Arkisto kategorialle ‘Modernit klassikot’

Vuoden 2007 marraskuusta vuoden 2008 helmikuulle Yhdysvalloissa oli kansallinen käsikirjoittajien lakko. Tämä tarkoitti sitä, että televisiosarjat olivat tauolla. Moisten kommervenkkien vuoksi monen sarjan kausi jäi tyngäksi, ja huhujen mukaan sarjojen juonikulkuja jouduttiin muuttamaan aikataulumuutosten vuoksi. Esimerkiksi Heroes koki todella ärsyttävän käänteen, ja sarja kääntyi pahasti laskuun. Kirjoittajain lakkoilu toi kuitenkin erään kerrassaan ihastuttavan luomuksen veljesten Joss & Zack & Jed Whedon lyötyään päänsä yhteen luodakseen jotain helppoa ja halpaa, mutta ammattimaista suoraan nettiin. Tuloksena oli Dr. Horrible’s Sing-Along Blog.

Loistavan Neil Patrick Harrisin tähdittämä minisarja on jaettu kolmeen noin vartin mittaiseen osaan. Sarjan keskiössä on Doctor Horrible (Harris), joka kertoo videoblogissaan suunnitelmistaan tulla superrikolliseksi. Pohjimmiltaan hän on kuitenkin tavallinen nössö nimeltä Billy, joka on pihkassa pyykkivuorojensa kaukorakkauteen Pennyyn (Felicia Day). Tohtorin arkkivihollinen, koko kansan rakastama Captain Hammer (Nathan Fillon) sattumalta pelastaa Pennyn Billyn nenän edestä. Penny ihastuu Hammeriin, ja kolmiodraama on valmis.

 Mikäli teoksen nimestä ei ole sitä päätellyt, kyseessä on musikaali. Neljäänkymmeneenkahteen minuuttiin mahtuu monta erinomaista ja tarttuvaa kappaletta, jotka jäävät soimaan päähän pitkäksi aikaa. Omat suosikkini ovat Brand New Day, Laundry Day (jonka jopa opettelin soittamaan pianolla) ja I Cannot Believe My Eyes. Ja ihan kuin moinen klassikkokappaleiden kavalkadi ei riittäisi, tuotantokaarti on tehnyt myös koko musikaalin mittaisen kommenttiraidan, joka kulkee nimellä ”Commentary: The Musical”. Laulut ovat ihania, näyttelijätyö on täydellisyyttä hipovaa, tarina on loistava ja loppuu se juuri oikealla tavalla. Pikkulinnut kertovat, että Whedonit työstävät Dr. Horriblen jatko-osaa tälläkin hetkellä, ja kyseessä on ainoa musikaali, jota voin sanoa koskaan odottaneeni.

Doctor Horrible’s Sing-Along Blog on ihastuttava. Katsokaa, kuunnelkaa ja laulakaa mukana!

Tärkein viimeiseksi:

Kiitos suosituksesta, Matti & Tiina!

Mainokset

Minulla on monta suosikkietsivää. Rakkain niistä on minulle ollut aina Hercule Poirot, tuo suloinen belgialainen herrasmies. Moni muu niin kirjallisuuden kuin televisionkin etsivä on miellyttänyt minua vuosien varrella Komisario Palmusta aina Fitzin kautta Basil Hiireen. Silti Sherlock Holmes on jostain syystä jäänyt vähälle huomiolle. Pitkällisestä tahattomasta vastustuksesta huolimatta olen viime aikoina alkanut tutustua tähän Sir Arthur Conan Doylen luomaan hahmoon sen eri inkarnaatioissa, ja niistä suosikikseni nousi 2010-luvun versio Sherlock (suom. Uusi Sherlock).

Hellanlettas, että tämä se on hieno!

Sarjaa on tehty tällä hetkellä kaksi kautta, ja ne koostuvat kolmesta 90-minuuttisesta jaksosta. Tutustuin tähän sarjaan huonoissa merkeissä. Katsoin väsyneenä ensimmäisen kauden keskimmäistä jaksoa, ja koin sen tylsäksi päivitysyritelmäksi. Tuo kokemus myrkytti sarjan minulle kovin pitkäksi aikaa, kunnes eräs toveri mainitsi sarjasta tämän vuoden alussa. Koska suositus tuli Battlestar Galactican ja Tim Minchinin minulle esitelleeltä taholta, koin voivani antaa Sherlockille vielä uuden mahdollisuuden.

Sarjan pilottijakson jälkeen olin positiivisesti yllättynyt. Eihän tämä sarja olekaan tylsä! Tämähän on oikeastaan aikas hyvä. Eipäs, vaan loistava! Aloin hypettämään sarjan hienoutta jo ensimmäisistä minuuteista lähtien. Aiemmalla tutustumiskerrallani menettämäni hahmojen verraton esittely toi todella paljon lisäpisteitä sarjalle. Sherlockia esittävä Benedict Cumberbatch on kerrassaan mainio roolissaan, ja The Officesta tuttu Martin Freeman on tähän mennessä minulle mieluisin Watson.

Sarjan luojat Steven Moffat ja sarjassa Mycroftia esittävä Mark Gatiss ovat onnistuneet täydellisesti päivittäessään Sherlock Holmesin 2010-luvulle. Sherlockin kaltainen, sosiaalisesti rajoittunut etsivänero ei sovi nykymaailmaan yhtä hyvin kuin menneisyyteen, ja tämä asetelma on kirjoitettu hyvin tyylikkäästi. Muut poliisit ovat kateellisia hänelle ammattitaitonsa vuoksi, ja häntä pidetään friikkinä alan piireissä. Silti tiukan paikan tullen Scotland Yardin Lestrade (Rupert Graves) pyytää häntä apuun.

Myös Watsonin hahmon sotavamma Afganistanissa on saatu hienosti mukaan. Sherlockin ja Watsonin suhde on alusta asti toisiaan täydentävä:  1) Molemmat ovat teknisesti huonoja kämppiksiä, mutta sopivat toisilleen. 2) Aina, kun Sherlock tekee hämmästyttävän havainnon, Watson kehuu häntä. Sherlock myhäilee tyytyväisenä. 3) Watson saa etsivähommista jännitystä, jota kaipaa entisenä sotilaana.

Sherlockin ihmissuhdetaidot ovat pitäneet hänet suhteellisen tuntemattoman outolinnun asemassa, mutta Watsonin mukaan tultua hän vaikuttaa pikku hiljaa avautuvan maailmalle. Sherlockin lämpimän puolen saa esiin sarjassa lähinnä Rouva Hudson (Una Stubbs), heidän Baker Streetin asuntonsa vuokraemäntä. Myös alkuperäisten kirjojen Watsonin muistelmat ovat nyt muuntuneet blogikirjoitukseksi, ja näin myös Sherlockin maine alkaa kasvaa kansan silmissä.

Tämä suosio herättää myös hillittömän yliampuvasti Andrew Scottin esittämän Moriartyn huomion. Sherlockin suurimmaksi faniksi itseään nimittävän Moriartyn suunnitelmien monimutkaisuus ja täydellisyys tuo mieleen ajoittain The Dark Knightin Jokerin, jonka vastaavat suunnitelmat hipovat realistisuuden rajoja. Silti, kaikki jaksot, joissa Moriarty on, ovat sarjan parhaimmistoa.

Sarjan tähän mennessä ilmestyneistä kuudesta jaksosta löytyy kuitenkin korjattavaa. Molempien kausien toiset jaksot ovat valitettava notkahdus laadussa, ja koko sarjan pohja on ehdottomasti sen toinen jakso. Tälläkin katsontakerralla se oli yhä tylsä, eikä se tuonut mielestäni tarinaan tai hahmoihin mitään mullistavaa. Tietenkin kausien ensimmäiset jaksot ovat loistavia, koska niillä on tarkoitus koukuttaa katsoja kauden loppuun asti. Kausien viimeiset jaksot puolestaan pitävät huolen siitä, että katsoja katsoo myös seuraavan kauden ensimmäisen jakson. Kolmen jakson kausissa tämä todella vaikuttaa kausien 2. jaksoihin merkittävästi. Jäljelle jäävät neljä loistavaa jaksoa ovatkin sitten parasta televisioviihdettä, mitä olen kokenut pitkään aikaan.

 

Hyvänen aika! Stephen King kirjoitti kerrassaan loistavan kirjan! Sain juuri kuunneltua loppuun Stephen Kingin uusimman kirjan 11/22/63.

Vuonna 2005 luin Mika Walterin Sinuhen. Pidän sitä edelleen parhaana koskaan lukemanani/kuuntelemanani kirjana, mutta kaikki sen jälkeiset ja sitä edeltäneet jäävät tämän uutukaisen varjoon.

Stephen King tuskin esittelyjä kaipaa. Oma King-historiani on varsin suppea. Olen lukenut muutaman novellin ja pari pidempää teosta, mutta yksikään niistä ei ole tehnyt kovin suurta vaikutusta minuun. Kuten monelle, myös minulle Stephen King on tullut kirjojensa lisäksi myös elokuvista. Arvattavat juonenkäänteet, kliseiset hahmot ja tönkkö dialogi yhdistetään Kingiin usein juuri elokuvaversioiden laadun vuoksi. Muistan nauraneeni ääneen monet kerrat aikanaan katsoessani ensimmäistä Uinu, uinu lemmikkini -elokuvaa. Myös esimerkiksi ”Se” ja Langolieerit olivat enemmän hauskoja kuin pelottavia elokuvakokemuksia. Silti Kubrickin Hohto on kaikkien aikojen suosikkielokuvani. Vuoden 2008 jälkeen en ollut lukenut yhtäkään Kingin tuotosta.

Sitten viime vuoden lopulla kuulin, että King on juuri julkaissut uuden romaanin, joka liittyy John F. Kennedyn murhaan. Historiadiggarina havahduin heti, ja aloin ottaa asiasta selvää. Koska marraskuun 1963 22. päivän tapahtumat ovat kiinnostaneet minua jo ennen kuin näin ”sen Oliver Stonen elokuvan”, halusin tietää, miten King lähestyy aihetta. Kävi ilmi, että aikamatkailun kautta. Silloin olin hyvin vähällä jättää kirjan lukematta, sillä Terminaattoreita ja Paluu Tulevaisuutta -trilogiaa lukuun ottamatta en ole nähnyt, lukenut tai kokenut yhtäkään minua miellyttävää aikamatkailutarinaa. Silti kiinnostukseni oli herätetty, ja päätin ostaa kirjan Audiblesta. Koska kyseessä on äänikirja, on hyvä mainita, että minulle kirjan loistavuuteen vaikutti myös erittäin pätevä ja eläytyvä lukija Craig Wasson, joka taidoillaan sai kylmät väreet kulkemaan pitkin selkääni.

En aio käydä kirjan juonta läpi. Tätä kirjaa en halua pilata kenellekään. Se on koettava. Ainoa edellytys lukijalle on, että pääsee paperilla huvitusta herättävän tarinan lähtöasetelman yli: Kirja kertoo äidinkielenopettaja Jake Eppingin tarinan siitä, miten hän matkustaa hampurilaisravintolan kellarista löytyneen aikaportaalin kautta vuodesta 2011 vuoteen 1958 odottamaan viisi vuotta estääkseen Yhdysvaltain presidentin murhan. Olisi haitaksi kirjalle paljastaa siitä muuta.

Kerron aluksi kirjan huonot puolet. Alku ei vakuuttanut. Vasta pitkähköltä tuntuneen prologin loppupuolella aloin edes jollain tasolla kiinnostua tarinasta. Jälkikäteen ajateltuna sillä oli kyllä paikkansa, mutta prologin alusta olisi voinut hyvin napsia vähän pois. Aikamatkustus-teemaa pedataan vähän turhankin paljon, jos olettaa, että lukija on lukenut kirjan takakannen. Myös keskellä tapahtuu pientä väljähtämistä, kuten 850 -sivuiselta kirjalta saattaa olettaa. Joskus tapahtumat ovat vähän ennalta arvattavia, ja Deus ex machina -elementtejä löytyy lajinsa. Myös genressä tapahtuu selvää vaihtelua; välillä kirja on aikamatkustus-sci-fiä, välillä romanttis-höysteinen trilleri, toimintaseikkailu tai salaliittomysteeri. Joskus King heittää mukaan aimo annoksen kauhua. Moni on kritisoinut kirjaa juuri tämän vaihtelevuuden vuoksi, mutta henkilökohtaisesti itse pidin siitä.

Menneisyys on kuvailtu riemastuttavan yksityiskohtaisesti. Harvoin koen kirjoissa olevani sen maailmassa sisällä. King kertookin, ettei hän ole koskaan aikaisemmin kokeillut näin tarkkaa tutkimustyötä kirjaa varten. Vuosien 1958 ja 2011 maailmojen vertailulla ei mässäillä, vaan sitä on juuri sopivasti. Kirjassa on monta sivujuonta, ja henkilöiden omat tarinat nivoutuvat ja harmonisoituvat hienosti keskenään. Hahmot ovat kiinnostavia, vähäpätöisemmät mukaan lukien. Kirja jännitti, nauratti, pelotti ja itketti, enkä ole pitkään aikaan tuntenut samanlaista tunteiden skaalaa kirjaa lukiessa. Tällä kertaa King osaa vedellä juuri oikeista naruista.

Kirjailija on myös todennut, että tämä kirja todennäköisesti tuo hänelle paljon uusia lukijoita erilaisuutensa vuoksi. Amazonin arvostelujen ja kommenttien perusteella tämä lienee totta. Kirjasta on Suomessa saatavilla toistaiseksi vain englanninkielinen painos, ja suosittelen sitä mitä lämpimimmin, mikäli vain kielipää riittää.

Tälle kirjalle annan täydet viisi tähteä.

*****

Tiedän varsin hyvin, että sarjaa tehtiin vain kahdeksan jaksoa, mutta…

Hellanlettas, että se on hieno!

Foxin vuoden 1996 TV-sarja Profit on 90-luvun parhaita sarjoja, vaikka onkin valitettavan lyhytikäiseksi jäänyt. Sarja oli synkempi, mielenkiintoisempi ja paremmin kirjoitettu kuin moni aikalaisensa. Miksi ihmeessä sitä tehtiin vain 8 jaksoa?

Pohdin aihetta aluksi yleisön kannalta. Luettuani aiheesta erinäisistä artikkeleista* yhdeksi epäsuosion syyksi mainittiin sarjan päähenkilö Jim Profit. Yhdysvaltalaisessa viihdeteollisuudessa ei katsottu hyvällä, jos sarjassa ei seurattukaan hyviksen edesottamuksia. Antisankari-vetoinen sarja ei maistunut myöskään yleisölle, vaikka kriitikot ylistivät kilvan sarjaa. Pahiksiin pääosassa alettiin tottua vasta The Sopranosin (1999-2007) myötä, ja sittemmin moni sarja on seurannut perässä särmikkäämmän ja synkemmän sävyn omaksuneena. Lähimpänä Profitin kaltaista hahmoa lienee Dexter (2006-), joskin hän on huomattavasti enemmän hyvis kuin Jim Profit.

Oheisen demotivoivan julisteen mukaan ”sosiopaatit ovat sexyjä”, ja ovathan ne. Adrian Pasdarin loistavasti esittämä Jim Profit on maailman 15. suurimman yrityksen Gracen & Gracenin hankintaosaston varajohtaja. Hän on charmantti, älykäs, matalin kuiskauksin puhuva kansikuvapoika, jonka pään sisällä toimii äärimmäisen kylmäverinen, kyseenalaisia keinoja kaihtamaton psykopaatti. Ylivoimaisella älyllään hän suunnittelee mitä monimutkaisimpia rakennelmia ja tapahtumaketjuja saavuttaakseen tavoitteensa. Sosiopaatiksi kuvailtu Profit näyttää aina saavan tahtonsa läpi, ja pahan saavuttamiseen hän tekee usein pahoja asioita. Tämä suututti erityisesti kristillisen kotikatsomon, ja pahimmillaan Foxia uhkailtiin Profitin säädyllisempään ohjelmistoon vaihtamisella paikallisilla kanavilla. Vihaisessa asiakaspalautteessa Profitia haukuttiin Saatanaksi puvussa. Selvästikään yleisö ei ollut vielä kypsä Profitin kaltaiseen hahmoon, ja tämä koitui Profitin kohtaloksi. Foxia on sittemmin kritisoitu ohjelman nopeasta hylkäämisestä, ja ettei sen annettu kasvaa ja kerätä kannattajakuntaa. Neljän jakson jälkeen hyllytetty sarja on nykyisin IMDB:ssä arvosteltu 8.7/10 yli tuhannen käyttäjän toimesta, ja DVD-boksi kaikilla kahdeksalla jaksolla on julkaistu, joskin vain Yhdysvalloissa.

Sarjan muita olennaisia henkilöitä ovat Profitin äitipuoli Bobbi, pomot Chaz ja Pete Gracen, turvallisuuspäällikkö Joanna Meltzer sekä kollega Jeffrey Sykes. Jimin tultua yritykseen hänen tavoitteensa on jo selvillä: Hän haluaa hankintaosaston johtajaksi. Ensimmäisestä jaksosta lähtien hän alkaa eliminoimaan kilpailijoitaan, ja ensimmäisenä tulilinjalle joutuu juuri virkaan nimitettävä Jack Walters.

Jaksoissa pääjuoni etenee jatkuvasti, vaikka osassa jaksoista onkin oma, jaksokohtainen juoni omine hahmoineen. Pääjuoneen kuuluu niin työpaikalla käytävä valtataistelu kuin Profitin omat, tavanomaista monimutkaisemmat perhekuviot, jotka ovat puolestaan vaikuttaneet Jimiin. Hän on viettänyt lapsuutensa merkitykselliseksi muodostuvassa pahvilaatikossa, ja nukkuu yönsä siinä vielä nykyisinkin asuntonsa salatussa takahuoneessa. Jim on isänsä pahoinpitelemä, ja kostaa ensimmäisessä jaksossa tämän tappamalla hänet. Hän on nuorehkon äitipuolensa rakastaja. Bobbista tulee myös hänen epätoivottu apulaisensa Gracen & Gracenin valloittamisessa.

Työpaikan juoni paljastaa Jimin pirullisten suunnitelmien nerokkuuden. Ensimmäisen kahden jakson jälkeen hän on jo lavastanut hänen mystisen menneisyyden jäljillä olleen Jack Waltersin vankilaan. Turvallisuuspäällikkö Joannan pariksi Profitin piinaamisessa muodostuu kolmannessa jaksossa esiteltävä, ristiriitaisia motiiveja kantava lakimies Jeffrey Sykes. Enempää en tahdo juonta lähteä paljastamaan, mutta voin kertoa, että kaikki kahdeksan jaksoa olivat käsikirjoitukseltaan 90-luvun parhaimmistoa (Twin Peaks mukaan lukien).

Ei niin paljon positiivista ettei jotain negatiivistakin. Ensimmäinen moite tulee sarjan tunnusmusiikista. Sen on tehnyt legendaarinen Mike Post. Muun muassa MacGyverin tunnarin takana ollut mies ampuu huti tehden The Who-pastissin huudahduksineen päivineen. Se ei vain toimi. CSI-sarjat ovat osoittaneet, että The Who toimii tunnarimusiikkina, mutta Profitin teeman kaltainen mukaelma ei. Se kuulostaa liian geneeriseltä ollakseen The Whon tuotos, liian The Wholta ollakseen omaperäinen ja ärsyttävä huuto, jota käytetään liikaa alkutekstien ulkopuolella pilaa tunnelman aika ajoin. Rauhallisempi, kitaraton versio teemasta toimii paljon paremmin. Tämä on tietysti aikaa ennen The Sopranos/CSI/Dexter-tason tunnareita. Toinen moite on kököt vuoden 1996 3D-tietokone-efektit, jotka nyttemmin katsottuna tuntuvat väkinäisiltä ja ennen kaikkea turhilta. Kenties sarjan loistavuudesta kertoo se, että tätä enempää en löydä siitä vikoja.

Luonnollisesti sarja jäi kesken, ja vielä todella harmilliseen cliffhangeriin. Juuri, kun on päässyt sarjaan sisälle, se loppuu. En allekirjoita DVD:n kantta koristavaa tekstiä ”The Complete Series”. Suosittelen Profitia siitä huolimatta. Se on mannaa TV-taivaasta.

Linkkejä:

Sivumainintana sarjan luojat Stephen J. Cannell, David Greenwalt ja John McNamara ovat myös herrat mainion Bruce Campbellin tähdittämän länkkärisarjan The Adventures of Brisco County Jr. takana.

Tiedän varsin hyvin, että kovinkaan moni ei tunne kyseistä sarjaa, mutta…

Hellanlettas, että se on hieno.

Shaun Of The Deadin ja Hot Fuzzin maailmalle loihtinut kolmikko Edgar Wright, Simon Pegg ja Nick Frost tekivät ennen näitä loistokkaita leffoja Jessica Stevensonin kanssa hyvin samanhenkisen TV-sarjan Spaced. Elokuviin verrattuna ensimmäistä TV-rooliaan tekevä Frost on paljon pienemmässä osassa. Pääosassa nähdään sarjan kirjoittajat Simon Pegg ja Jessica Stevenson (nykyinen Hynes) kämppiksinä mielenkiintoisen kaveripiirin ympäröimänä. Sarja muistuttaa asetelmaltaan perinteistä sitcomia, mutta tyyli on aivan omanlaistaan. Vahvasti kärjistäen voisi sanoa sen olevan sekoitus Frendejä ja Shaun Of The Deadia.

Suomessa sarjaa näytti YLE nimellä Avaruuden tuntua. En ollut koskaan kuullutkaan siitä, ja törmäsin siihen aivan sattumalta. Muistaakseni olin nähnyt yhden sattumanvaraisen jakson tietämättä mistään mitään. Sen jälkeen kesti x määrä aikaa, kunnes näin vuonna 2005 elokuvan Shaun of the Dead. Tunnistin tutut naamat, ja aloitin suuren selvitykseni siitä, mitä muuta elokuvasta vastuussa olevat henkilöt ovatkaan puuhailleet. Sarja Spaced näytti olevan yhteinen linkki asianomaisten välillä. Katsoin sarjan vuonna 2006 startanneen Veoh-palvelun kautta, minkä jälkeen löysin sarjan DVD-muodossa eräältä brittiläiseltä jälleenmyyjältä.

Sarjaa tehtiin kaksi kautta vuosina 1999 ja 2001, yhteensä 17 jaksoa. Sarja alkaa, kun päähenkilöistä toinen Tim (Pegg) tulee dumpatuksi. Hän tapaa juuri hippikommuunista pois muuttaneen Daisyn (Hynes). Molemmat ovat asuntoa vailla. Epätoivoissaan he päättävät näytellä pariskuntaa päästäkseen asumaan vuokra-asuntoon. Pian he tutustuvat talon asukkaisiin vuokraemäntä Marshaan (Julia Deakin) sekä alakerran eksentrikkotaiteilijaan Brianiin (Mark Heap). Muita sarjan henkilöitä ovat Timin paras ystävä Mike (Frost) sekä Daisyn paras ystävä (Katy Carmichael).

Sarjan tempo ja visuaalinen ilme ovat ohjaaja Edgar Wrightin tyylille ominaisen omaperäisiä. Kerronta on valtavirrasta poikkeavaa, ja tukee loistavaa käsikirjoitusta, joka pursuaa viittauksia populaarikulttuuriin. Erityisesti peleihin ja kauhuelokuviin tehdyt viittaukset iskevät minuun. Jälkikäteen oli hauska huomata, miten kolmannen jakson Resident Evil -kohtaukset enteilevät jo Shaun of the Deadia. Hynesin ja Peggin käsikirjoitus on viittauksien runsaudessaan aivan omaa luokkaansa, mutta se ei ole missään vaiheessa pois käsikirjoituksen muista puolista. Ihmissuhteiden käänteet ja ongelmat ovat sitcom-perinteestä poiketen varsin osuvasti kuvattuja. Ennen kaikkea sarja on kuitenkin komedia, ja vieläpä hauska sellainen.

Jokainen näyttelijä omaksuu roolinsa loistavasti. Nick Frost esiintyy ensimmäisessä roolissaan kameran edessä, ja vetää tosielämän ystävänsä hänelle kirjoittaman roolinsa varsin kiitettävästi. Erityismaininta täytyy antaa myös Mark Heapille mainiosta roolisuorituksestaan Brianina. Sarjassa vierailee myös monta tuttua naamaa. Esimerkiksi Timin työpaikan pomoa esittää Bill Bailey ja hänen arkkivihollistaan, hänen exänsä uutta miestä Duane Benzietä esittää Peter Serafinowicz. Pienissä rooleissa nähdään myös Pikku-Britannian David Walliams sekä juuri ennen läpimurtoaan sarjan viimeisessä jaksossa esiintynyt Ricky Gervais.
Sarja on toistaiseksi paras näkemäni sitcom. Suosittelen.

Post scriptum:
Uunituoreella Hollywood-kohelluksella Paul ei ole näennäisesti mitään tekemistä Shaun Of The Deadin ja Hot Fuzzin kanssa lukuun ottamatta Simon Peggin ja Nick Frostin mukana olemista. He kirjoittivat ja näyttelivät siinä, mutta Edgar Wrightin vaikutus loistaa poissaolollaan. Kirjoitan elokuvasta lähipäivinä.