista on alle kaksi metriä pitkiä, sopusuhtaisia ja happea hengittäviä. Harvemmin tulee nähtyä hengityslaitteissa tai painepuvuissa liikkuvia avaruusolioita televisiossa.

Kärjistäen avaruusrotu edustaa jotain seuraavista arkkityypeistä:

  1. Aivan kuten ihminen, mutta jollain spesifillä tavalla erilainen.
  2. Sotaisa ja alkukantainen. Kunnia on tälle rodulle hyvin tärkeää.
  3. Ylikehittynyt ja yliälykäs, joka toruu ihmistä sen raakuudesta ja tyhmyydestä.

Poikkeuksena näihin kolmeen ovat omnipotentit jumalahahmot, jotka käytännössä voisivat tuhota sarjan päähenkilöt ajatuksen voimalla, mutta mieluummin leikkivät niillä huvittuakseen. Ajauduin aiheen viereen, mutta koin tarpeelliseksi perustella, miksi scifi ei minuun yleensä iske. Ajatuksena koneiden kapina on aina kiehtonut minua, ja osa siitä varmasti johtuu viehtymyksestäni Terminaattori-elokuvien maailmaan (ensimmäiset kaksi). Tapahtumien kulku, joka johtaisi teknologian kehittymiseen ja kapinaan ihmisiä vastaan on skenaario, jonka minä voin ostaa.

Sarja ei päästä katsojaansa helpolla. Tarina ja käsikirjoittaminen on kaunista, ja neljän tuotantokauden aikana osa rakkaista hahmoista rakastuu, kuolee, kokee karmivia ja traumatisoituu. Katsoja palkitaan lopulta, mutta siitä saa maksaa hintansa. Hahmot ovat piinallisen inhimillisiä, ja tekevät piinallisen tyhmiä ratkaisuja elämäänsä koskevista asioista, erityisesti ihmissuhteissaan. Tässä suhteessa sarja ei muistuta mitään muuta näkemääni scifi-sarjaa, joita toisaalta on yhdellä kädellä laskettava määrä. Jokaisella hahmolla on oma kaarensa, ja suurimmalla osalla kaari kehittyy ja säilyy sarjan fokuksessa tasaisesti koko sarjan ajan. Sarjassa ei keskitytä vain yhteen tai kahteen hahmoon, vaan päähenkilöitä on toista kymmentä.

Erityisen tärkeitä henkilöitä sarjassa ovat isä ja poika Adama, tiedemies Gaius Baltar, luutnantti Kara Thrace, presidentti Roslin sekä cylon Numero 6 AKA Caprica 6.  Sarjan yksi kulmakivistä on komentaja William Adama, sarjan nimikkoaluksen pääpiru. Adama on sarjan jämerä, vahva ja oikeudenmukainen isähahmo. Hänen poikansa Lee on yksi hahmoista, joka periaatteessa voitaisiin nähdä sarjan sankarina. Se mielikuva romutetaan ajan saatossa, ja Lee, kuten sarjan muutkin hahmot, on inhimillinen ja rikkonainen ihminen. Sarjan kiitellyistä vahvoista naishahmoista oma suosikkini on äijämäinen, Terminator-elokuvien Sarah Connorin hahmoa muistuttava, ihastuttava luutnantti Kara ”Starbuck” Thrace. Sarja on täynnä loistavia hahmoja, joihin kiintyy sarjan edetessä. Jokainen saa niin henkisellä kuin fyysiselläkin tasolla turpaan tasaisin väliajoin. Suosikkeja sarjasta on hyvin vaikea etsiä. Siitä huolimatta yksi hahmo nousee minun kirjoissani ylitse muiden: Tohtori, presidentti ja osa-aikamessias Gaius Baltar. Sarjan alusta noin puoleen väliin toista kautta kävin sisäistä taistelua siitä, vihaanko vai rakastanko tuota itseriittoista narsistineroa, joka kerta toisensa jälkeen saattaa ihmiskunnan koko tulevaisuuden vaakalaudalle oman etunsa nimissä. Oman viehkeytensä Gaiuksen hahmoon tuo hänen toistuvien fantasioittensa kuvankaunis cylon Caprica Six, joka ohjailee Baltaria toteuttaakseen jumalten hänelle määräämän kohtalon. Sarjan alussa hupia saadaan siitä, että kukaan muu ei näe Capricaa, kun taas Gaius tuntee ja näkee hänet aivan kuin oikean ihmisen.

Sarjan ajoittain klaustrofobinen tunnelma tuo mieleen Das Bootin. Ihminen ääriolosuhteissa on aina kiehtonut minua, ja avaruus, tuo korpimaista viimeisin, tarjoaa monen monta äärimmäistä selviytymistarinaa. Oli kyse ruoan, hapen tai polttoaineen puutteesta, vajaan 50 000 evakuoidun kansalaisen elättäminen on pakomatkalla avaruudessa odotetun haastavaa. Pakomatka-aspekti säilyy lähes koko sarjan ajan, mutta kantavissa teemoissa tapahtuu muutoksia. Yksi pääteemoista on mystisen planeetan Maa löytäminen, josta olisi tuleva ihmiskunnan uusi kehto. Tätä kautta vanhojen tarujen ja mytologioiden (joita voidaan verrata Raamattuun) ja politiikan aihepiirien ristiriidat pääsevät myös valokeilaan. Ihmisten ja cylonien välinen sota puolestaan on alituiseen elävä ja elementeiltään muuttuva kokonaisuus. Aluksi ihmiset ovat pitäneet cyloneja orjinaan. Kapinan jälkeen he ovat olleet uhka, ja hyökkäyksen jälkeen äärimmäisen vaarallinen vihollinen. Alunperin helposti tunnistettavat ”paahtimet” ovat nyt ihmisen näköisiä ja tuntuisia, ja voivat soluttautua ihmisten joukkoon tietämättä itse olevansa cyloneja. Tämä luo karmivia hetkiä, kun jollekin sarjan päähenkilöistä paljastuu, että hän onkin ollut cylon koko ajan.

Kirjoitukseni ei tee oikeutta näin mahtavalle sarjalle. Kenties onnistuin kuitenkin purkamaan edes joitakin ennakkoluuloja sarjaa kohtaan. Sarja on parasta televisioviihdettä, mitä olen 2010-luvulla kuluttanut, ja vetää vertoja vanhoille suosikeilleni liki kaikilta osin. Suosittelen antamaan sille mahdollisuuden, vaikka se onkin scifiä.

Juu-u, kesti kyllä taas vähän liian kauan kirjoittaa tänne taas, mutta here goes… Elikkäs Arskailta osa III:n arvostelu tapahtuikin sitten Tuttimiesten jaksossa 33, ja siitä johtuen en tänne sitä alkanut tunkea. Aikaa vievää ovat olleet mm. opiskelu, matkailu, podcasting ja erityisesti siihen liittyen uuden Musiikkiviikko-podcastin valmisteluprosessööri. Ja muuten keikkaa on taas tulossa, tällä kertaa omaa. Nimittäin! Henkassa koetaan jälleen kerran mainio vielä-nimeämätön bändimme joissakin ihmesosionomipippaloissa tiistaina 17.3., ja tällä kertaa setti on ihan mukavan pituinen, ei liian pitkä, mutta paksu ja maukas. Tämä blogipostaus on myöskin vain tarpeeksi pitkä (eli näin pitkä), mutta tässä noin muutaman tunnin sisällä heitän tämän jatkoksi jotain Ristoon liittyvää.

-Erkki The Perkki-