Arkisto kategorialle ‘Kauhun lokakuu’

Kauhun lokakuu jatkuu! 

Tällä kertaa vuorossa natseja maapallon keskipisteessä, ihmislampaita sekä raivotautisia zombikkeita.

Nazis at the Center of the Earth

Iron Skyn hypetyksen aallolla Asylum Studios päätti sijoittaa natsit kuun sijaan maapallon keskipisteeseen, ja mikä parasta – ne ovat zombeja! Halpakopiostudion Ö-elokuvan huikeaan tähtikaartiin kuuluvat muun muassa Jake ”Garyn poika” Busey ja Dominique ”eilisen tähti” Swain. Elokuvan käsikirjoittanut Paul Bates on loihtinut kynästään valkokankaalle muun muassa sellaiset klassikot kuin 2010 – Moby Dick ja MegaFault. Kyseessä on totisesti elokuvataiteen riemuvoitto.

Elokuva alkaa natseista. Mengele pääsee karkuun liittoutuneiden kynsistä. Sitten siirrytään ajassa eteenpäin, ja ollaan arktisessa, hyvin The Thingin vastaavaa muistuttavassa tutkimuskeskuksessa. Päähenkilöiden puisevaa dialogia ja paperinohuita henkilöhahmoja kuvataan tarpeeksi, että voidaan hyvällä omalla tunnolla kadottaa joku ryhmästä. Muut lähtevät etsimään, ja he löytävät tien maapallon keskelle jäisten tunneleiden läpi. Maapallon keskellä on ilmeisesti aivan oma maailmansa vehreine kasvustoineen ja (ilmeisesti) siellä paistaa oma aurinkokin. Maisemien ihaileminen loppuu kuitenkin lyhyeen, kun natsit vangitsevat tutkijaryhmän. Sitten tulee ihmisten leikkelyä zombisotilaiden varaosiksi, yleistä pervoilua ja yllättäen se eniten pahiksen näköinen tyyppi hyvisten ryhmästä olikin pahis kaiken aikaa.

Elokuvan lopussa sankarit pääsevät järjestämään pakonsa ja tuhoamaan natsien maanalaisen valtakunnan. Sitä ennen ehditään kuitenkin ottaa mittaa kuin suoraan Wolfensteinista revitystä, kökösti tietokoneanimoidusta Mecha-Hitleristä. Täydellinen Mitvit? -hetki. Päivä pelastuu, Hitler kuolee ja kaikki on kivaa jälleen.

Nazis at the Center of the Earth on yksi huonoimmista näkemistäni elokuvista. Silti siinä on jotain uljasta. Se tietää olevansa huono, ottaa silti itsensä liian vakavasti ja onnistuu saavuttamaan silti viihdyttävän huonouden asteen. Hämmentävä kokemus kaiken kaikkiaan.

*

Black Sheep

(2006, ohj. Jonathan King, näytt. Oliver DriverNathan Meister & Tammy Davis)

Ihmissudet ovat aina olleet mielestäni laimeita kauhuelokuvien hahmoja. Ainoan poikkeuksen tähän tekee Michael Jacksonin Thriller-musiikkivideo. Ihmislampaat puolestaan ovat ehkä sen sijaan toimivat todella hyvin. Vuonna 2006 valmistunut Black Sheep yhdistää zombielokuvista tutun puremisella leviävän, viruspohjaisen tarttumisen ja ihmisen ja eläimen risteytymistä ihmissuden tyyliin. Mukaan vielä mustaa huumoria ja pakollisia lammasvitsejä, ja uusiseelantilainen kauhukomediamainious on valmis.

Henry Oldfield palaa pitkän poissaolon jälkeen sukunsa lammasfarmille myydäkseen sen veljelleen Angukselle. Samalla ympäristöaktivistit sekaantuvat Oldfieldien mailla tehtäviin, biologisiin kokeisiin. Toinen heistä, Grant, nappaa säiliön, joka pitää sisällään geenimanipuloidun lampaansikiön. Sikiö puree Grantia ja muita lampaita, ja pian farmi on täynnä raivotautisia lampaita. Grantista luonnollisesti tulee ihmislammas. Henry ja tilan hoitaja Tucker kohtaavat toisen aktivistin Experience, ja he alkavat selvittää zombilampaiden alkuperää. Enempää ei elokuvasta kannata kertoa spoilaamatta.

Black Sheep on samaa kauhukomedioiden sarjaa kuin Shaun of the Dead ja Tucker & Dale VS Evil. Juoni on mielenkiintoinen, efektit ovat loistavat, huumori puree ja veri lentää. On haastavaa saada niinkin naurettavasta aiheesta kuin ihmissyöjälampaat pelottavaa, mutta tässä elokuvassa siinä onnistutaan hyvin. Vaikka Black Sheep ei edes yritä keksiä pyörää uudestaan, on lopputulos mainio elokuva.

****

28 Days Later

(2002, ohj. Danny Boyle, näytt. Cillian MurphyNaomie Harris & Christopher Eccleston)

Zombeja, eikun korjaan, raivotautisia! Jälleen virus-lähtöinen zombiepidemia pyyhkii yli maailman, kun typerät eläinaktivistit sotkevat asiat (nuo pahuksen eläinaktivistit!). Sitten varsinainen tarina alkaa, kun Jim (Cillian Murphy) herää tyhjästä sairaalasta – yllättävää. Sitten hän kohtaa Selenan (juuri Bondissakin vilahtanut Naomie Harris), ja he lyöttäytyvät yhteen isän ja tyttären kanssa. Armeijan nauhoite turvapaikasta herättää toivon kipinän, ja he lähtevät kohti mahdollista pelastusta ja parannuskeinoa virukseen.

28 päivää myöhemmin on yksi yllätyksettömistä zombi-elokuvista, mitä olen nähnyt. Vaikka pidän aina Cillian Murphysta valkokankaalla, ei hänkään kanna tätä elokuvaa tavanomaisuutta pidemmälle. Jokainen muka-yllättävä juonenkäänne on todella ennalta arvattava, ja karmivan puolivillainen ja avoin loppu tekivät leffasta vähemmän vakavasti otettavan kuin mitä se halusi olla. Vaikka juonellisesti elokuva ei tarjonnutkaan paljoa, oli se kuitenkin viihdyttävä. Tartunnan saanut muuttuu todella nopeasti verenhimoiseksi, raivotautiseksi eläimeksi, joka zombeista poiketen on todella nopea. Myöskään tartunnan saaneet eivät vaikuta järin tyhmiltä, vaan saavat aikaan todella kuumottavan takaa-ajon tunteen.

Elokuva onnistuu luomaan maailmanlopun tunnelman loistavasti. Jokainen kohtaus huokuu epätoivoa, epäuskoa tulevaisuuteen, ja kahden tunnin aikana hahmoista alkaa välittämään. Tämän uskon johtuvan ohjaaja Danny Boylen taidokkuudesta, joka on vastuussa sellaisista teoksista kuin Trainspotting, Sunshine ja Slummien miljonääri. Tämän takia aion antaa mahdollisuuden myös vuoden 2007 28 viikkoa myöhemmin. Haluan nähdä, miten toinen ohjaaja suoriutuu saman idean kierrättämisestä. 

**

Kauhun lokakuu on jälleen täällä!

Tänä vuonna kauhuelokuvakatsantani on jäänyt harmillisen vähälle, mutta muutama uusi elämys on silti tullut koettua. Tällä kertaa luvassa zombeja, klassikon uusintaa ja zombeja!

Juan of the Dead

(Juan de los Muertos, 2011, ohj. Alejandro Brugués, näytt. Alexis Díaz de VillegasJorge Molina & Andrea Duro)

Zombeja Kuubassa! Juan of the Dead on romanttinen komedia/kasvutarina luuserista, joka saa elämänsä kuntoon yllättävän zombi-invaasion saadessa Kuuban kaaokseen. On herttaista katsoa, miten tarkkaan tarinan kaari muistuttaa Shaun of the Deadia. Mitään yllätyksiä tarinassa ei ole. Elokuva on kuitenkin parhaimmillaan hyvin hauska, ja erityisesti kommunistisen kuubalaisen median huvittavuus zombi-invaasiosta kertoessa on kekseliästä. Irtopisteitä saadaan joistakin nokkelista kommenteista, ja iso, paha yrmyniska, joka pyörtyy nähdessään verta oli sekin hauska.

Elokuvan nimi tulee Juanin zombi-invaasion jälkeisestä ammatista, eli tuholaistorjujan tavoin kotiin tilattavasta zombien hävittäjästä. Vitsi toimi parilla ensimmäisellä kerralla, mutta sitä lypsetään aivan liikaa. Tiivistämällä elokuva olisi saatu paljon paremmaksi, eikä suvantoja olisi ehtinyt tulla. Myös vain englantia puhuva, hetken ruudulla käyvä sivuhahmo oli mielestäni varsin turha. Paras osa tarinaa on kahden päähenkilön välinen suhde, joka kehittyy aivan kuten Shaun of the Deadin kahden päähahmojen. Bromance on huvittava.

Kuitenkin kokonaisuutena elokuva tökkii ja on monilta osin keskinkertainen. Yleisesti ottaen visuaalinen toteutus on tavanomaista, Walking Dead -tasoa, mutta taistelukohtaukset nostavat viihdearvoa huomattavasti. Innovatiivinen zombien lahtaaminen ja hieno koreografia erottaa elokuvan edukseen esimerkiksi Resident Evil -sarjan tylsästä lahtaamisesta. Juanin ja kumppaneiden tappeluita katsoessa ajattelin, että tämähän olisi mitä loistavinta zombimättöä PS3-peliin.

Suosittelen Juan of the Deadia niille, jotka ovat kyllästyneet tavanomaiseen zombigenreen, ja haluavat kauhultaan jotain muutakin. Shaun of the Deadin nähneille pettymys voi olla suuri. Onnittelut kuitenkin Kuuballe kaikkien aikojen ensimmäisestä kauhuelokuvastaan. Se oli ihan hyvä.

**

Invasion of the Body Snatchers

(1980, ohj. Philip Kaufman, näytt. Donald SutherlandBrooke Adams & Jeff Goldblum)

Ihmispaholaiset on varsin huono suomennos tälle elokuvalle. Se onkin ainoa huono asia, mitä tästä elokuvasta voi sanoa. Riipivä tunnelma, mainiot näyttelijät, loistokas ohjaus sekä karmiva musiikki tekevät tästä tämän vuoden suosikkikauhuelokuvakokemukseni. Elokuva on uusinnos vuoden 1956 samannimisestä, Don Siegelin ohjaamasta kauhuelokuvasta.

Tarina alkaa Elizabethin (Adams) huolestuttua miehensä oudosta käyttäytymisestä. Hän avautuu asiansa osaavalle terveystarkastajaystävälleen Matthewlle (Sutherland), joka alkaa lopulta uskomaan häntä. Pian paljastuu, että omituiset kasvit ulkoavaruudesta tekevät tunteettomia replikantteja ihmisistä heidän nukkuessaan, ja lopulta tuhoavat alkuperäisen kappaleen tarpeettomana. Kopiot toimivat kuin yhdessä ajatellen, ja invaasion edetessä verkko Matthewn ja Elisabethin ympärillä kiristyy. Väärin käveleminen kadulla kiinnittää huomiota, ja kasvi-ihmiset kirkuvat hyytävästi merkiksi joukkoon kuulumattoman paljastamiseksi.

Elokuvassa vallitseva tunne on vainoharhaisuus. Kehen voi luottaa, ketkä ovat yhä ihmisiä? Tunnelma saadaan kasvatettua erinomaisesti pitkillä kamera-ajoilla ja hiljaisuuden hyödyntämisellä. Tavalliselta näyttävä katukuva antaakin yhtäkkiä sellaisen kuvan, että jokin ei vain ole oikein. Visuaaliset efektit ovat myös kestäneet aikaa varsin hyvin, esimerkiksi koira, jolla on ihmisen naama näyttää yhä häiritsevän pelottavalta.

Roolisuorituksista on nostettava esiin edellä mainittujen lisäksi neuroottinen Jeff Goldblum sekä kuuluisan psykiatrin roolia täyttävä, loistava Leonard ”Mr. Spock” Nimoyn. Ohjaaja Philip Kaufmanin työnjälki on minulle tuttua jo mainiosta ja palkintoja kahmineesta astronauttielokuvasta The Right Stuff (1983).

The Invasion of the Bodysnatchers on erittäin hyvä kauhuelokuva.

Suosittelen katsottavaksi pimeässä. Älä nukahda.

****

 

[REC]³ – Génesis

(2012, ohj. Paco Plaza, näytt. Leticia DoleraDiego Martín & Javier Botet)

[REC]-sarja on edennyt kolmanteen osaansa, ja tällä kertaa formaatti rikotaan. Samoin rikotaan myös ensimmäiset kaksi osaa ohjanneet ja kirjoittaneet Paco Plaza ja Jaume Balagueró. Plazan tuotos sijoittuu aikaan ennen ensimmäistä elokuvaa, ja vain elokuvan alku on kuvattu aiemmasta kahdesta tutulla käsivarakameralla. Alkukohtauksen jälkeen elokuvasta muuntuu hyvin perinteinen zombi-splatter.

Elokuvan tarkoitus onkin valottaa [REC]-sarjan mytologiaa. Kuten toisessa osassa paljastettiin, zombit ovatkin Saatanan riivaamia, ja uskonnolliselle tarinalle annetaan nyt paljon enemmän syvyyttä. Tarinassa esiintyvä pappi esittää riivattujen olevan Paholaisen tapa nousta valtaan Tuomiopäivän koittaessa. Samalla ilmenee, että riivatut zombit voidaan pysäyttää lukemalla kohtia Raamatusta.

Kolmas [REC] on vähemmän vakava kuin edeltäjänsä. On hassuja sivuhahmoja, kuten ”Sponge John”, on moottorisahalla zombeja lahtaava morsian, on huvittavaa hässimistä ja keittiövälineillä improvisoimista. Siinä mielessä elokuva oli pettymys. Muuten elokuva on hyvin viihdyttävä ja näyttävä rapatessa roiskuu -räiskintä, ja tarinakin on ihan mukiinmenevä. Häihin sijoittuvana tarina tuo myös draamaa erilleen joutuvan, vastavihityn parin kautta, ja hahmoista jopa alkaa välittämään elokuvan aikana, mikä tämänkaltaisessa elokuvassa on harvinaista.

Sarjan neljäs elokuva tulee jatkamaan toisen elokuvan tapahtumista, ja reportteri Angela Vidal tulee olemaan jälleen huomion keskipisteenä. Elokuva ei kuitenkaan ole enää ”löydettyä materiaalia” käsikamerasta vaan kokonaan perinteiseen elokuvatyyliin tehty, Balaguerón ohjaama tarinan päätösosa. Odotan sitä mielenkiinnolla.

***

Hämmentävää kyllä, aloin vielä tekemään neljättä osaa KaLPaa (Kauhun lokakuun paluu), mutta jutun viimeistely ja julkaisu viivästyi kiireiden takia kauas lokakuusta. Viimeiseen osaan jäi sekalainen valikoima perinteisempää kauhua, kasaria sekä ihan vain puhdasta outoutta.

Drag Me To Hell

(ohj. Sam Raimi, näytt. Alison Lohman, Justin Long, Ruth Livier, Lorna Raver)

Herra Evil Dead on täällä taas, mutta tällä kertaa hän näyttää olevan ”tosissaan”.

Harmillisesti elokuvasta jäi vähän ikävä olo. Ihan kuin siinä ei olisi kaikki kohdallaan. Lopun käänne oli ihan kekseliäs, vaikka arvasin sen aika varhaisessa vaihteessa. Kenties mustalaiseukon kirous ei ollut tarpeeksi hyvä koukku tarinalle. En pitänyt oikein kenestäkään hahmosta, varsinkaan päähenkilöstä. Lisäksi eläimen rituaalinen tappaminen valkokankaalla ei iske minuun, ainakaan tällä tavalla tehtynä. Efektit olivat hyviä, mutta nykyään kaikki tietokoneella tehdyt aaveet sun muut monsterit lähentelevät kummitusjunaa pelottavuusasteikolla. Yritys palata kauhuun oli hyvä, mutta Raimi jätti huumorin pois. Sillä olisi saanut irti tästä niin paljon enemmän. Lisäksi Bruce Campbell olisi ollut parempi pääosassa. Ja elokuvan nimi olisi voinut olla vaikkapa Evil Dead 4.

***

Critters

(1986, ohj. Stephen Herek, näytt. Dee Wallace, M. Emmet Walsh, Billy Green Bush)

Critters (lausutaan ”Craits”) lienee yksi tylsimpiä kauhuelokuva, mitä olen nähnyt. Sinänsä asetelma on lupaava: Ulkoavaruuden viheliäiset öttiäiset karkaavat maahan, ja alkavat aiheuttaa tuhoa keski-lännen pikkukaupungissa. Heidän peräänsä lähetetään pari intergalaktista muodonmuuttaja-palkkionmetsästäjää. Siinäpä oikeastaan koko elokuva. Minusta tämä on yksi yliarvostetuimpia kasari-kauhurainoja, mitä olen nähnyt. Toisin kuin Gremlins, tämä ei ole hauska tai sympaattinen. Siinä on tavanomaiset hahmot, mutta mitään ylimääräistä tai muistettavaa ei ole saatu kehitettyä. Elokuvassa ei edes ollut perinteisiä kasarikauhun tarpeettomia tissikohtauksia.  Saatan joskus katsoa jonkun jatko-osista, sillä niissä kuulemma tämä viimeksi mainittu epäkohta on korjattu.

Suoranaisesti en vihaa elokuvaa, mutta se ei herätä kovinkaan suuria tunteita. Enemmänkin sen on nukuttava, ja jossain kohtaa elokuvaa torkahdinkin hetkeksi. Toki baaritappelukohtaus oli ihan hauska, ja joitakin niin sanottuja kulttimeriittejä sillä tuntuu olevan. Minä en vain saa siitä mitään irti.

**

Hausu

(1977, ohj. Nobuhiko Ohbayashi, näytt. Kimiko Ikegami, Miki Jinbo, Kumiko Ohba)

Tästä elokuvasta en olisi kuullutkaan, ellei eräs Saimi olisi suositellut sitä minulle pari päivää sitten. Myyntipuhe ”tätä absurdimpaa kauhua et löydä” vakuutti minut ottamaan tästä kulttiteoksesta selvää. Kauhun lokakuun paluun päättäjäksi se on varsin oiva valinta, sillä se todellakin on jotain aivan muuta. Ensimmäiseen 25 minuuttiin kyseessä ei ole edes kauhuelokuva. Enemmänkin se muistuttaa jotain lasten piirretyn ihmisversiota, jota höystetään karaoke-musiikkivideon tehosteilla sekä oudolla Yellow Submarine-henkisillä tripeillä.

Omituisesti nimetyistä tytöistä koostuva opiskelijajoukko lähtee tapaamaan erään heistä isoäitiä. Jokainen on nimetty ominaisuuksiensa mukaan, yksi on Gorgeous, toinen on Melody ja niin edelleen. Pian tyttöjä alkaa kadota ja kuolla, ja käy ilmi, että talo on riivattu ja isoäiti osoittautuu noidaksi. Sitten tytöt alkavat taistella noitaa vastaan, kissataulu alkaa irvistellä ja piano syödä ihmisiä. Hämmentävä elokuva päättyy iloiseen lallatteluun. Outoudesta tämä saa ihan hillittömästi lisäpojoja, vaikkei se muuten minua miellyttänytkään niin paljoa elokuvana.

***1/2

——

Näin loppuun mainitaan nyt vielä sellainen huomio, että katsottuani uudestaan loistokkaan Bruce Campbell-pätkän My Name Is Bruce. Kävi ilmi, että kyseessä on kolmas jo aiemmin käsittelemääni ”tosielämän näyttelijät joutuvat elämään rooliensa mukaan” -teeman elokuva. Samat säännöt pätevät tässäkin, mutta luonnollisesti Three Amigos sekä Galaxy Quest tekevät tarinallisesti huomattavasti hienompaa jälkeä. Toisaalta, mitäpä tarinaa elokuva tarvitsee, jos siinä on

The Bruce?

 

Tulinpas sitten katsoneeksi kaikki Saw-sarjan luomukset. Ensimmäisen osan jälkeen olin innoissani Jigsawn (kuvassa) tarinan jatkumisesta, ja tämä mielessä lusin läpi kaikki kuvottavat ja mentaalihygienian perusperiaatteita rikkovat kidutuskohtaukset. Silpomiskauhua yksi elokuvafranchise, kiitos!

Koko postaus sisältää huikeasti SPOILEREITA! Sinua on varoitettu.

Saw II

(2005, ohj. Darren Lynn Bousman, näytt. Donnie Wahlberg, Shawnee Smith, Tobin Bell)

Mitä tapahtui viime jaksossa? No Jigsaw oli kuin olikin se tyyppi, joka makasi siinä myrkkyverilammikossa. On se vaan ketku. Tällä kertaa Jigsawn tapausta selvittää korruptiokyttä Eric Matthews. Käy ilmi, että heti heidän löydettyä Jigsawn piilopaikka, onkin hänellä ollut koko ajan suunnitelma meneillään Matthewsin pään menoksi. Hän poikansa on laitettu samaan ansoilla viritettyyn taloon Matthewsin syyllisiksi lavastamien rikollisten kanssa. Jälleen lopussa on hillitön käänne, ja Jigsaw on jälleen opettanut pahalle ihmiselle oppitunnin. Yhdessä kohtaa elokuvaa tuli kylmät väristykset, kun käydään ensimmäisen elokuvan vessassa.

Jo alusta asti käy selväksi, että kyseessä on hyvin rakenteeltaan tarkkaan määritelty elokuvasarja. Alussa on aina jokin erillinen Jigsawn peli, jossa pelaaja kuolee brutaalisti. Elokuvien päähenkilöt vaihtelevat jatkuvasti, sillä ne tuppaavat kuolemaan elokuvan aikana. Harmillisesti tämän elokuvan hahmoista yksikään ei ole niin mielenkiintoinen, että sitä jäisi kaipaamaan erikseen. Saw II esittelee myös suojattinsa, edellisessä elokuvassa käväisseen Amandan (Shawnee Smith). Myös osasta toiseen kameratyöskentely leikkelyineen, nopeutuksineen ja välähdyksineen alkaa käydä tutuksi.

***

Saw III

(2006, ohj. Darren Lynn Bousman, näytt. Angus Macfadyen, Tobin Bell, Shawnee Smith)

Edellisen elokuvan naisetsivä tapetaan jo varsin hyvissä ajoin. ”Kuinka?”, sinun ajattelevan. No hänen kylkiluut revitään irti. Nice. Juuri, kun aloin pitää tästä hahmosta. Hän vieläpä pysyi hengissä koko viime elokuvan. Noh, kaikkea ei voi saada. Lisää silvontaa!

Tämä elokuva on tähän mennessä sarjan heikoin, eikä sen juoni jaksanut kiinnostaa niin paljoa. Parasta elokuvassa on jälleen Johnin hahmon rakentaminen takaumien avulla. Amanda on nyt täysillä mukana avustamassa Johnia, ja hän pakottaa sarjan rakenteelle suhteellisen merkityksettömän lääkärin suorittamaan Johnille aivokirurgiaa.

Tällä kertaa peliä joutuu pelaamaan poikansa tappajalle kostamisesta itselleen pakkomielteen tehnyt isä. Pelissä hänen on annettava armoa pojan kuoleman aiheuttaneille, jotta hän pääsisi viimein todellisen tappajan luokse. Pelastaakseen itsensä hänen on annettava armoa hänellekin. Kaikki tämä on tietenkin peliä, joka menee Jigsawn suunnitelmien mukaisesti. Se ärsyttää ajoittain. Se tuo mieleen The Dark Knightin Jokerin liian täydelliset suunnitelmat, jossa joka ikinen yksityiskohta menee juuri niin kuin on ollut tarkoitus.

**

Saw IV

(2007, ohj. Darren Lynn Bousman, näytt. Tobin Bell, Scott Patterson, Louis Ferrera, Costas Mandylor)

Jigsaw on kuollut. Vai onkos hän sittenkään? Herramunjee, tämä sarja alkaa mennä pikkasen överiksi. Juonenkäänteiden sijaan käsissä on käännejuoni. Tähän mennessä kaikki juonenkäänteet ovat olleet enemmän tai vähemmän nokkelia, jättäen sarjan aina hillittömään cliffhangeriin. Uusia hahmoja tulee ja menee, mutta aina kaikki tuntuu silti liittyvän edelliseen jollain tavalla. Mitä pidemmälle sarja etenee, sitä viitteellisemmiksi nämä tavat muodostuvat.

Tälläkin kertaa kyseessä on jokin pakkomielle, joka yhden päähenkilöistä on voitettava. ”Pakko pelastaa kaikki” -kompleksista kärsivä poliisi laitetaan kyseenalaistamaan moraalikäsityksensä, ja sääntönä hänelle annetaan, että hänen tulisi odottaa tarpeeksi kauan, jotta pelastaisi kaikki. Hän ei odota, ja yllättäen ihmisiä kuolee. Ja taas saadaan ihastuttavan vihastuttavia tapoja murhata ihmisiä mahdollisimman kivuliaasti. On hiusten repimistä sekä raajojen irti kiskomista. Edellisen elokuvan pakkomielteinen isä käväisee myös ampumassa samat luodit kuin edellisessä elokuvassa. Tällä kertaa pureudutaan enemmän Johnin menneisyyteen ja ex-vaimoon. Kaikki uusi ja mielenkiintoinen osuus löytyy näistä takaumista. Tobin Bell on loistava roolissaan edelleen, ja häntä alkaa jo pikku hiljaa ymmärtääkin.

Neljännen Sawn keskiössä on kaksi hahmoa: FBI-agentti Peter Strahmin (Scott Patterson) sekä edellisessä elokuvassa vilahtanut tutkija Mark Hoffmanin (Costas Mandylor). Katsoin elokuvan sen verraan myöhään, että minulla oli hieman vaikeuksia erottaa näitä kahta hahmoa. Näyttelijät ovat hämmentävän samannäköisiä ja oloisia, eikä kumpaakaan ehditä rakentaa kunnolla. Silti Hoffmanin ja Strahmin välinen vastakkainasettelu on edellisiä elokuvia kiinnostavampi juonellinen elementti. Myös edellisessä elokuvassa takaumassa vilahtanut Jigsawn ex-vaimo Jill (Betsy Russell) on nyt suuremmassa osassa, ja verkko alkaa kiristyä myös hänen ympärillään. Lopussa paljastuu, että Jigsawn vatsasta ruumiinavauksessa löytynyt nauha on tarkoitettu Hoffmanille, mikä rakentaa puitteet seuraavalle elokuvalle. Seuraavassa elokuvassa tarinaa ehditään syventää molempien hahmojen osalta.

***

Saw V

(2008, ohj. David Hackl, näytt. Tobin Bell, Costas Mandylor, Scott Patterson)

No niin! Tämäkään elokuva ei paljoa odottele: Ensimmäisessä kohtauksessa joku satunnainen paha murhaaja joutuu joko tuhoamaan murhavälineensä eli kätensä tai kuolemaan. Johnny Knoxvillen näköinen tyyppi leikkautuu kahtia sangen verisesti suolia säästelemättä. Liekö tämä sitten uuden ohjaajan David Hacklin tapa näyttää, miten kova jätkä hän onkaan verrattuna kolme aiempaa osaa ohjanneeseen Darren Lynn Bousmaniin. Ohjaustyyli on hieman sivistyneempää, eikä kamerasekoilua nähdä niin paljoa. Se ei kuitenkaan ole vielä paljon, ja ristiinleikkelyä erityisesti takauma-nykyisyys-aksellilla tapahtuu valitettavan paljon.

Mutta! Saamme jälleen uusia käännöksiä kimuranttiin juoneen. Käy ilmi, että edellisen elokuvan epäilyttävä poliisi on kuin onkin Jigsawn todellinen suojatti. Hienoa! Sitähän juuri tämä sarja kaipasi – sarjamurhaajapoliisin! Tämän elokuvan kohdalla sarjan toiseksi päähenkilöksi Jigsawn rinnalle noussut Hoffman pääsee jo paljon pidemmälle hahmonsa kehityksessä.Koko elokuvasta voisi ihan helposti jättää pois Jigsawn uusimman pelin. Se ei kiinnosta tippaakaan. Yksikään ryhmän jäsenistä ei kiinnosta tarpeeksi, ja melkein teki mieli kelata kaikki niitä käsittelevät kohtaukset. Jälleen kiinnostavinta on Jigsawn juonta eteenpäin kuljettavat osuudet, takaumat sekä Hoffmanin ja Strahmin väliset yhteenotot. Ei ole enää mikään yllätys, että elokuva loppuu cliff-hangeriin, mutta tällä kertaa se jää jotenkin pliisuksi. Paha Hoffman pääsee karkuun, Jigsawn seuraajaksi lavastettu Strahm kuolee.

**1/2

Saw VI 

(2009, ohj. Kevin Greutert, näytt. Tobin Bell, Costas Mandylor, Mark Rolston)

Ylläripylläri! Elokuva alkaa brutaalilla introlla ohimoille asetetuista automatisoiduista puristimista. Tällä kertaa toinen ”pelaaja” jää kuitenkin eloon. Kehitystä?

Saw VI on keskinkertainen sarjan palanen. Hoffman on jälleen suuremmassa osassa, ja tarina alkaa lähestyä vääjäämätöntä päätöstään. Jill, Johnin rakastettu, tietää Hoffmanin salaisuuden, ja saa Johnin testamentissaan ohjeet hoitaa hänet pois päiväjärjestyksestä. Hoffman jatkaa omia pelejään uutena Jigsawna. Tällä kertaa tilille joutuvat sairausvakuutuksista päättävät henkilöt, jotka ironisesti joutuvat nyt kokemaan omakohtaisesti ammattinsa varjopuolen. Jokaisessa elokuvassa tuntuu olevan oma teemansa. Tässä se lienee valinnan ja vallan tuoma vastuu. Syvällistä?

Jillin ja Hoffmanin välinen taisto on ajoittain vähän puuduttavaa seurattavaa, mutta elokuvan loppu pohjustaa sarjan viimeistä odotuksia kohottavasti.

**1/2

Saw VII AKA Saw 3-D

(ohj. näytt. Betsy Russell, Costas Mandylor, Cary Elwes, Sean Patrick Flanery, Chad Donella)

 En tiedä miksi, mutta elokuva alkaa jostain syystä keskellä kaupunkia kirkkaassa päivän valossa lasi-ikkunan sisällä pelattavalla ”pelillä”. Paha tyttö on manipuloinut parhaita kaveruksia, ja nyt pojat joutuvat päättämään, kuka joutuu pois kolmikosta. Lopulta nainen päätetään uhrata, koska on sen verran narttu. Ja sitten alkavat alkutekstit. Mitä hittoa? Tähän kohtaukseen ei palata kertaakaan tarinan aikana. Se on aivan turha.

Elokuvan keskiössä on Jigsawn pelistä selviytymisestä kirjan kirjoittanut Bobby (Flanery). Bobby on paha, koska hän on sepittänyt koko tarinan. Teema elokuvalle löytyykin kivasti tästä: Älä valehtele, ellet halua kantaa vastuuta. Bobby saa kärsiä erheestään karvaasti. Kerrankin itse peli kiinnostaa minua tavanomaista enemmän, itse asiassa enemmän kuin ensimmäisen elokuvan jälkeen missään sarjan osassa. Harmi vain, että itse ansat ovat lievä pettymys kekseliäisyydeltään.

Irrallisena pelinä tapetaan myös joukko uusnatseja/skinejä/niitä tyyppejä, jotka vihaavat kaikkia. Sekin oli suhteellisen turha kohtaus, mutta ilmeisesti se jollain tavalla kantaa juonta eteenpäin olemalla osa poliisin tutkimusta. Elokuva on muuten kuvattu 3-D:nä, joten osa kohtauksista oli silmille roiskimisella mässäilyä. En omista 3-D-televisiota, ja efektit ovat muutenkin tarinan kannalta turhia, joten jätin moiset kommentoimatta.

Itse Hoffman-Jill-John-tarinaa käydään tällä kertaa hyvin pitkälle elokuvaa ilman Johnia. Ensimmäisen kerran näemme hänet vasta ylin 40 minuutin aikamerkin, ja silloinkin hän enemmän liittyy Bobbyn tarinaan. Hoffmanin perään on lähtenyt eräs persoonaton agentti Gibson (Donella) Jillin tunnustettua hänelle kaiken päästäkseen todistajansuojaan. Lopulta kuitenkin Hoffman löytää hänet, ja Jill kuolee jo ensimmäisestä elokuvasta tutulla karhunrauta-laitteella. Tällä kertaa jopa näemme, minkälaista jälkeä se tekee. Se ei ollut nättiä.

Sitten se viimeinen käännekohta tarinaan: Jillin ruumiin löydyttyä Hoffman tuhoaa Jigsawn piilopaikan, mutta pian sen ulkopuolella tutut sikanaamiot kolkkaavat hänet. Yksi heistä paljastaa kasvonsa. Sehän on tohtori Gordon (Robin Hoodinakin tunnettu Cary Elwes)! Ensimmäisessä elokuvassa jalkansa irti sahannut selviytyjä, jonka tarina jäi avoimeksi koko sarjan ajaksi, onkin koko ajan auttanut Jigsawta hänen peliensä rakentamisessa. Olinkin jo ehtinyt ihmettelemään, miten syöpää sairastava vapiseva vanhus saisi esimerkiksi ommeltua jonkun silmät umpeen. Takaumakierroksen päätteeksi Gordon lukitsee Hoffmanin samaan ensimmäisen osan vessaan, mutta tällä kertaa ei ole nauhoja, ei pelejä, ei mahdollisuutta selvitä. Paha saa palkkansa, ja saaga päättyy yllättävän hyvin. Kunhan ei vain tulisi enää jatko-osia…

***1/2

Tulinkin sitten katsoneeksi vähän enemmänkin kauhua.

[REC] ²

(2009, ohj. Jaume Balagueró, Paco Plaza, näytt. Manuela Velasco, Jonathan Mellor & Òscar Zafra)

Toisin kuin yleensä kauhuelokuvasarjojen kohdalla, [REC]in jatko-osa jatkaa suoraan siitä, mihin ensimmäinen osa jäi. Siis ihan suoraan. Tällä kertaa sisään ryntää SWAT-joukkoon verrattava erikoisryhmä, jonka jokaisella jäsenellä on oma kypäräkameransa. Nämä kamerat rikkovat ensimmäisen elokuvan kerrontatyyliä, mikä harmitti minua aluksi. Tämä kuitenkin avaa aivan uusia mahdollisuuksia, kuten esimerkiksi monesta kuvakulmasta saman kohtauksen yhtäaikaa ruudulla esittämisen. Myös perinteinen videokamerakerronta on mukana, sillä erikoisryhmän lisäksi kuvataan ryhmää teinejä, jotka päätyvät karanteenitaloon sisälle. Tästä syntyy myös vähemmän lineaarinen kerronta, mutta ”samaan aikaan toisaalla” -efektejä käytetään säästeliäästi.

SPOILER ALERT!!!

Alkuperäisen elokuvan mytologia saa huomattavasti lisää lihaa luiden ympärille, mutta samalla se ottaa askeleen kohti perinteisempää kauhua. Ilmeisesti tämä kuitenkin oli tarkoitus alusta asti, sillä samat herrat Balagueró ja Plaza ovat kynäilleet ja ohjanneet jatko-osan. Se, mikä ensimmäisessä olisi vielä periaatteessa voinut olla tieteellisesti selitettävissä, ja katolilaisen kirkon uskonnollisen suhtautumisen vain kirkon omia jorinoita,  käännetään nyt lähes päälaelleen. Kaikki, mitä kirkko sanoi olikin totta! Todellakin, argentiinalainen tyttö oli Saatanan riivaama. Tämä kaikki paljastuu tietenkin vasta lopussa.

SPOILER ALERT OVER!!!

Jatko-osan uudet juonenkäänteet ovat rohkea linjanveto, mistä en tarinallisesti niin paljoa pitänyt, mutta kunnioitan kylläkin. Odotan innolla, kun tämän jälkeen kaksikko jakaantuu kahteen eri [REC]-projektiin. Plazalla on tällä hetkellä työn alla kolmas, Genesis-lisänimeä kantava esiosa. Balagueró ilmeisesti ohjaa sarjan viimeisen osan, joka tunnetaan tällä hetkellä Apocalypsena. Molemmat ovat kaksikon yhdessä kirjoittamia, ja saavat ensi-iltansa ensi vuonna.

***

Evil Ed

(1995, ohj. Anders Jacobsson, näytt. Johan Rudebeck, Per Löfberg, Olof Rhodin)

Harvoin ruotsalainen kauhu on yhtä hauskaa kuin Evil Edissä. Kinosilmässä aikanaan puitu Ystävät hämärän jälkeen oli malliesimerkki siitä, miten tehdä aito, tyylitajuinen, koskettava ja kaikin puolin hyvä kauhudraama. Evil Ed menee aivan toiseen ääripäähän. ”It’s a no brainer.”.

Tarinan keskiössä on hyvin konservatiivisen oloinen perheenisä Eddie (Rudebeck), joka työskentelee elokuvien leikkaajana kliseistä koostetun, limaisen leffamogulin (Rhodin) studiolla. Pomo määrää Eddien leikkaamaan uusimman karsean kauhusarjan osan, vaikka Eddie ei pidä genren elokuvista. Pakon edessä Eddie joutuu kuitenkin myöntymään, ja niinpä Eddie alkaa saada tavanomaista päiväannosta suuremman osan raajojen leikkelyä ja rapatessa roiskuu (raro)-hengessä veren vuolasta purskahtelua. Luonnollisesti tämä vaikuttaa Eddien henkisiin ominaisuuksiinsa, ja pian hän alkaakin nähdä näkyjä. Sitten Eddie sekoaa, ja loppu on kauhuelokuvan historiaa.

Evil Ed on nimenomaan sitä itseään eli suosimaani ”rapatessa roiskuu” -kauhua á la Evil Dead 2. Jo elokuvan nimi ja päähenkilö viittaavat Evil Deadiin, minkä lisäksi Eddien editointihuoneessa on Evil Dead 2-juliste. Kaikki on äärimmäisen yliampuvaa: Erikoistehosteet, hahmot, dialogi ja käsikirjoitus ovat kaikki niin silmä poskella ja kieli keskellä tietä, että ei voi olla nauramatta. Kaikkiin kliseisiin tartutaan aivan äijämäistä ratsuväen johtajaa myöten. Kaiken kruunaa vielä jälkikäteen ruotsalaisten näyttelijöiden päälle nauhoitettu englanninkielinen dubbaus, joka on vain jotain hyvin hillitöntä. Parasta siinä on se, että se on oikeasti todella hyvin tehty dubbaus, mutta äänivalinnat ovat välillä vähän kyseenalaiset. Paskabarometrillä tämän kuun ykköseksi!

*****

Saw

(2004, ohj. James Wann, näytt. Cary Elwes, Danny Glover, Leigh Whannell, Tobin Bell)

Olin hyvin ennakkoluuloinen Saw-sarjaa kohtaan. Elokuva edustaa sitä kauhun genreä, jota en oikein jaksa millään katsoa: Silpomiskauhu. Siksi yllätyin, että ensimmäisessä Saw-elokuvassa keskitytään niin paljon psykologisen trillerin elementteihin. Oletin, että koko elokuva olisi vain sitä, että ihmiset sahailevat toisiltaan jalkoja tai kaivavat silmistään avaimia. Jälkikäteen joudun syömään pahat sanani sarjaa kohtaan, ja katsomaan ainakin sen ensimmäisen jatko-osan.

Valot tulevat päälle, ja kaksi vierasta huomaavat olevansa kahlittuina vastakkaisille seinille vanhan vesiklosetin sisälle. Heidän välissään makaa lattialla itsensä tappanut mies. Tästä asetelmasta on varsin kiinnostavaa lähteä luomaan tarinaa. Luonnollisesti takaumia käytetään paljon. En halua spoilata mitään, vaikka suurin osa tämän kassamagneetin on nähnytkin. Eniten elokuva tuo minulle mieleen David Fincherin elokuvan Seitsemän, ja yhtymäkohtia löytyy muualtakin kuin afro-amerikkalaisesta etsivästä, jolle sarjamurhaaja muodostuu päähänpinttymäksi.

Elokuva on ahdistava, ja siinä on varmasti joillekin katsojille paljon ei-sopivaa katsottavaa. Juoni ja kerronta rakennetaan takaumista huolimatta harvinaisen hyvin. Välillä välkkyvät kohtauksen vaihdokset ja muu ylimääräinen ”sinne tänne” -kameratyöskentely käy ärsyttäväksi, mutta lopputulosta se ei haittaa. Saw on harvinaisen hyvä 2000-luvun kauhuelokuvaksi, ja häviää [REC]ille vain yhden söpön toimittajan verran. Lisäksi Jigsaw (Bell) saattaa olla yksi kaikkien aikojen suosikkipahiksiani, mutta sen paljastaa jatko-osat.

****

Tucker & Dale VS Evil

(2010, ohj. Eli Craig, näytt. Tyler Labine, Alan Tudyk, Katrina Bowden)

Mitä tapahtuu, kun yhdistää Perjantai 13. päivän ja Shaun of the Deadin? Tucker & Dave VS Evil. Kerrankin jenkkilästä tulee hyvä kauhukomedia. Brittien mestariteosten rinnalle nousee yllättäen landepaukkujen selviytymistarina kesämökkinsä kauhuista.

Tarina alkaa perinteisellä jenkkiopiskelijaporukalla matkalla keskelle korpea telttailemaan. Sattumalta samoille maille matkaa myös Tucker sekä hänen veljensä Dale. Erinäisten stereotyyppisten väärinymmärrysten vuoksi nuoriso saa veljeksistä astetta creepymmän kuvan. Edelleen, merkillisten sattumusten vuoksi he sattuvat vahingossa ”kidnappaamaan” yhden ryhmän blondeista. Seuraavaksi ihmisiä vain sattuu kuolemaan. Accidental death rate on tässä elokuvassa äärimmäisen korkealla.

Tämäkin elokuva on todellinen no brainer. Siinä vain sattuu ja tapahtuu. Todella huono tuuri johtaa todella sattumanvaraisiin raro-kuolemiin. Väärinymmärrykset johtavat hauskoihin lopputuloksiin, ja saadaanpa elokuvaan mahdutettua vielä varsin pätevä romanssi. Tucker & Dale VS Evil on sydämellinen ja lämminhenkinen elokuva, jossa vain sattuu lentämään paljon verta.

****