Arkisto kategorialle ‘Albumit’

HUOM! Jutun kirjoittaja on Steven Wilsonin fani. Havaittavissa fanitusta.

No huh. Steven Wilson meni tekemään loistavan levyn. Vuoden 2007 Insurgentesin sekä vuoden 2009 Porcupine Treen The Incidentin jälkeen odotukseni olivat hyvin korkealla. Steven Wilsonin toinen sooloalbumi on toistaiseksi 2010-luvun hienoin progealbumi.

Jos Steven Wilson teki edellisellä levyllään kunniaa 80-luvun musiikille, on Grace For Drowning syvä kumarrus 70-luvulle. Wilsonin vasta uudelleen masteroimat King Crimsonin albumit ovat olleet suurena vaikutuksena albumin äänimaisemaan. Levyllä vierailee kovan luokan muusikoita, ja on vain asianmukaista, että osa heistä on aikanaan kuulunut Steven Wilsonin omiin suosikkiyhtyeisiinsä. Oman panoksensa albumille antavat muun muassa Steve Hackett (Genesis), Jordan Rudess (mm. Dream Theater) sekä Tony Levin (mm. King Crimson).

Aariamaisen avauksen Grace For Drowning jälkeen kuultava Sectarian tuo esiin ensimmäistä kertaa levyllä vahvana soivat jazz-vaikutteet. Kolmas kappale Deform To Form A Star voisi olla Porcupine Treen tuotantoa 2000-luvun alusta. Tätä seuraa haikeasta alusta etniseksi progeiluksi kasvava No Part Of Me ja lennonmainen kaunis  balladi Postcard.  Ensimmäisen levyn päättää Raider Prelude-johdannon saattelema Reminder The Black Dog. Se alkaa pianoriffillä ja Wilsonin kummittelevalla laululla, ja kasvaa riffitteleväksi progehäröilyksi enteillen tulevaa Raider II-eeposta, mutta siihen verrattuna pysyy paljon paremmin kasassa.

Toinen puolikas alkaa kauniilla kitaranäppäilyllä Belle De Jour, jota seuraa Insurgentesin ja Incidentin tunnelmia emuloiva Index. Synkistelyn jälkeen seuraa ristiriitainen Track One, jonka kauniin pinnan alta paljastuu rosoisa ja pimeä puoli. Tämä kohta toi minulle mieleen hyvin vahvasti Pink Floydin The Wallin, erityisesti kappaleen Goodbye, Blue Sky. Kappaleen lopun kitarateema jäi jo ensikuulemalta päähäni useiksi päiviksi. Levyn mahtipontisin kappale Raider II täyttää liki kokonaan albumin toisen puolikkaan. Reilun 23 minuutin mammuttiraita on myös levyn kokeellisin koitos. Monisyisyydessään se tuo mieleen Porcupine Treen Fear of a Blank Planetin Anesthetizen, mutta ei kestä kuitenkaan vertailua sävellyksen osalta. Viimeisenä kuullaan yksi Wilsonin kaikkien aikojen kauneimmista kappale Like Dust I Have Cleared From My Eye, ja parempaa päätöskappaletta ei levyllä voisi olla.

Levyn teema on Wilsonille ominaista ihmismielen ja sosiaalisen maailman syväluotausta. Levyn nimi tulee siitä tunteesta, kun hukkuva löytää lopullisen rauhan lähestyvän kuoleman hyväksymisen jälkeen. Kuitenkin päivän päätteeksi levy päättyy onnelliseen nuottiin, ja SW-asteikolla kokonaisuus on varsin positiivinen verrattuna hänen aikaisempiin tuotoksiinsa. Vaikka levy vaatii sulattelua ja useamman kuuntelun lopullisen mielipiteen muodostamiseksi, tiedän pitäväni siitä erittäin paljon. En anna sille tähtiä, mutta ”suosittelisin sitä ystävilleni”.

Mainokset

Listaan seuraavat viisi lähitulevaisuuden odotustani kulttuurin osalta.

1. Konsertti: The Who – Quadrophenia

Tällä hetkellä tämä on korkeimmalla listallani parin päivän takaisen uutisoinnin johdosta. Ensi vuonna The Who, yksi kaikkien aikojen suosikkiyhtyeistäni, lähtee kiertueelle esittämään sen suurinta yhtenäistä teostaan, vuoden 1973 albumia Quadrophenia. Saa nähdä, yltääkö kiertue Suomeen asti. Lienee toiveajattelua, vaikka Pete meni viime Suomen keikan loppuun sanomaan ”Hope it doesn’t take another 40 years.”…

2. Kirja: Seuraava Jari Tervon romaani

En tiedä, koska seuraava Tervon romaani on saava julkaisunsa, mutta kirjallisuuden puolelta odotan sitä enemmän kuin mitään muuta kirjaa. Viimeisimmästä kirjasta Koljatti on kulunut kaksi vuotta, ja kerrassaan loistavasta Myyrä-Ohrana-Troikka-trilogiasta vielä kauemmin. Odotan toki myös syksyllä alkavaa Jarin kirjoittamaa YLEn Kotikatsomoon tuotettua Moska-sarjaa.

3. Albumi: Steven Wilson – Grace for Drowning

Mikäli musiikkijumala Steven Wilsonin toinen soololevy vastaa läheskään hänen debyyttinsä tai Porcupine Treen viime levyn tasoa, on Grace for Drowningista tulossa jotain todella suurta. Blackfieldin uusimmalle levylle Wilson päästi vain yhden oman kappaleen säästääkseen loistokkuutta tulevalle tuplalevylleen. Syyskuussa julkaistava levy on minulle tämän vuoden odotetuin levyjulkaisu.

4. Elokuva: Midnight In Paris

Uusi Woody Allen puolestaan on aina vuoden kohokohta elokuvien saralla. Viime vuoden You Will Meet A Tall Dark Stranger oli piristävin Allenin tuotos sitten vuoden 2000 Small Time Crooksin, vaikkei tasoltaan yltänytkään synkän Match Pointin tasolle. Owen Wilsonin valinnasta pääosaan en ole niin innostunut, mutta toisaalta Allen on saanut jopa Will Ferrellin toimimaan elokuvassaan Melinda ja Melinda. Tunnustan kyllä, että odotan vielä enemmän Midnight in Parisin jälkeistä Bop Decameronia, jossa itse Woody palaa näyttelijäkaartiin.

5. Stand up: Stephen Merchant – Live

Ricky Gervaisin aisapari Stephen Merchant ottaa ensiaskeleensa stand up-viihteen parissa. Odotukseni ovat korkealla, ovathan Ricky Gervaisin DVD:t olleet viimeisintä lukuun ottamatta genren parhaimmistoa. Myös Karl Pilkingtonin kanssa tehdyt podcastit sekä muut puheohjelmat ovat olleet loistokkaita. Marraskuussa julkaistavaa DVDtä voi tilata jo nyt, vaikka itse keikkaa ei ole vielä edes kuvattu. Kiertue alkaa syyskuussa Swindonista.

It’s been a long time since I came around
Been a long time but I’m back in town
This time I’m not leaving without you

Lady Gaga teki hyvän levyn.

En ole enää vähään aikaan jaksanut huolehtia sellaisista imago-seikoista kuin rock-uskottavuus. Moinen turhamaisuus on vain ahdasmielistä itsensä rajoittamista, joka estää Phil Collinsin kaltaisten hienojen artistien julkisen diggailun. Kuopattu, entinen musiikkinatsi-minäni saa pyöriä haudassaan ihan rauhassa – minä fanitan Lady Gagaa.

Born This Way on Gagan kauan odotettu seuraaja vuonna 2008 julkaistulle The Famelle sekä sen EP-jatko-osa The Fame Monsterille. Aiemmilta levyiltä olen kuunnellut muutaman hitin lisäksi pari vähemmän tunnettua kappaletta, mutta en muista koskaan kuunnelleeni Gagaa kertaakaan kannesta kanteen. Uuden levyn julkaisua siivittäneistä lööpeistä silmäni kiinnitti huomiota otsikkoon ”Näin paljon Lady Gagan tyyli on muuttunut!”, eikä kyse ollut hänen kohua herättävästä garderoobistaan. En kuitenkaan sillä hetkellä pystynyt kuuntelemaan esimerkkinäytteitä, mutta tämä yksittäinen otsikko herätti kiinnostukseni uutuutta kohtaan.

Ensimmäinen sinkku Born This Way kuulosti aluksi siltä kuin Gaga olisi lähtenyt coveroimaan Ally McBealin mainiota tunnaria. Parin kuuntelun jälkeen juuri tästä syystä aloin pitämään kappaleesta todella paljon, kuluneesta sointukierrosta huolimatta. Toinen sinkku Judas on levyn paras korvamato, ja sitä on tullut luukutettua varsin aktiivisesti ylitsevuotavasta radiosoitosta huolimatta. Sinkkujen rohkaisemana  halusin kuunnella uunituoreen albumin vielä pullantuoksuisena. Ensireaktioni oli varsin positiivinen.

Gagan tyylinmuutos oli vähemmän raju kuin mitä olin lööppien perusteella odottanut. Tätä en laske miinukseksi, sillä kaikki toimii. Ja vieläpä pirun hyvin. Gaga tekee loistavaa poppia, eikä ole vielä toistaiseksi kangistunut kaavoihin, vaikka esimerkiksi Judas kuulostaa hänen aikaisempien hittiensä yhteensulaumalta. Jo levyn aloitusraita on kuin popin tiivistymästä tislattua. Sinkkujen lisäksi suosikeikseni nousivat Government Hooker, Americano sekä raita, jonka olisin halunnut päättävän levyn – Yoü And I. Saksahumppa Scheiße sekä Black Jesus + Amen Fashion iskivät myös outoudessaan, joskin olen ymmärtänyt, että Gagan kohdalla outous on vain odotettavaa.

Olen kyllästymiseen asti lukenut arvosteluita levystä, joissa jankutetaan Gagan ja Madonnan yhtäläisyyksistä. Mitä siitä, jos kuulostaa Madonnalta? Jos se kuulostaa hyvältä, se kuulostaa hyvältä. Samoin levyn tematiikan on sanottu olevan suoraan Madonnalta kopioitu – koska kukaan muu ennen Madonnaa ei olekaan laulanut muodista ja uskonnosta! Vaikka yleensä jankutan yhtyeiden ja kappaleiden samankuuloisuuksista, niin tässä tapauksessa en tunne ”alkuperäistä” tarpeeksi hyvin voidakseni kommentoida asiaa tarkemmin. Minulle levy tuo mieleen parhaimmillaan Michael Jacksonin; tuotanto ja äänimaailmat kuulostavat hyvin kasarihenkisiltä, ja vaihtelua kappaleiden välillä on tyylilajien yli aivan kuin MJ:n levyillä.

Lady Gagan Born This Way ei ole täydellinen levy, ja kuuntelemani erikoispainos sisältää muutaman täytebiisin. Silti se on se levy, joka sai minut kuuntelemaan Gagaa. Hyvä pop on aina hyvää poppia, vaikka sen ei ihan heti iskisikään. Tällä kertaa Gaga sai vietyä mukaanaan.

Kun sain käsiini Bob Dylanin uuden albumin vinyylinä Lyonista, minulle tuli semmoinen fiilis, jota vinyyliaikaan eläneet varmaankin nimittäisivät nykyisin nostalgiseksi. Vannoutuneena Dylan-diggarina piti heti selvittää, onko albumi todella sitä ympäröineen hypetyksen väärti

Ensimmäisellä kuuntelukerralla petyin, koska lätty kuulostaa hyvin samalta kuin aiemmat kolme Dylanin ”uuden kauden” tuotosta. Vuonna 1997 ilmestynyt Time Out Of Mind oli Daniel Lanoisin tuottama platinaa myynyt mestariteos, jolla vanhan mestarin kappaleisiin oli tullut jotain uutta ennenkuulumatonta läheisyyttä. Vuoden 2001 Love And Theftistä lähtien Herra Zimmermann on itse tuottanut albuminsa salanimellä Jack Frost, ja soundit ja tunnelma ovat olleet aina kohdallaan. Elokuussa 2006 Dylan jatkoi jo tutuksi käyneellä formaatilla jälleen platinaa myyneen Modern Timesin nimissä.

Kriitikot kiittävät ja kumartavat, ja brittilistankin kärkeen ollaan päästy 38 vuoden jälkeen, kun kolmen vuoden jälkeen ilmestyvä, alunperin soundtrack-sessioista alkunsa saanut levy Together Through Life ilmestyy jatkaen edelleen täysin samalla kaavalla. Blues- ja kantrivaikutteet sekoittuvat Dylanin rätisevä-ääniseen folktulkintaan edelleen loistavasti, mutta niin sanottu uudistuminen alkaa olla jo vanha juttu neljän liki identtisen albumin jälkeen. Uutta on ensikuulemalta vain David Hidalgon soittama haitari.

Dylan päästää kuulijan lähelle. Soundi on lämmin, rento ja kaiken kaikkiaan täydellinen.
Kymmenen kappaleen albumi kuitenkin avautuu ajan kanssa, ja viimeistään kymmenennen kuuntelukerran jälkeen alkaa kuulla eroavaisuuksia aiempiin albumeihin. Yksi tärkeä asia, mikä pistää korvaan on se, että levy on kauttaaltaan bluesahtavan uptempo, ja erityisesti levyn päättävä It’s All Good on ”pannaanhan jalalla koreasti, eiks je?”-tyylinen rokkiralli, joka vie mennessään. Shake Shake Mama ja Jolene eivät nekään jää paljoa jälkeen rytmijalanheiluttamisakselilla.

Hitaammista on pakko mainita lyriikoiltaan klassista Dylania edustava Forgetful Heart sekä Life Is Hard, jonka Dylan laulaa jopa samanlaisella herkkyydellä kuin aikanaan vuoden 1975 Blood On The Tracksilla. Ihan kuin santapaperiääni olisi jätetty narikkaan, Dylan laulaa paremmin kuin pitkään aikaan! Koska hitaita biisejä on vähemmän, ei levyllä päästä siihen samaan tunnelmaan, mikä vallitsi esimerkiksi Time Out Of Mindin äänimaisemaa ratkaisevasti. Dylan on nimittäin aiemmilla levyillään onnistunut juuri parhaiten tulkitsemaan Working Man’s Blues #2:n kaltaisia hitaita, mietteliäitä kappaleita. Hienoja biisejähän ne nopeammatkin ovat, ja vaikka 12-tahtinen blues on kulunut kuin Dylanin äänihuulet, niin albumi on kaunis, koskettava ja ennen kaikkea vahva näyttö siitä, että rockille runouden antaneen miehen tarina ei ole vielä läheskään kerrottu.

The First Ten

Posted: 9.10.2008 in Albumit, Musiikki
Avainsanat:,

So as I promised, I’ll list my vinyls here (the first 10 I got):

Cream – Disraeli Gears (#3)
Bob Dylan – Blood On The Tracks (#7)
Eppu Normaali – Maximum Jee & Jee (#6)
Eppu Normaali – Tie vie (#2)
Eppu Normaali – Hatullinen paskaa (#5)
Genesis – Selling England By The Pound (#8)
Led Zeppelin – Led Zeppelin (#10)
Pink Floyd – Dark Side Of The Moon (#4)
Pink Floyd – The Wall (#1)
Talking Heads – Little Creatures (#9)

(actually I got my vinyls #10, #11 and #12 at the same time, so I’ll list the other two as well)

Bluesounds – Black (#11)
Eppu Normaali – Aku ja köyhät pojat (#12)

So there, I’ll continue this list when I hit twenty. Oh by the way, I’m leaving some classical music LPs my grandpa gave me off this list, just because they weren’t really purchased by me, nor was I super-enthusiastic when I got them.

Anyway, I guess that’s all I’ve got to say as for now, except that the needle for my turntable finally came. The turntable seems to be OK, and I’ve been trying it and listened to some music, but the amplifier I got with it is shite. So I’ve been using my old amplifier-stereo system, which just does not have enough power to produce loud enough sounds. I get ”normal volume level” when turning the volume as loud as ”MAXIMUM”. It will suffice for a while, but I do intend to get an amplifier that really makes my ears orgasm with every note. So, if anyone has some info/tips on this issue, then please help a bro out.

Yup, no more to say to y’all. Byee!