Arkisto kategorialle ‘Elokuvat’

On lokakuu, ja kauhuelokuvat valtaavat jälleen liikkuvan kuvan toistovälineeni.

[REC]

(2007, ohj. Jaume Balagueró, Paco Plaza, näytt. Manuela Velasco, Ferran Teranza & Jorge-Yamam Serrano)

Minulle [REC] on 2010-luvun paras puhdasverinen kauhuelokuva. Se ei ole maailmaa mullistavan omaperäinen, mutta se on kauhuelokuvana huomattavasti vallitsevaa genren kehitystä tasokkaampaa kauhuviihdettä. Espanjalainen kaksikko Paco Plaza ja Jaume Balagueró ohjaavat kirjoittamansa perinteisen zombie-elokuvan kerrassaan hurmaavan yksinkertaisella tavalla. Koko elokuva on käytännössä videokameran tallenne, jossa alunperin palomiesten yöstä tv-ohjelmaa kuvaava kaksikko joutuu biologisen uhkan vuoksi karanteeniin asetettavan kerrostalon sisälle vangiksi. Eräs talon asukkaista on näet saanut zombie-viruksen, ja pian paikka kuhisee zombeja.

Tästä asetelmasta saisi hyvin helposti kliseisen räiskintäpätkän, jossa ei tarvitse kehittää hahmoja tai tunnelmaa. Yllättäen kyseessä on hienosti rakennettu kuvaus inhimillisten hahmojen välisestä vuorovaikutuksesta kriisin keskellä. Hahmojen epätoivo ja puutteet ovat hyvin esillä. Kamera tuo oman mausteensa juttuun, sillä ymmärrettävästi tilanteen ollessa tarpeeksi ahdistava jo muutenkin, jotkut vielä itsepintaisesti haluavat tallentaa kaiken. Eräässä kohtaa kamera on poissa pelistä jonkin aikaa, eikä heti ole varmaa tietoa, miten kauan on kulunut edellisestä kohtauksesta.

Myös juonen kehittely ennen viimeistä kohtausta on varsin säästeliästä. Mikään ei povaa viimeisen kohtauksen paljastusta, mikä on hyvä. Loppu on hieman ennalta arvattava, mutta itse elokuvan viimeinen kuva on ehkä yksi viime aikojen mieleenpainuvimpia. Elokuva on ehdottomasti katsomisen arvoinen. Erityismaininta Manuela Velascolle reportterin roolistaan, joka varasti sydämeni jo ensimmäisessä kohtauksessa.

****

Quarantine

(2008, ohj. John Erick Dowdle, näytt. Jennifer Carpenter, Steve Harris & Columbus Short)

Niin pitihän minun sitten katsoa se jenkkiversiokin. [REC] oli hyvä muun muassa kuvauksensa rosoisuuden, realistisen kerronnan ja inhimillisten hahmojensa vuoksi. Tässä versiossa jokainen edellä mainituista tökkii. Kameratyö on liian sulavaa ja terävää, kerronta on silotellumpaa ja hahmot tuntuvat huomattavasti ärsyttävämmiltä sekä heikommilta. Lisäksi aivan turhia kohtauksia on lisätty joukkoon, kuten esimerkiksi salaa mikitettyjen palomiesten rivo juttuhetki. Vaikka pidän Jennifer Carpenterista Dexterissä, ei hän pärjää vertailussa Manuelalle. Jenkistetty versio ei vain toiminut minulle, ei sitten yhtään. Sen jatko-osa puolestaan kiinnostaa minua, sillä se on täysin irtonainen [REC]-mytologiasta, ja sijoittuu lentokentälle.

*1/2

House of Wax

(1953, ohj. Andre De Toth näytt. Vincent Price, Frank Lovejoy & Phyllis Kirk)

Se nauru, jonka kuulet Michael Jacksonin Thrillerin lopussa on Vincent Price. Nykykatsojille tämä kauhun mestari lienee tunnetuin Saksikäsi-Edwardin isänä. Vajaat 40 vuotta Tim Burtonin klassikosta taaksepäin Vincent Price vasta loi itselleen mainetta kauhurooleissa, ja House of Wax lienee yksi tunnetuimmista. Price on professori Jarrod, fantastisen hyvä vahanukkemaakari, joka rakastaa töitään kuin ihmisiä. Hän on kuitenkin rahavaikeuksissa, ja hänen tilastaan puolet omistava kumppani päättää ehdottaa vahakabinetin polttamista vakuutusrahojen vuoksi. Jarrod kieltäytyy, kaksikko taistelee ja Jarod jää roihuavan kabinettinsa vangiksi kumppanin paetessa.

Pian tulipalon jälkeen vakuutusrahat saanut roisto löytyy hirtettynä hissikuilusta, ja kaduille ilmestyy arpinaamainen, mustanpuhuva kostaja. Samalla professori Jarrod palaakin uuden vahamuseonsa kautta julkisuuteen, ja fantastisten nukkejensa kautta hänen museostaan tulee menestys. Poliisi alkaa pian selvittämään varastettujen ruumiiden aaltoa, ja pian huomataan, että uudet vahahahmot muistuttavat paljon kadonneita ruumiita.

Kovin omaperäisestä elokuvasta ei ole kyse. Tietenkin Jarrod on mystinen murhaaja. Tietenkin hän jää kiinni ja kuolee kiehuvaan vaha-altaaseen. Silti se on viihdyttävä, ja Pricen roolisuoritus on vankan erinomainen. Harmillisesti elokuvan alun tulipalotaistelu on niin intensiivinen kliimaksi, että koko loppu elokuva tuntuu jäävän hyvin matalalentoiseksi. ”3D-vallankumouksen” aallonharjalla tehdystä elokuvasta pistää silmään erityisesti kohtaus, jossa vahakabinetin ulkopuolella esiintyvä maila-naru-pallo-yhdistelmällä yleisöä kohti pallotteleva hyypiö jää hyvin irralliseksi tapaukseksi. Mainittakoon vielä, että kuuromykkänä apulaisena Jarrodilla on Charles Bronson.

**1/2

Lesbian Vampire Killers

(2009, ohj. Phil Claydon, näytt. Paul McGann, James Corden & MyAnna Buring)

Harvan elokuvan nimi asettaa yhtä paljon tietynlaisia odotuksia sen sisältöä kohtaan. Lesbian Vampire Killers olisi voinut nimensä puolesta olla jotain rimanalittavan huonoa. Kävi ilmi, että kyseessä on Shaun of the Deadin kaltainen loistokas genreparodia, jossa niin rikotaan kuin kunnioitetaan vanhoja kliseitä. Provosoiva nimi karkottaa tosikkokatsojat, mutta kutsuu luokseen ne, jotka arvostavat paskabarometrin mukaista hyvää paskaa.

Tarina on vanha tuttu: Ikivanha lesbovampyyrikuningatar riivaa keskiaikaista kylää, mutta kohtaa loppunsa hyveellisen ritari MacLarenin kädestä. Kuningatar ehtii kuitenkin kirota kylän, ja jokainen nainen kylässä päätyy 18-syntymäpäivänään lesbovampyyriksi. Legendan mukaan MacLarenin suvun viimeinen tulisi tekemään lopun tästä kirouksesta. 2000-luvun Lontoossa Flecth (James Corden) lohduttaa ystäväänsä Jimmyä (Mathew Horne), joka on juuri saanut jälleen pakit tyttöystävältään. He päättävät lähteä kokemusmatkalle pieneen kylään, joka sattumalta onkin juuri se samainen riivattu kylä. Ja kun heitetään soppaan vielä pakullinen saksalaisia hottiksia matkalla kunnioittamaan lesbovampyyrikuningatar Carmillaa, on eeppisen seikkailun puitteet valmiina.

Elokuvan tyyli on hyvin Edgar Wrightin elokuvia muistuttava, erityisesti mieleen tulee Scott Pilgrim vs. The World (vaikka Lesbovampyyrit sai ensi-iltansa vuotta ennen Pilgrimiä). Dynaaminen duo Jimmy ja Fletch ovat aivan kuin Shaun of the Deadin Shaun ja Ed (Simon Pegg & Nick Frost). Samoin juonellisesti se on Kuolleiden Shaunin tyyliin enemmän kauhulla maustettu, ihmissuhteita puiva kasvutarina kuin puhdasverinen kauhuelokuva. Yhtymäkohdista huolimatta homma toimii loistavasti, eikä tunnu missään vaiheessa kopioinnilta.

Tämän enempää spoilaamatta annan tälle elokuvalle täydet suositukset. Se on hauska, innovatiivinen ja huonoudessaan hillitön. Erityismaininnan saavat yksi historian kauheimmista suihkukohtauksista sekä rintava nainen, jonka sanavarasto rajoittuu sanaan ”jaa”. Gavin & Staceyn ystävät saattavat bongata pari viittausta sarjaan. Puoli tähteä tippuu pois lähinnä siksi, että vampyyrikuningatarta olisi minusta pitänyt esittää Salma Hayek.

****1/2

Mainokset

Katsoin kaksi elokuvaa, jotka olivat minulle jo ennestään tuttuja. Tällä kertaa huomasin kuitenkin yhteyden, jota aiemmin en ollut tiedostanut. Elokuvat ovat Three Amigos (1986) sekä Galaxy Quest (1999). Aluksi kertaan elokuvien lähtöasetelmat liiallisia juonipaljastuksia antamatta.

¡Three Amigos! (suom. Kolme kaverusta) on riemukas komedia kolmesta mykkäelokuvan kulta-ajan tähdestä, jotka saavat studiopomolta kenkää pyydettyään palkankorotusta. Heidän maineensa elokuvan sankarillisina hahmoina “Kolmena kaveruksena” on kiirinyt Meksikon puolelle, ja niinpä pieni Santo Pocon kylä päättää pyytää kaveruksia auttamaan kylää piinaavan, pahamaineisen El Guapon kukistamisessa. Kirjeessään amigoille kyläläiset lupaavat rahaa, minkä he tulkitsevat elokuvadiiliksi. Niinpä työttömät näyttelijät päättävät varastaa rooliasunsa, ja matkata Meksikoon mammonan perässä. Kyläläiset pitävät kolmikkoa pelastajina, mutta joutuvat karvaasti pettymään nähdessään näyttelijöiden anovan armoa murhanhimoisilta rosvoilta. El Guapo miehineen mellastaa kylässä ja varastaa kylän johtajan tyttären mukanaan, kun “sankarit” seisovat toimettomina. Häpeän ja epätoivon ajamina he päättävät ryhtyä oikeiksi “Three Amigoiksi”, ja palvelevan oikeutta elokuvistaan tuttuja moraalisia ohjenuoriaan noudattaen.

Galaxy Quest on niinikään komedia, mutta huomattavasti enemmän genreparodia kuin Kolme kaverusta. Galaxy Quest on kahdeksantoista vuotta sitten lopetettu sci-fi-sarja, jolla on yhtäläisyyksiä muun muassa Star Trekin kanssa. Sarjan näyttelijät ovat nyttemmin uransa puolesta tuuliajolla, ja tekevät keikkaa esiintymällä sarjan fanitapahtumissa ja muissa vastaavissa, vähemmän näyttelijän egoa hivelevissä tilaisuuksissa. Sarjan ”Shatner” Jason Nesmith pitää itseään sarjan tähtenä, ja on egoismissaan ajanut muut näyttelijät vihaamaan häntä. Pian eräässä fanitapaamisessa häntä lähestyy thermiaanikomitea, joiden tehtävä on pyytää Nesmithiä eli kapteeni Taggartia avukseen pahamaineisen Sarrisin sotaisia joukkoja vastaan. Krapulaisena Taggart lähtee mukaan luullen, että kyse on jälleen yhdestä ”keikasta”. Jopa käydessään sotaneuvotteluja Sarrisin kanssa hän luulee tapahtuman olevan vain hyvällä budjetilla rakennettu fanitilaisuus. Pian todellisuus selviää hänelle, ja hän päättää seikkailunhalussaan pyytää mukaan epäilevät kollegansa. Nesmithin uhottua ja hyökättyä tahattomasti Sarrisin alusta vastaan Sarris on tuhonnut thermiaanien kotiplaneetan. Yksinkertaiset thermiaanit pitävät silti alkuperäistä NSEA Protectorin miehistöä kunniassa, mutta aiheuttamansa tuhon takia näyttelijät haluavat tehdä parhaansa auttaakseen Sarrisin voittamisessa, ja säilyttääkseen samalla omat henkensä.

Elokuvien yhdistävä teema on täyttää itseensä kohdistuneiden odotusten täyttäminen. Jos esittää jotain, on toimittavan sen mukaisesti. Tavallaan kyse on äärimmäisestä roolinsa omaksumisesta, mutta toisaalta myös paljastuneen valheen paikkaamisesta. Molemmissa elokuvissa sympaattiset avun pyytäjät uskovat vilpittömästi näyttelijöiden roolihahmoihin uhmatessaan ylivoimaista pahuutta. Erityisesti Galaxy Questissa näyttelemisen konseptia ymmärtämättömät thermiaanit käsittäisivät keksityt televisio-ohjelmat valheena ja petoksena. Luonnollisesti näyttelijät haluavat hyvittää valheensa aiheuttaneen vahingon, ja näin heistä tulee oikeasti ne sankarit, joita ovat tähän asti päässeet vain esittämään. Samaa ideaa on kierrätetty pienemmässä mittakaavassa TV-sarjoissa ja elokuvissa muulloinkin, mutta nämä kaksi elokuvaa nousevat ylitse muiden. Vahingossa maailman pelastavia tunareita toki löytyy tusinoittain, mutta samalla tavalla suoraan näyttelijöitä elämässä roolihahmojensa elämää ei ole yhtä mallikkaasti valkokankaalle saatu. Toki minua saa korjata tässä asiassa, ja se olisi jopa suotavaa aiheen ollessa minulle mieluinen.

Elokuvat kertovat saman tarinan eri genrejen avulla, ja muistuttavat siksi toisiaan hyvin paljon. Galaxy Quest on terävämpi ja hauskempi, ja muutenkin elokuvana parempi. En todellakaan lyö lyttyyn Three Amigosia. Se on yksi suosikkielokuvistani, ja autiolle saarelle ottaisin sen ennemmin mukaani. Syyt tähän lienevät henkilökohtaiset, sillä se oli suosikkejani jo alle 10-vuotiaana. Yksi iso syy on elokuvan mainio soundtrack, jonka on säveltänyt Randy Newman yhdessä Elmer Bernsteinin kanssa. Elokuvan jokainen kappale on jäänyt muistiini ikiajoiksi, ja onkin sääli, ettei elokuvan musiikkia ole saatavilla kätevissä kauppapaikoissa.

Three Amigos on leppoisa elokuva, jota katsoessa voi jättää aivonsa narikkaan. Tässä on syytä huomauttaa, että kyseessä ei ole sellainen 90-luvun Nuija ja tosinuija-tyylinen aivot narikkaan-komedia, vaan paljon rauhallisemmin etenevä ja mukavampi elokuva. Paljolti komiikka nojaa amigojen näyttelijöiden keskinäiseen dynamiikkaan. Olen aina pitänyt Steve Martinista, ja tässä elokuvassa hän on loistavimmillaan. Tämä on myös niitä harvoja elokuvia, joissa Chevy Chase on oikeasti hauska. Martin Short ei myöskään jää kolmikossa muiden varjoon, ja hänen hahmonsa on heistä ainoa, jolla on edes jotain meriittejä länkkäreiden keskuudessa. Naispääosassa nähdään ihastuttava Patrice Martinez. Muita mainitsemisen arvoisia näyttelijäsuorituksia ovat El Guapon rooliin täydellisesti sopiva Alfonso Arau sekä hänen oikeaa kättänsä Jefeä näytellyt Tony Plana.

Galaxy Quest on selvästi suuremman budjetin elokuva. Käsikirjoitus on älyllisempää kuin Amigoissa, ja tekee paljon viittauksia. Vaikka en ole nähnyt kaikkia parodioitavia sarjoja, bongaan varsin hyvin esimerkiksi Star Trek-viittaukset. Peruskatsojalle elokuva on hauska, mutta aiheeseen perehtyneille se on hillitön. Näyttelijäsuoritukset ovat kerrassaan mainioita. Tim Allenin paras rooli on luonnollisesti Toy Storyn Buzz Lightyear, mutta Jason Nesmith on heti toisena. Alan Rickman on yhtä aina yhtä loistava ja Sigourney Weaver yllättää komedianttina. Ehdottomasti hillittömintä roolia vetää Tony Shalhoub pilvipäisenä Fred Kwanina, jonka edesottamuksia olisi halunnut nähdä enemmänkin. Aina ruudulla ollessaan hän varastaa shown.  Myös koko thermiaanien miehistö on omituisuudessaan mainio. Ainoa miinus elokuvalle tulee sen lopun jälkeisestä epilogista, joka on minusta laiskahko. Three Amigosiin samankaltainen loppu sopi, mutta tässä se jotenkin jäi kaivelemaan. Silti objektiivisten okuläärien läpi katsoen Galaxy Quest on näistä kahdesta parempi elokuva.

 

Listaan seuraavat viisi lähitulevaisuuden odotustani kulttuurin osalta.

1. Konsertti: The Who – Quadrophenia

Tällä hetkellä tämä on korkeimmalla listallani parin päivän takaisen uutisoinnin johdosta. Ensi vuonna The Who, yksi kaikkien aikojen suosikkiyhtyeistäni, lähtee kiertueelle esittämään sen suurinta yhtenäistä teostaan, vuoden 1973 albumia Quadrophenia. Saa nähdä, yltääkö kiertue Suomeen asti. Lienee toiveajattelua, vaikka Pete meni viime Suomen keikan loppuun sanomaan ”Hope it doesn’t take another 40 years.”…

2. Kirja: Seuraava Jari Tervon romaani

En tiedä, koska seuraava Tervon romaani on saava julkaisunsa, mutta kirjallisuuden puolelta odotan sitä enemmän kuin mitään muuta kirjaa. Viimeisimmästä kirjasta Koljatti on kulunut kaksi vuotta, ja kerrassaan loistavasta Myyrä-Ohrana-Troikka-trilogiasta vielä kauemmin. Odotan toki myös syksyllä alkavaa Jarin kirjoittamaa YLEn Kotikatsomoon tuotettua Moska-sarjaa.

3. Albumi: Steven Wilson – Grace for Drowning

Mikäli musiikkijumala Steven Wilsonin toinen soololevy vastaa läheskään hänen debyyttinsä tai Porcupine Treen viime levyn tasoa, on Grace for Drowningista tulossa jotain todella suurta. Blackfieldin uusimmalle levylle Wilson päästi vain yhden oman kappaleen säästääkseen loistokkuutta tulevalle tuplalevylleen. Syyskuussa julkaistava levy on minulle tämän vuoden odotetuin levyjulkaisu.

4. Elokuva: Midnight In Paris

Uusi Woody Allen puolestaan on aina vuoden kohokohta elokuvien saralla. Viime vuoden You Will Meet A Tall Dark Stranger oli piristävin Allenin tuotos sitten vuoden 2000 Small Time Crooksin, vaikkei tasoltaan yltänytkään synkän Match Pointin tasolle. Owen Wilsonin valinnasta pääosaan en ole niin innostunut, mutta toisaalta Allen on saanut jopa Will Ferrellin toimimaan elokuvassaan Melinda ja Melinda. Tunnustan kyllä, että odotan vielä enemmän Midnight in Parisin jälkeistä Bop Decameronia, jossa itse Woody palaa näyttelijäkaartiin.

5. Stand up: Stephen Merchant – Live

Ricky Gervaisin aisapari Stephen Merchant ottaa ensiaskeleensa stand up-viihteen parissa. Odotukseni ovat korkealla, ovathan Ricky Gervaisin DVD:t olleet viimeisintä lukuun ottamatta genren parhaimmistoa. Myös Karl Pilkingtonin kanssa tehdyt podcastit sekä muut puheohjelmat ovat olleet loistokkaita. Marraskuussa julkaistavaa DVDtä voi tilata jo nyt, vaikka itse keikkaa ei ole vielä edes kuvattu. Kiertue alkaa syyskuussa Swindonista.

Kakasta asiaa…

Posted: 1.7.2011 in Elokuvat
Avainsanat:,

Yleisesti ottaen Will Ferrell on hillittömän ärsyttävä. Silti pidän suuresta osasta hänen tähdittämistään elokuvista – joko siksi, että ne ovat hyviä tai siksi, että ne ovat huonoja. Ferrellistä puhuessa minun on mahdotonta olla käyttämättä hävytöntä sanaa ”paska”. Tällä ei kuitenkaan ole mitään tekemistä samannimisen ruumiineritteen kanssa, vaan se on jo vuosia käytössä olleen laatuasteikkoni termi. Elokuvien paska-asteikosta olen puhunut joskus aiemminkin, mutta tässä pieni kertaus.

Tein joskus kauan aikaa sitten tekstinkäsittelyohjelman ja kuvankaappauksen avulla seuraavanlaisen paska-barometrin pelkistetyn visualisoinnin. Kuten huomaatte, en jaksanut pikaista luonnostani varten kiinnittää huomiota ohjelman oikeinkirjoitusasetuksiin.

Pelkistetysti on olemassa hyvää paskaa ja huonoa paskaa. Mikäli elokuva on huono, se on huono. Mikäli elokuva on tarpeeksi huono, se muuttuu paskaksi, ja edelleen vielä huonompi huonoksi paskaksi. Paskuuden tasoissa on kuitenkin eroja. Edelliset asteikon osat ovat enenevissä määrin negatiivisia tunteita herättäviä, mutta seuraavaa rajamerkkiä ylittäessä käännytäänkin positiivisen puolelle. Kyseessä on hyvä paska. Tästä eteenpäin elokuvat huonotessaan vuorottelevat positiivisen ja negatiivisen välillä, kunnes saavutaan sellaisen äärimmäisen kurafestin äärelle, ettei kyseistä elokuvaa enää ole mahdollista katsoa kokonaan. Olen leikkimielisesti nimennyt sen pisteen ”Postaliksi”, mutta yhtä hyvin se voisi kohdallani olla ”Another Gay Movie”.  Niitä en vain kestänyt katsoa loppuun.

Tämä toimikoon introna seuraavalle Ylösseisontaa-sarjan jutulle.

Nyt pesen suuni saippualla.

 

(1990, ohj. Tim Burton, näytt. Johnny Depp, Winona Ryder, Dianne West)
Tänä jouluna 2009 näin ensimmäistä kertaa Tim Burtonin vuoden 1990 kulttimaineeseen nousseen aikuisten satuelokuvan Saksikäsi Edward. Olin ehtinyt järkyttää jo vuosia ihmisiä sillä, etten ollut nähnyt tätä niin monen tytön suosikkielokuvaa ja iki-ihanaa itkettäjää. Elokuva oli siis markkinoitu minulle lähinnä surullisena nyyhkyelokuvana, jossa on Johnny Depp. Se, että elokuva oli oikeasti hyvä tuli siis vähän puun takaa.
Tarina alkaa siitä, kun ovelta ovelle kosmetiikkaa mainostava perheenäiti Peg Boggs (aina yhtä mainio Dianne West) poikkeaa perinteiseltä reitiltä hyvin perinteiseen amerikkalaiseen lähiömaisemaan sopimattoman vanhan kartanon porteista sisälle. Kartanosta Peg löytää yksinäisen Edwardin (Johnny Depp), jolla sattuu vain olemaan käsiensä tilalla saksia. Hyväsydämisyydessään hän ottaa kummajaisen asumaan perheensä luokse, ja siitäkös saadaan huumoria aikaiseksi, kun Saksikäsi yrittää opetella elämään ”tavallisten ihmisten” parissa.
Uskomattoman ärsyttävä ja pahaa oloa katsojassa aiheuttava naapuruston kotirouva-harakkaparvi yrittää parhaansa mukaan aluksi udella Edwardista, ja sitten lahjoa häntä ja käyttää häntä hyväkseen. Edward on pian paikallinen kuuluisuus pensaiden muotoonleikkaamisessa, pääsee televisioon ja on jo avaamassa omaa hiussalonkia (ärsyttävimmän naapurin avustuksella). Kaikki kääntyy päälaelleen, kun hänen ihastuksensa kohde Kim (Winona Ryder) saa suostuteltua hänet murtautumaan Kimin poikaystävän Jimin (Anthony Michael Hall) isän holviin. Jokin menee pieleen, ja Edward jää yksin holviin, joutuu putkaan ja pian kaikki ystävät kääntyvätkin häntä vastaan. Ymmärtäväinen Boggsin perhe yrittää auttaa häntä, mutta koska Edward haluaa suojella Kimiä, ei totuus tule missään vaiheessa heille julki.
Kim jättää Jimin, Jim tulee mustasukkaiseksi ja saa koko naapuruston jahtaamaan Edwardia. Elokuva päättyy kliimaksiin kartanon ullakolla, jossa Jim yrittää ampua Edwardin, mutta lopulta Edward tappaa Jimin. Kim kertoo naapureille, että molemmat ovat kuolleita ja Edward jää asumaan ikuisiksi ajoiksi yksin linnaan. Tämä lienee se elokuvan surullisin kohta.
Saksikäsi Edward on kaunis ja ihmisen pahuutta, kaksinaamaisuutta ja itsekkyyttä kuvaava elokuva, joka varmasti saa jonkun kyynelkanavat virtaamaan kovinkin vuolaasti. Vaikka oikeasti pidinkin tästä elokuvasta, sen arvoa minulta on vienyt liki samaa tarinaa liki samalla tavalla kertova, paljon uudempi elokuva Benjamin Buttonin Uskomaton Elämä, jossa oli mielestäni aivan liikaa lainattua. Se itse asiassa tuntuu lähinnä tietokoneella nuorennetulla Brad Pittillä kuorrutetulta Forrest Gumpin ja Saksikäsi Edwardin uudisversioristeytykseltä. Kerron tämän vain siksi, että mikäli joku aikoo katsoa nämä elokuvat, eikä ole vielä nähnyt kumpaakaan, suosittelen katsomaan ehdottomasti ensin tämän paljon omaperäisemmän ja kauniimman elokuvan. Se on Tim Burtonia parhaimmillaan (ja pahimmillaan), näyttelijävalinnat ovat Johnny Deppiä myöten loistavia ja tarina on näin tuhannen kerran mainittuna kaunis.
Mainio joulu-/talvielokuva, suosittelen.
****

Valittu pätkä: Edward tulee naapurustoon