Arkisto kohteelle helmikuu, 2012

Ricky Gervaisin pitkäaikainen käsikirjoittajapari Stephen Merchant teki paluun stand upiin vuosien jälkeen, ja ensimmäistä kertaa suuremmassa, Englannin kattavassa mittakaavassa. Hello, Ladies… esittelee hömelön hujopin siihen mennessä parhaat läpät. Harmi kyllä, niiden taso vaihtelee.

Merchantin ensimmäinen stand up-DVD voi ensisilmäyksellä vaikuttaa yritykseltä matkustaa Gervaisin siivellä. Merchant on tietoinen tästä, ja ensimmäiset muutamat gagit käsittelevätkin tätä suhdetta. Tämän ”mitä Ricky edellä, sitä Stephen perässä” -ennakkoasetelman varjossa on toki hyvin hankala asema lähteä tarjoamaan uutta kokemusta yleisölle, joka on todennäköisesti jo nähnyt Rickyn stand upia. Pahoittelen siis jo etukäteen, kun vertaan kaksikkoa toisiinsa.

Stephenin show alkaa hyvin, mutta pian taso laskee. Lavapersoonana Merchant nojaa itsensä mollaamiseen, mistä en tyylinä ole koskaan niin paljoa pitänyt. Hänen epäonnensa naisten kanssa ja siitä juontuva säälittävyys ei sovi ollenkaan siihen toiseen rooliin, jota hän yrittää vetää eli menestynyt TV-tähti. Tämä suhde on vinossa, ja se vaikuttaa koko esitykseen.

Parhaat jutut ovat täysin irrallisia näistä rooleista. Esimerkiksi hää-aiheinen pätkä on varsin hauska ehkä juuri siksi, että sen voisi esittää kuka tahansa. Esiintyjänä Stephen on mainio, sanavalmis ja tarpeeksi nokkava. Hän osaa hyödyntää kaksimetristä kehoaan tuoden mieleen jopa John Cleesen. Shown päättävä teatterimainen esitys ei ole niinkään stand upia, mutta siinä hän on mielestäni eniten kotonaan. Kokonaisuutena keikasta jää hyvä mieli, mutta yleisön kannalta altavastaajan asemasta lähtevän materiaalin pitäisi aina olla timantinkovaa. Tällä DVD:llä on vielä turhan paljon huteja.

Merchant ja Gervais ovat tehneet paljon loistavaa TV-viihdettä yhdessä, ja he ovat vaikuttaneet minuun paljon juuri yhteisillä projekteillaan. Sen vuoksi tämän parivaljakon vertailematta jättäminen on minulle mahdotonta. Ricky Gervais oli tähän mennessä julkaissut neljä stand up-DVD:tä, minkä vuoksi minulla oli suhteettoman korkeat odotukset Merchantin debyyttiä kohtaan. Halusin todella pitää tästä keikasta enemmän, mutta tällä kertaa joudun sanomaan: ”Ricky on parempi.”.

[youtube http://www.youtube.com/watch?v=QkiCXlx_sYQ]

Metapostaus X

Posted: 22.2.2012 in Tarinoita ja jorinoita

Joitakin päivityksellisiä toteamuksia:

Ylösseisontaa eli stand up-arvioita jatkuu tuttuun tapaan sitä mukaa kun ehdin uusia keikkoja katsoa ja niistä kirjoittaa. Muinoin mainittu mahdollinen järjestys on nyt unohdettu, ja seuraaviksi listalle ovat päässeet muun muassa Stephen Merchant, Lee Evans sekä Stephen Lynch. Jaksot 41 – 50 aion pyhittää nostalgialle, ja katsoa jonkun jo arvostelemani koomikon keikan semmoiseen kivaan top 10 -tyyliin.

Kirjoja ehtinen lukea jonkin verran, ja niistäkin omat juttunsa julkaisen jahka ehdin. Huomaa myös uudet osiot ylämenussa.

Huikein mullistus lienee se, että hommasin Wacomin Bamboo -piirtopöydän. Kokeiluni ehdin aloittaa vasta ensi viikon puolella, mutta mikäli homma alkaa sujumaan, alan levittelemään hassunhauskoja sarjakuviani tänne. May cod have mercy.

Tämän lisäksi olen myös aloittanut myös Käpylehmässä mainitun oman peliprojektini, joka etenee hiljalleen.

Jatkoa seuraa.

Loppuun hirviä sukupuuton partaalla:

”There’s funny, then there’s Jimmy Carr.”

Jimmy Carr – tuttu telkkarista. En olisi uskonut näkemieni QI-jaksojen perusteella, miten räävitön ja ilkeä koomikko Jimmy Carr onkaan. Toki, hän on osoittanut olevansa älykäs ja improvisoi ohjelmassa mainiosti, mutta tätä en osannut odottaa.

Jimmy Carr on verbaalitaituri, ja yksi tämän hetken nerokkaimpia koomikoita. Se näkyy jo keikan aloittavassa rykelmässä nopeita leukoja. Siinä, missä Tim Vinen kertomat pikapuujalat herättävät lähinnä myötähäpeää, Jimmy Carr saa aikaan yleisössä sen parhaan mahdollisen ”tiedän, että tälle ei saisi nauraa, mutta…” -reaktion. Hyvin suuri osa materiaalista perustuu tällaiseen tasapainotteluun. Sanon ”tasapainotteluun”, mutta Carrille soveliaisuuden raja on kaukana horisontissa. Ja siksi hän onkin niin loistava. Koomikko, joka huokuu itsevarmuutta ja seisoo sanojensa takana saa sanoa mitä tahansa, eikä kukaan loukkaannu. Tämä tyylitelty välinpitämättömyys toi minulle mieleen Bill Hicksin sekä Ricky Gervaisin. Carr tiedostaa roolinsa, ja olettaa yleisön tietävän sen myös. Hänen juttunsa ovat saastaa, ja siksi yleisö rakastaa niitä.

Kaikista tähän mennessä arvostelemistani stand up-koomikoista Jimmy Carr on ehdottomasti loistavin käsittelemään yleisöä. Hän ei pelkää ”hecklereitä” vaan kutsuu heitä luokseen. Toisin kuin esimerkiksi verraten kiltti Dara Ó Briain, Carr loukkaa liki jokaista kommentoijaa, ja vääntää julman vitsin kenestä tahansa. Hän käyttää tätä häikäilemättömästi hyväksi, ja omistaa kokonaisia osuuksia yleisön kanssa juttelulle. ”Uudet versiot vanhoista vitseistä”, ”improvisaatio” ja yleisökysymykset ovat keikan parhaimmistoa.

Yksi kohokohta on jazz-bändin ilmestyminen lavalle. Soiton ja savukoneen säestämänä aikana Jimmy pohtii muun muassa ”tulevatko homoseksuaalit ulos kaapista, koska he pelkäävät luurankoja?”. Mietelmien jälkeen show rullaa loppuun asti omalla painollaan, eivätkä jutut missään vaiheessa tunnu junnaavan paikallaan. Keikka on loistavasti rytmitetty annos ilkeää huumoria, ja sen päättävä häiritsevän likainen vitsi kruunaa kokemuksen.

Tämän vuoden aikana tutustumistani koomikoista Jimmy Carr on toistaiseksi paras, yllätyksellisin ja julmin. Suosittelen mitä lämpimimmin tutustumaan hänen materiaaliinsa esimerkiksi YouTubesta löytyvien Live At The Apollo -pätkien kautta. Tämä tietenkin, mikäli olet yli kahdeksantoista vuotta, etkä ole luonteeltasi ”päivi räsänen”.

[youtube http://www.youtube.com/watch?v=0sYaz3TmIO4]

101!

Posted: 19.2.2012 in Tarinoita ja jorinoita
Avainsanat:

Sata ja yksi blogikirjoitusta.

Woo.

Kiitos lukijoille [lisää tähän hymiö].

80-luvulla syntyneenä nuoruuteeni kuului moni Jim Carreyn tähdittämä elokuva. Ne olivat maailman hauskin juttu silloin, ja osa niistä naurattaa yhä. Silti parin kymmenen vuoden aikana kasvanut kyynikko sisälläni tahtoo nykyisin pitää Carreyn naamanvääntelyä ja alatyylin huumoria lapsellisena. Nyttemmin olen oppinut lukitsemaan tämän pikkuvanhan kyynikon metaforiseen kellariin, ja nauttimaan ”aivot narikassa” -huumorista.

Stand up -koomikkona Carrey oli minulle täysin tuntematon vielä viisi vuotta sitten, ja vasta nyt näen ensimmäistä kertaa kokonaisen esityksen. Vuonna 1991 kuvattu puolen tunnin stand up-erikoinen The Un-Natural Act esittelee saman vanhan kuminaaman, mutta ilman elokuvan ja tarinan tuomia rajoitteita.

Carrey on loistava esiintyjä. Hän on luonnollinen ja energinen, kuten elokuvissaan. Eniten hänen stand up-persoonansa tuo mieleen Ace Venturan, ja moni hänen maneereistaan toistuukin pari vuotta myöhemmin elokuvan muodossa. Ehdottomasti hänen suurin valttinsa on hänen loistava muuntautumiskykynsä sekä täydellinen kehon hallinta. Ääntelemisestä voi olla montaa mieltä, mutta minä pidin siitäkin. Vastapainona erottuvalle esiintymiselle, juttujen aiheet ovat hyvin tavanomaisia: Hän puhuu muun muassa huolistaan, kotimaastaan Kanadasta, vanhemmistaan ja seksistä. Hän ei ole läheskään niin ilkeä kuin koomikot, joihin olen viime aikoina tutustunut. Siksi hänen juttunsa jättävät minut vähän kylmäksi. Pelkällä naamanvääntelyllä en vain syty. En myöskään sano, että en pitänyt esityksestä. Nauroin ääneen monessa kohtaa.

Harmi, että show on niin lyhyt. Olen nähnyt muutamasta muusta hänen stand up-esiintymisestä pätkiä, ja esimerkiksi hänen imitaationsa loistavat poissaolollaan. Koko pätkä löytyy ainakin tällä hetkellä YouTubesta. Suosittelen tutustumaan tämän megaluokan koomikon juuriin.