Arkisto kategorialle ‘Musiikki’

Huomasinpas tämmöisen jutun, kun Anttilassa käväisin. Wolfmotherin levy on vuodelta 2009, Amorphiksen levy vuodelta 2011.

En väitä, että keksin moisen yhteyden ensimmäisenä, mutta tulin siitä tietoiseksi omin avuin.

Lisäksi sain syyn tehdä hienoa taidetta.

EDIT: Olisiko tuon sittenkin pitänyt olla ”Kuin kaksi munaa…”?

Wolfmother-levyn vaihtoehtoinen kansi.

Mainokset

It’s been a long time since I came around
Been a long time but I’m back in town
This time I’m not leaving without you

Lady Gaga teki hyvän levyn.

En ole enää vähään aikaan jaksanut huolehtia sellaisista imago-seikoista kuin rock-uskottavuus. Moinen turhamaisuus on vain ahdasmielistä itsensä rajoittamista, joka estää Phil Collinsin kaltaisten hienojen artistien julkisen diggailun. Kuopattu, entinen musiikkinatsi-minäni saa pyöriä haudassaan ihan rauhassa – minä fanitan Lady Gagaa.

Born This Way on Gagan kauan odotettu seuraaja vuonna 2008 julkaistulle The Famelle sekä sen EP-jatko-osa The Fame Monsterille. Aiemmilta levyiltä olen kuunnellut muutaman hitin lisäksi pari vähemmän tunnettua kappaletta, mutta en muista koskaan kuunnelleeni Gagaa kertaakaan kannesta kanteen. Uuden levyn julkaisua siivittäneistä lööpeistä silmäni kiinnitti huomiota otsikkoon ”Näin paljon Lady Gagan tyyli on muuttunut!”, eikä kyse ollut hänen kohua herättävästä garderoobistaan. En kuitenkaan sillä hetkellä pystynyt kuuntelemaan esimerkkinäytteitä, mutta tämä yksittäinen otsikko herätti kiinnostukseni uutuutta kohtaan.

Ensimmäinen sinkku Born This Way kuulosti aluksi siltä kuin Gaga olisi lähtenyt coveroimaan Ally McBealin mainiota tunnaria. Parin kuuntelun jälkeen juuri tästä syystä aloin pitämään kappaleesta todella paljon, kuluneesta sointukierrosta huolimatta. Toinen sinkku Judas on levyn paras korvamato, ja sitä on tullut luukutettua varsin aktiivisesti ylitsevuotavasta radiosoitosta huolimatta. Sinkkujen rohkaisemana  halusin kuunnella uunituoreen albumin vielä pullantuoksuisena. Ensireaktioni oli varsin positiivinen.

Gagan tyylinmuutos oli vähemmän raju kuin mitä olin lööppien perusteella odottanut. Tätä en laske miinukseksi, sillä kaikki toimii. Ja vieläpä pirun hyvin. Gaga tekee loistavaa poppia, eikä ole vielä toistaiseksi kangistunut kaavoihin, vaikka esimerkiksi Judas kuulostaa hänen aikaisempien hittiensä yhteensulaumalta. Jo levyn aloitusraita on kuin popin tiivistymästä tislattua. Sinkkujen lisäksi suosikeikseni nousivat Government Hooker, Americano sekä raita, jonka olisin halunnut päättävän levyn – Yoü And I. Saksahumppa Scheiße sekä Black Jesus + Amen Fashion iskivät myös outoudessaan, joskin olen ymmärtänyt, että Gagan kohdalla outous on vain odotettavaa.

Olen kyllästymiseen asti lukenut arvosteluita levystä, joissa jankutetaan Gagan ja Madonnan yhtäläisyyksistä. Mitä siitä, jos kuulostaa Madonnalta? Jos se kuulostaa hyvältä, se kuulostaa hyvältä. Samoin levyn tematiikan on sanottu olevan suoraan Madonnalta kopioitu – koska kukaan muu ennen Madonnaa ei olekaan laulanut muodista ja uskonnosta! Vaikka yleensä jankutan yhtyeiden ja kappaleiden samankuuloisuuksista, niin tässä tapauksessa en tunne ”alkuperäistä” tarpeeksi hyvin voidakseni kommentoida asiaa tarkemmin. Minulle levy tuo mieleen parhaimmillaan Michael Jacksonin; tuotanto ja äänimaailmat kuulostavat hyvin kasarihenkisiltä, ja vaihtelua kappaleiden välillä on tyylilajien yli aivan kuin MJ:n levyillä.

Lady Gagan Born This Way ei ole täydellinen levy, ja kuuntelemani erikoispainos sisältää muutaman täytebiisin. Silti se on se levy, joka sai minut kuuntelemaan Gagaa. Hyvä pop on aina hyvää poppia, vaikka sen ei ihan heti iskisikään. Tällä kertaa Gaga sai vietyä mukaanaan.

Tässä linkit LevyHyllyn ensimmäiseen pariinkymmeneen jaksoon:

  1. Jakso
  2. Jakso
  3. Jakso
  4. Jakso
  5. Jakso
  6. Jakso
  7. Jakso
  8. Jakso
  9. Jakso
  10. Jakso
  11. Jakso
  12. Jakso
  13. Jakso
  14. Jakso
  15. Jakso
  16. Jakso
  17. Jakso
  18. Jakso
  19. Jakso
  20. Jakso
  21. Jakso

Ohjelman omille kotisivuille pääsee tästä, ja podcastit.tv:stä ohjelma löytyy tämän linkin takaa.

—–

PlayList 18.7.2010

Posted: 18.7.2010 in PlayList

Tällä viikolla wanhoja tuttuja.

  1. AC/DC – Back In Black
  2. The Allman Brothers Band – Midnight Rider
  3. Deep Purple – Highway Star
  4. The Doors – L.A. Woman
  5. Nick Drake – Three Hours
  6. The Police – Walking On The Moon
  7. Radiohead – Killer Cars
  8. The Simpsons – Two Dozens And One Greyhounds
  9. The White Stripes – The Air Near My Fingers
  10. Dweezil Zappa – Billy The Mountain

Perusteet:

1. Mahtava biisi, jota jamiteltiin monesti bändin kanssa. Viimeksi soittaessa lopetuskin onnistui juuri oikein eli loikkaamalla huoneen poikki.

2. Tämä on varmaan jäänyt eniten mieleen Max Koch’s Mimosan tunnarina. Hyvä biisi.

3. Pööppeliä tuli soitettua myös bändin kanssa. Mahtava biisi, mahtavat soolot.

4. The Doors soi mukavasti Spotifyn radiosta tuossa illalla mökillä. Tämä kappale on myös ollut jopa kerran Max Kochin introna.

5. The Cinematic Orchestran Late Night Tales -kokoelmalta löytyvä biisi on hieno ja hämyisä.

6. Kuuntelin The Policea ensimmäistä kertaa pitkään aikaan äänikirjojen kappaleiden välissä, ja hyvältähän se kuulosti taas.

7. Tappaja-autot jää soimaan päähän, ja tuo mieleen aina erään tietyn Monty Python -sketsin.

8. Simpsoneissa on yllättävän hyvää musiikkia.

9. Tämä on vain hienoa musiikkia. The White Stripesin parhaimmistoa.

10. Dweezilin vetämän ZPZ:n uusi livelevy oli loistava, ja liki puolituntinen Billy The Mountain on häröilyineen levyn ehdotonta eliittiä.

PlayList 4.7.2010

Posted: 4.7.2010 in PlayList

Soundtrackeja tällä viikolla:

  1. Phil Collins – Strangers Like Me
  2. Sheryl Crow – Tomorrow Never Dies
  3. Peter Gabriel – Down To Earth
  4. Harry McClintock – Big Rock Candy Mountain
  5. Randy Newman – You’ve Got A Friend In Me
  6. John C. Reilly –  Walk Hard
  7. John C. Reilly – Beautiful Ride
  8. The Rutles – Shangri-La
  9. The Soggy Bottom Boys – I Am A Man Of Constant Sorrow
  10. Tina Turner – Golden Eye

Perustelut:

1.  Disneyn Tarzaniin herra pop-Genesis teki musiikkia, joka jäi pienenä soimaan päähän. Nostalgiaa.

2. Bond-tunnareiden eliittiä. Aivan huikea. Sheryl Crow laulaa uskomattoman hyvin.

3. Herra proge-Genesis teki Wall-E:n loppumusiikit, ja kyllähän se vain hienolta kuulostaa.

4. & 9. Elokuvasta Voi veljet, missä lienet?, jonka juureva musiikki on aina yhtä letkeää.

5. Toy Storyn tunnari. Letkeää ja leppoisaa Randy Newmanin parhaimmistoa.

6. & 7.  Ehkä yksi parhaimmista musiikkikomedioista Walk Hard pitää sisällään myös todella laadukkaita kipaleita. Kuvitteellisen Dewey Coxin hitit ovat tosielämässäkin varsin huikeita ralleja.

8. The Rutles parodioi The Beatlesia varsin osuvasti, joskin suurin osa vitseistä onkin nykyisin vanhentuneita. Hyvä biisi siitä huolimatta.

10. Ja jälleen aivan loistava Bond-tunnari.