Arkisto kohteelle maaliskuu, 2012

Olen löytänyt mahtavimman asian koko YouTubessa. Sen nimi on The Joker Blogs.

Kaikki ovat nähneet The Dark Knightin. Edesmenneen Heath Ledgerin esittämä Jokeri oli aikanaan parasta, mitä olin nähnyt valkokankaalla vuosiin, ja moni oli kanssani samaa mieltä.

Ensimmäisten parin jakson aikana sarja vielä hakee hieman muotoaan, ja samoin Jokerin ääni on hieman vähemmän identtinen Ledgerin kanssa. Tämä meinasi jo karkottaa minut, mutta jakso jaksolta paraneva käsikirjoitus sekä kaikin puolin amatööritasoon nähden loistavat näyttelijäsuoritukset pitivät otteessaan tarpeeksi pitkään koukuttaakseen minut sarjaan täysin. Katsoin koko sarjan yhden illan aikana.

Kahteen osaan jaettu ensimmäinen kausi on tehty vuosina 2008-2010.  Se on saanut huikean katsojamäärän, ja toista kautta ollaan paraikaa tuottamassa.

Sarja jatkaa suoraan The Dark Knightin tapahtumista Jokeri on joutunut Arkhamin mielisairaalaan, ja on psykiatri Harleen Quinzelin potilaana. Sarjan ensimmäisen kauden ensimmäinen puolikas tapahtuu suurimmaksi osaksi Arkhamin sisällä. Suosikkiosani sarjasta alkaa, kun Jokeri karkaa Arkhamista aiheuttaakseen jo elokuvasta tuttua hallittua kaaosta.

Sarja on todella uskollinen sekä elokuvalle että sarjakuvalle, ja jakso toisensa jälkeen paraneva tuotannon taso suorastaan hämmästyttää. Matkan varrella nähdään luonnollisesti hillitön määrä eri Batman-universumin hahmoja. Välillä tämä on vaivaannuttavaa katsottavaa, sillä moni näyttelijöistä on aivan liian nuoria ollakseen sarjakuvaversionsa. Silti, amatöörituotannon budjetin huomioon ottaen jälki on loistavaa.

Suosittelen katsomaan sarjan jaksot järjestyksessä, sillä tarinassa on monta hienoa juonenkäännettä. Omat suosikkijaksoni ovat Hypnotized, sekä kaikki Arkhamista pakoa seuranneet (erityisesti jakso #12). Katsokaa, ihastukaa, nauttikaa.

Mainokset

Jo 1970-luvulla stand up koomikon uransa aloittanut Billy Connolly on ehtinyt tulla minulle tutuksi joistain elokuva- ja tv-rooleistaan, mutta hänen ylösseisontaansa en ollut vielä ehtinyt tutustua. Was It Something I Said? on Australian Adelaidessa kuvattu vuoden 2007 taltiointi, ja on käytännössä ensimmäinen koskaan näkemäni Connollyn setti.

Jo alussa vastaan tulee kielikynnys – Connollyn ymmärtäminen vaatii skottilaiseen aksenttiin tottuneen korvan. Billyn aksentti lienee kaikista kuulemistani skottiaksenteista stereotyyppisin, ja tämä on osa ”hänen juttuaan”. Hänen äänensä on hyvin käheä ja ulosantinsa hivenen epäselvä Jimmy Carrin kaltaisiin, kirjakielellä itseään ilmaiseviin koomikkoihin verrattuna. Parin minuutin totuttelun jälkeen sain kuitenkin kiinni puhetyylistä.

DVD tuntui ihan hillittömän pitkältä. Liki kahteen tuntiin mahtuu paljon paasausta ja valitusta. Pitkätkin keikat voivat toki olla viihdyttäviä ja hauskoja, mutta tämän kohdalla junnataan paikallaan aivan turhan paljon. Myös moni aihe tuntuu läpi kolutulta ja siksi vähemmän hauskalta. Muun muassa navigaattoreista olen kuullut liki samat jorinat muutaman niin suomalaisen kuin ulkomaalaisenkin koomikon suusta. Connolly on kuitenkin loistava tarinankertoja, ja hänen huvittuneisuus tarttuu yleisöön todella helposti. Siksi moni vähemmänkin hauska juttu toimii. Keikan paras osa on sen loppupuolella kuultava tilitys Most Haunted-sarjasta ja Tarot-korteista.

Keikka jätti nauravaiseen suuhuni positiivisen maun, vaikka sisällöltään se olikin aika tasapaksu ja neutraali. Aion vielä katsoa muutaman pätkän ennen lopullisen mielipiteeni muodostamista, sillä pidän todella Connollyn persoonasta ja lavakarismasta. Yhden keikan perusteella ei kuitenkaan vielä viitsi tuomita koko koomikon uraa.

Minulla on monta suosikkietsivää. Rakkain niistä on minulle ollut aina Hercule Poirot, tuo suloinen belgialainen herrasmies. Moni muu niin kirjallisuuden kuin televisionkin etsivä on miellyttänyt minua vuosien varrella Komisario Palmusta aina Fitzin kautta Basil Hiireen. Silti Sherlock Holmes on jostain syystä jäänyt vähälle huomiolle. Pitkällisestä tahattomasta vastustuksesta huolimatta olen viime aikoina alkanut tutustua tähän Sir Arthur Conan Doylen luomaan hahmoon sen eri inkarnaatioissa, ja niistä suosikikseni nousi 2010-luvun versio Sherlock (suom. Uusi Sherlock).

Hellanlettas, että tämä se on hieno!

Sarjaa on tehty tällä hetkellä kaksi kautta, ja ne koostuvat kolmesta 90-minuuttisesta jaksosta. Tutustuin tähän sarjaan huonoissa merkeissä. Katsoin väsyneenä ensimmäisen kauden keskimmäistä jaksoa, ja koin sen tylsäksi päivitysyritelmäksi. Tuo kokemus myrkytti sarjan minulle kovin pitkäksi aikaa, kunnes eräs toveri mainitsi sarjasta tämän vuoden alussa. Koska suositus tuli Battlestar Galactican ja Tim Minchinin minulle esitelleeltä taholta, koin voivani antaa Sherlockille vielä uuden mahdollisuuden.

Sarjan pilottijakson jälkeen olin positiivisesti yllättynyt. Eihän tämä sarja olekaan tylsä! Tämähän on oikeastaan aikas hyvä. Eipäs, vaan loistava! Aloin hypettämään sarjan hienoutta jo ensimmäisistä minuuteista lähtien. Aiemmalla tutustumiskerrallani menettämäni hahmojen verraton esittely toi todella paljon lisäpisteitä sarjalle. Sherlockia esittävä Benedict Cumberbatch on kerrassaan mainio roolissaan, ja The Officesta tuttu Martin Freeman on tähän mennessä minulle mieluisin Watson.

Sarjan luojat Steven Moffat ja sarjassa Mycroftia esittävä Mark Gatiss ovat onnistuneet täydellisesti päivittäessään Sherlock Holmesin 2010-luvulle. Sherlockin kaltainen, sosiaalisesti rajoittunut etsivänero ei sovi nykymaailmaan yhtä hyvin kuin menneisyyteen, ja tämä asetelma on kirjoitettu hyvin tyylikkäästi. Muut poliisit ovat kateellisia hänelle ammattitaitonsa vuoksi, ja häntä pidetään friikkinä alan piireissä. Silti tiukan paikan tullen Scotland Yardin Lestrade (Rupert Graves) pyytää häntä apuun.

Myös Watsonin hahmon sotavamma Afganistanissa on saatu hienosti mukaan. Sherlockin ja Watsonin suhde on alusta asti toisiaan täydentävä:  1) Molemmat ovat teknisesti huonoja kämppiksiä, mutta sopivat toisilleen. 2) Aina, kun Sherlock tekee hämmästyttävän havainnon, Watson kehuu häntä. Sherlock myhäilee tyytyväisenä. 3) Watson saa etsivähommista jännitystä, jota kaipaa entisenä sotilaana.

Sherlockin ihmissuhdetaidot ovat pitäneet hänet suhteellisen tuntemattoman outolinnun asemassa, mutta Watsonin mukaan tultua hän vaikuttaa pikku hiljaa avautuvan maailmalle. Sherlockin lämpimän puolen saa esiin sarjassa lähinnä Rouva Hudson (Una Stubbs), heidän Baker Streetin asuntonsa vuokraemäntä. Myös alkuperäisten kirjojen Watsonin muistelmat ovat nyt muuntuneet blogikirjoitukseksi, ja näin myös Sherlockin maine alkaa kasvaa kansan silmissä.

Tämä suosio herättää myös hillittömän yliampuvasti Andrew Scottin esittämän Moriartyn huomion. Sherlockin suurimmaksi faniksi itseään nimittävän Moriartyn suunnitelmien monimutkaisuus ja täydellisyys tuo mieleen ajoittain The Dark Knightin Jokerin, jonka vastaavat suunnitelmat hipovat realistisuuden rajoja. Silti, kaikki jaksot, joissa Moriarty on, ovat sarjan parhaimmistoa.

Sarjan tähän mennessä ilmestyneistä kuudesta jaksosta löytyy kuitenkin korjattavaa. Molempien kausien toiset jaksot ovat valitettava notkahdus laadussa, ja koko sarjan pohja on ehdottomasti sen toinen jakso. Tälläkin katsontakerralla se oli yhä tylsä, eikä se tuonut mielestäni tarinaan tai hahmoihin mitään mullistavaa. Tietenkin kausien ensimmäiset jaksot ovat loistavia, koska niillä on tarkoitus koukuttaa katsoja kauden loppuun asti. Kausien viimeiset jaksot puolestaan pitävät huolen siitä, että katsoja katsoo myös seuraavan kauden ensimmäisen jakson. Kolmen jakson kausissa tämä todella vaikuttaa kausien 2. jaksoihin merkittävästi. Jäljelle jäävät neljä loistavaa jaksoa ovatkin sitten parasta televisioviihdettä, mitä olen kokenut pitkään aikaan.