Arkisto kohteelle lokakuu, 2011

 

Tulinpas sitten katsoneeksi kaikki Saw-sarjan luomukset. Ensimmäisen osan jälkeen olin innoissani Jigsawn (kuvassa) tarinan jatkumisesta, ja tämä mielessä lusin läpi kaikki kuvottavat ja mentaalihygienian perusperiaatteita rikkovat kidutuskohtaukset. Silpomiskauhua yksi elokuvafranchise, kiitos!

Koko postaus sisältää huikeasti SPOILEREITA! Sinua on varoitettu.

Saw II

(2005, ohj. Darren Lynn Bousman, näytt. Donnie Wahlberg, Shawnee Smith, Tobin Bell)

Mitä tapahtui viime jaksossa? No Jigsaw oli kuin olikin se tyyppi, joka makasi siinä myrkkyverilammikossa. On se vaan ketku. Tällä kertaa Jigsawn tapausta selvittää korruptiokyttä Eric Matthews. Käy ilmi, että heti heidän löydettyä Jigsawn piilopaikka, onkin hänellä ollut koko ajan suunnitelma meneillään Matthewsin pään menoksi. Hän poikansa on laitettu samaan ansoilla viritettyyn taloon Matthewsin syyllisiksi lavastamien rikollisten kanssa. Jälleen lopussa on hillitön käänne, ja Jigsaw on jälleen opettanut pahalle ihmiselle oppitunnin. Yhdessä kohtaa elokuvaa tuli kylmät väristykset, kun käydään ensimmäisen elokuvan vessassa.

Jo alusta asti käy selväksi, että kyseessä on hyvin rakenteeltaan tarkkaan määritelty elokuvasarja. Alussa on aina jokin erillinen Jigsawn peli, jossa pelaaja kuolee brutaalisti. Elokuvien päähenkilöt vaihtelevat jatkuvasti, sillä ne tuppaavat kuolemaan elokuvan aikana. Harmillisesti tämän elokuvan hahmoista yksikään ei ole niin mielenkiintoinen, että sitä jäisi kaipaamaan erikseen. Saw II esittelee myös suojattinsa, edellisessä elokuvassa käväisseen Amandan (Shawnee Smith). Myös osasta toiseen kameratyöskentely leikkelyineen, nopeutuksineen ja välähdyksineen alkaa käydä tutuksi.

***

Saw III

(2006, ohj. Darren Lynn Bousman, näytt. Angus Macfadyen, Tobin Bell, Shawnee Smith)

Edellisen elokuvan naisetsivä tapetaan jo varsin hyvissä ajoin. ”Kuinka?”, sinun ajattelevan. No hänen kylkiluut revitään irti. Nice. Juuri, kun aloin pitää tästä hahmosta. Hän vieläpä pysyi hengissä koko viime elokuvan. Noh, kaikkea ei voi saada. Lisää silvontaa!

Tämä elokuva on tähän mennessä sarjan heikoin, eikä sen juoni jaksanut kiinnostaa niin paljoa. Parasta elokuvassa on jälleen Johnin hahmon rakentaminen takaumien avulla. Amanda on nyt täysillä mukana avustamassa Johnia, ja hän pakottaa sarjan rakenteelle suhteellisen merkityksettömän lääkärin suorittamaan Johnille aivokirurgiaa.

Tällä kertaa peliä joutuu pelaamaan poikansa tappajalle kostamisesta itselleen pakkomielteen tehnyt isä. Pelissä hänen on annettava armoa pojan kuoleman aiheuttaneille, jotta hän pääsisi viimein todellisen tappajan luokse. Pelastaakseen itsensä hänen on annettava armoa hänellekin. Kaikki tämä on tietenkin peliä, joka menee Jigsawn suunnitelmien mukaisesti. Se ärsyttää ajoittain. Se tuo mieleen The Dark Knightin Jokerin liian täydelliset suunnitelmat, jossa joka ikinen yksityiskohta menee juuri niin kuin on ollut tarkoitus.

**

Saw IV

(2007, ohj. Darren Lynn Bousman, näytt. Tobin Bell, Scott Patterson, Louis Ferrera, Costas Mandylor)

Jigsaw on kuollut. Vai onkos hän sittenkään? Herramunjee, tämä sarja alkaa mennä pikkasen överiksi. Juonenkäänteiden sijaan käsissä on käännejuoni. Tähän mennessä kaikki juonenkäänteet ovat olleet enemmän tai vähemmän nokkelia, jättäen sarjan aina hillittömään cliffhangeriin. Uusia hahmoja tulee ja menee, mutta aina kaikki tuntuu silti liittyvän edelliseen jollain tavalla. Mitä pidemmälle sarja etenee, sitä viitteellisemmiksi nämä tavat muodostuvat.

Tälläkin kertaa kyseessä on jokin pakkomielle, joka yhden päähenkilöistä on voitettava. ”Pakko pelastaa kaikki” -kompleksista kärsivä poliisi laitetaan kyseenalaistamaan moraalikäsityksensä, ja sääntönä hänelle annetaan, että hänen tulisi odottaa tarpeeksi kauan, jotta pelastaisi kaikki. Hän ei odota, ja yllättäen ihmisiä kuolee. Ja taas saadaan ihastuttavan vihastuttavia tapoja murhata ihmisiä mahdollisimman kivuliaasti. On hiusten repimistä sekä raajojen irti kiskomista. Edellisen elokuvan pakkomielteinen isä käväisee myös ampumassa samat luodit kuin edellisessä elokuvassa. Tällä kertaa pureudutaan enemmän Johnin menneisyyteen ja ex-vaimoon. Kaikki uusi ja mielenkiintoinen osuus löytyy näistä takaumista. Tobin Bell on loistava roolissaan edelleen, ja häntä alkaa jo pikku hiljaa ymmärtääkin.

Neljännen Sawn keskiössä on kaksi hahmoa: FBI-agentti Peter Strahmin (Scott Patterson) sekä edellisessä elokuvassa vilahtanut tutkija Mark Hoffmanin (Costas Mandylor). Katsoin elokuvan sen verraan myöhään, että minulla oli hieman vaikeuksia erottaa näitä kahta hahmoa. Näyttelijät ovat hämmentävän samannäköisiä ja oloisia, eikä kumpaakaan ehditä rakentaa kunnolla. Silti Hoffmanin ja Strahmin välinen vastakkainasettelu on edellisiä elokuvia kiinnostavampi juonellinen elementti. Myös edellisessä elokuvassa takaumassa vilahtanut Jigsawn ex-vaimo Jill (Betsy Russell) on nyt suuremmassa osassa, ja verkko alkaa kiristyä myös hänen ympärillään. Lopussa paljastuu, että Jigsawn vatsasta ruumiinavauksessa löytynyt nauha on tarkoitettu Hoffmanille, mikä rakentaa puitteet seuraavalle elokuvalle. Seuraavassa elokuvassa tarinaa ehditään syventää molempien hahmojen osalta.

***

Saw V

(2008, ohj. David Hackl, näytt. Tobin Bell, Costas Mandylor, Scott Patterson)

No niin! Tämäkään elokuva ei paljoa odottele: Ensimmäisessä kohtauksessa joku satunnainen paha murhaaja joutuu joko tuhoamaan murhavälineensä eli kätensä tai kuolemaan. Johnny Knoxvillen näköinen tyyppi leikkautuu kahtia sangen verisesti suolia säästelemättä. Liekö tämä sitten uuden ohjaajan David Hacklin tapa näyttää, miten kova jätkä hän onkaan verrattuna kolme aiempaa osaa ohjanneeseen Darren Lynn Bousmaniin. Ohjaustyyli on hieman sivistyneempää, eikä kamerasekoilua nähdä niin paljoa. Se ei kuitenkaan ole vielä paljon, ja ristiinleikkelyä erityisesti takauma-nykyisyys-aksellilla tapahtuu valitettavan paljon.

Mutta! Saamme jälleen uusia käännöksiä kimuranttiin juoneen. Käy ilmi, että edellisen elokuvan epäilyttävä poliisi on kuin onkin Jigsawn todellinen suojatti. Hienoa! Sitähän juuri tämä sarja kaipasi – sarjamurhaajapoliisin! Tämän elokuvan kohdalla sarjan toiseksi päähenkilöksi Jigsawn rinnalle noussut Hoffman pääsee jo paljon pidemmälle hahmonsa kehityksessä.Koko elokuvasta voisi ihan helposti jättää pois Jigsawn uusimman pelin. Se ei kiinnosta tippaakaan. Yksikään ryhmän jäsenistä ei kiinnosta tarpeeksi, ja melkein teki mieli kelata kaikki niitä käsittelevät kohtaukset. Jälleen kiinnostavinta on Jigsawn juonta eteenpäin kuljettavat osuudet, takaumat sekä Hoffmanin ja Strahmin väliset yhteenotot. Ei ole enää mikään yllätys, että elokuva loppuu cliff-hangeriin, mutta tällä kertaa se jää jotenkin pliisuksi. Paha Hoffman pääsee karkuun, Jigsawn seuraajaksi lavastettu Strahm kuolee.

**1/2

Saw VI 

(2009, ohj. Kevin Greutert, näytt. Tobin Bell, Costas Mandylor, Mark Rolston)

Ylläripylläri! Elokuva alkaa brutaalilla introlla ohimoille asetetuista automatisoiduista puristimista. Tällä kertaa toinen ”pelaaja” jää kuitenkin eloon. Kehitystä?

Saw VI on keskinkertainen sarjan palanen. Hoffman on jälleen suuremmassa osassa, ja tarina alkaa lähestyä vääjäämätöntä päätöstään. Jill, Johnin rakastettu, tietää Hoffmanin salaisuuden, ja saa Johnin testamentissaan ohjeet hoitaa hänet pois päiväjärjestyksestä. Hoffman jatkaa omia pelejään uutena Jigsawna. Tällä kertaa tilille joutuvat sairausvakuutuksista päättävät henkilöt, jotka ironisesti joutuvat nyt kokemaan omakohtaisesti ammattinsa varjopuolen. Jokaisessa elokuvassa tuntuu olevan oma teemansa. Tässä se lienee valinnan ja vallan tuoma vastuu. Syvällistä?

Jillin ja Hoffmanin välinen taisto on ajoittain vähän puuduttavaa seurattavaa, mutta elokuvan loppu pohjustaa sarjan viimeistä odotuksia kohottavasti.

**1/2

Saw VII AKA Saw 3-D

(ohj. näytt. Betsy Russell, Costas Mandylor, Cary Elwes, Sean Patrick Flanery, Chad Donella)

 En tiedä miksi, mutta elokuva alkaa jostain syystä keskellä kaupunkia kirkkaassa päivän valossa lasi-ikkunan sisällä pelattavalla ”pelillä”. Paha tyttö on manipuloinut parhaita kaveruksia, ja nyt pojat joutuvat päättämään, kuka joutuu pois kolmikosta. Lopulta nainen päätetään uhrata, koska on sen verran narttu. Ja sitten alkavat alkutekstit. Mitä hittoa? Tähän kohtaukseen ei palata kertaakaan tarinan aikana. Se on aivan turha.

Elokuvan keskiössä on Jigsawn pelistä selviytymisestä kirjan kirjoittanut Bobby (Flanery). Bobby on paha, koska hän on sepittänyt koko tarinan. Teema elokuvalle löytyykin kivasti tästä: Älä valehtele, ellet halua kantaa vastuuta. Bobby saa kärsiä erheestään karvaasti. Kerrankin itse peli kiinnostaa minua tavanomaista enemmän, itse asiassa enemmän kuin ensimmäisen elokuvan jälkeen missään sarjan osassa. Harmi vain, että itse ansat ovat lievä pettymys kekseliäisyydeltään.

Irrallisena pelinä tapetaan myös joukko uusnatseja/skinejä/niitä tyyppejä, jotka vihaavat kaikkia. Sekin oli suhteellisen turha kohtaus, mutta ilmeisesti se jollain tavalla kantaa juonta eteenpäin olemalla osa poliisin tutkimusta. Elokuva on muuten kuvattu 3-D:nä, joten osa kohtauksista oli silmille roiskimisella mässäilyä. En omista 3-D-televisiota, ja efektit ovat muutenkin tarinan kannalta turhia, joten jätin moiset kommentoimatta.

Itse Hoffman-Jill-John-tarinaa käydään tällä kertaa hyvin pitkälle elokuvaa ilman Johnia. Ensimmäisen kerran näemme hänet vasta ylin 40 minuutin aikamerkin, ja silloinkin hän enemmän liittyy Bobbyn tarinaan. Hoffmanin perään on lähtenyt eräs persoonaton agentti Gibson (Donella) Jillin tunnustettua hänelle kaiken päästäkseen todistajansuojaan. Lopulta kuitenkin Hoffman löytää hänet, ja Jill kuolee jo ensimmäisestä elokuvasta tutulla karhunrauta-laitteella. Tällä kertaa jopa näemme, minkälaista jälkeä se tekee. Se ei ollut nättiä.

Sitten se viimeinen käännekohta tarinaan: Jillin ruumiin löydyttyä Hoffman tuhoaa Jigsawn piilopaikan, mutta pian sen ulkopuolella tutut sikanaamiot kolkkaavat hänet. Yksi heistä paljastaa kasvonsa. Sehän on tohtori Gordon (Robin Hoodinakin tunnettu Cary Elwes)! Ensimmäisessä elokuvassa jalkansa irti sahannut selviytyjä, jonka tarina jäi avoimeksi koko sarjan ajaksi, onkin koko ajan auttanut Jigsawta hänen peliensä rakentamisessa. Olinkin jo ehtinyt ihmettelemään, miten syöpää sairastava vapiseva vanhus saisi esimerkiksi ommeltua jonkun silmät umpeen. Takaumakierroksen päätteeksi Gordon lukitsee Hoffmanin samaan ensimmäisen osan vessaan, mutta tällä kertaa ei ole nauhoja, ei pelejä, ei mahdollisuutta selvitä. Paha saa palkkansa, ja saaga päättyy yllättävän hyvin. Kunhan ei vain tulisi enää jatko-osia…

***1/2

Mainokset

Tulinkin sitten katsoneeksi vähän enemmänkin kauhua.

[REC] ²

(2009, ohj. Jaume Balagueró, Paco Plaza, näytt. Manuela Velasco, Jonathan Mellor & Òscar Zafra)

Toisin kuin yleensä kauhuelokuvasarjojen kohdalla, [REC]in jatko-osa jatkaa suoraan siitä, mihin ensimmäinen osa jäi. Siis ihan suoraan. Tällä kertaa sisään ryntää SWAT-joukkoon verrattava erikoisryhmä, jonka jokaisella jäsenellä on oma kypäräkameransa. Nämä kamerat rikkovat ensimmäisen elokuvan kerrontatyyliä, mikä harmitti minua aluksi. Tämä kuitenkin avaa aivan uusia mahdollisuuksia, kuten esimerkiksi monesta kuvakulmasta saman kohtauksen yhtäaikaa ruudulla esittämisen. Myös perinteinen videokamerakerronta on mukana, sillä erikoisryhmän lisäksi kuvataan ryhmää teinejä, jotka päätyvät karanteenitaloon sisälle. Tästä syntyy myös vähemmän lineaarinen kerronta, mutta ”samaan aikaan toisaalla” -efektejä käytetään säästeliäästi.

SPOILER ALERT!!!

Alkuperäisen elokuvan mytologia saa huomattavasti lisää lihaa luiden ympärille, mutta samalla se ottaa askeleen kohti perinteisempää kauhua. Ilmeisesti tämä kuitenkin oli tarkoitus alusta asti, sillä samat herrat Balagueró ja Plaza ovat kynäilleet ja ohjanneet jatko-osan. Se, mikä ensimmäisessä olisi vielä periaatteessa voinut olla tieteellisesti selitettävissä, ja katolilaisen kirkon uskonnollisen suhtautumisen vain kirkon omia jorinoita,  käännetään nyt lähes päälaelleen. Kaikki, mitä kirkko sanoi olikin totta! Todellakin, argentiinalainen tyttö oli Saatanan riivaama. Tämä kaikki paljastuu tietenkin vasta lopussa.

SPOILER ALERT OVER!!!

Jatko-osan uudet juonenkäänteet ovat rohkea linjanveto, mistä en tarinallisesti niin paljoa pitänyt, mutta kunnioitan kylläkin. Odotan innolla, kun tämän jälkeen kaksikko jakaantuu kahteen eri [REC]-projektiin. Plazalla on tällä hetkellä työn alla kolmas, Genesis-lisänimeä kantava esiosa. Balagueró ilmeisesti ohjaa sarjan viimeisen osan, joka tunnetaan tällä hetkellä Apocalypsena. Molemmat ovat kaksikon yhdessä kirjoittamia, ja saavat ensi-iltansa ensi vuonna.

***

Evil Ed

(1995, ohj. Anders Jacobsson, näytt. Johan Rudebeck, Per Löfberg, Olof Rhodin)

Harvoin ruotsalainen kauhu on yhtä hauskaa kuin Evil Edissä. Kinosilmässä aikanaan puitu Ystävät hämärän jälkeen oli malliesimerkki siitä, miten tehdä aito, tyylitajuinen, koskettava ja kaikin puolin hyvä kauhudraama. Evil Ed menee aivan toiseen ääripäähän. ”It’s a no brainer.”.

Tarinan keskiössä on hyvin konservatiivisen oloinen perheenisä Eddie (Rudebeck), joka työskentelee elokuvien leikkaajana kliseistä koostetun, limaisen leffamogulin (Rhodin) studiolla. Pomo määrää Eddien leikkaamaan uusimman karsean kauhusarjan osan, vaikka Eddie ei pidä genren elokuvista. Pakon edessä Eddie joutuu kuitenkin myöntymään, ja niinpä Eddie alkaa saada tavanomaista päiväannosta suuremman osan raajojen leikkelyä ja rapatessa roiskuu (raro)-hengessä veren vuolasta purskahtelua. Luonnollisesti tämä vaikuttaa Eddien henkisiin ominaisuuksiinsa, ja pian hän alkaakin nähdä näkyjä. Sitten Eddie sekoaa, ja loppu on kauhuelokuvan historiaa.

Evil Ed on nimenomaan sitä itseään eli suosimaani ”rapatessa roiskuu” -kauhua á la Evil Dead 2. Jo elokuvan nimi ja päähenkilö viittaavat Evil Deadiin, minkä lisäksi Eddien editointihuoneessa on Evil Dead 2-juliste. Kaikki on äärimmäisen yliampuvaa: Erikoistehosteet, hahmot, dialogi ja käsikirjoitus ovat kaikki niin silmä poskella ja kieli keskellä tietä, että ei voi olla nauramatta. Kaikkiin kliseisiin tartutaan aivan äijämäistä ratsuväen johtajaa myöten. Kaiken kruunaa vielä jälkikäteen ruotsalaisten näyttelijöiden päälle nauhoitettu englanninkielinen dubbaus, joka on vain jotain hyvin hillitöntä. Parasta siinä on se, että se on oikeasti todella hyvin tehty dubbaus, mutta äänivalinnat ovat välillä vähän kyseenalaiset. Paskabarometrillä tämän kuun ykköseksi!

*****

Saw

(2004, ohj. James Wann, näytt. Cary Elwes, Danny Glover, Leigh Whannell, Tobin Bell)

Olin hyvin ennakkoluuloinen Saw-sarjaa kohtaan. Elokuva edustaa sitä kauhun genreä, jota en oikein jaksa millään katsoa: Silpomiskauhu. Siksi yllätyin, että ensimmäisessä Saw-elokuvassa keskitytään niin paljon psykologisen trillerin elementteihin. Oletin, että koko elokuva olisi vain sitä, että ihmiset sahailevat toisiltaan jalkoja tai kaivavat silmistään avaimia. Jälkikäteen joudun syömään pahat sanani sarjaa kohtaan, ja katsomaan ainakin sen ensimmäisen jatko-osan.

Valot tulevat päälle, ja kaksi vierasta huomaavat olevansa kahlittuina vastakkaisille seinille vanhan vesiklosetin sisälle. Heidän välissään makaa lattialla itsensä tappanut mies. Tästä asetelmasta on varsin kiinnostavaa lähteä luomaan tarinaa. Luonnollisesti takaumia käytetään paljon. En halua spoilata mitään, vaikka suurin osa tämän kassamagneetin on nähnytkin. Eniten elokuva tuo minulle mieleen David Fincherin elokuvan Seitsemän, ja yhtymäkohtia löytyy muualtakin kuin afro-amerikkalaisesta etsivästä, jolle sarjamurhaaja muodostuu päähänpinttymäksi.

Elokuva on ahdistava, ja siinä on varmasti joillekin katsojille paljon ei-sopivaa katsottavaa. Juoni ja kerronta rakennetaan takaumista huolimatta harvinaisen hyvin. Välillä välkkyvät kohtauksen vaihdokset ja muu ylimääräinen ”sinne tänne” -kameratyöskentely käy ärsyttäväksi, mutta lopputulosta se ei haittaa. Saw on harvinaisen hyvä 2000-luvun kauhuelokuvaksi, ja häviää [REC]ille vain yhden söpön toimittajan verran. Lisäksi Jigsaw (Bell) saattaa olla yksi kaikkien aikojen suosikkipahiksiani, mutta sen paljastaa jatko-osat.

****

Tucker & Dale VS Evil

(2010, ohj. Eli Craig, näytt. Tyler Labine, Alan Tudyk, Katrina Bowden)

Mitä tapahtuu, kun yhdistää Perjantai 13. päivän ja Shaun of the Deadin? Tucker & Dave VS Evil. Kerrankin jenkkilästä tulee hyvä kauhukomedia. Brittien mestariteosten rinnalle nousee yllättäen landepaukkujen selviytymistarina kesämökkinsä kauhuista.

Tarina alkaa perinteisellä jenkkiopiskelijaporukalla matkalla keskelle korpea telttailemaan. Sattumalta samoille maille matkaa myös Tucker sekä hänen veljensä Dale. Erinäisten stereotyyppisten väärinymmärrysten vuoksi nuoriso saa veljeksistä astetta creepymmän kuvan. Edelleen, merkillisten sattumusten vuoksi he sattuvat vahingossa ”kidnappaamaan” yhden ryhmän blondeista. Seuraavaksi ihmisiä vain sattuu kuolemaan. Accidental death rate on tässä elokuvassa äärimmäisen korkealla.

Tämäkin elokuva on todellinen no brainer. Siinä vain sattuu ja tapahtuu. Todella huono tuuri johtaa todella sattumanvaraisiin raro-kuolemiin. Väärinymmärrykset johtavat hauskoihin lopputuloksiin, ja saadaanpa elokuvaan mahdutettua vielä varsin pätevä romanssi. Tucker & Dale VS Evil on sydämellinen ja lämminhenkinen elokuva, jossa vain sattuu lentämään paljon verta.

****

On lokakuu, ja kauhuelokuvat valtaavat jälleen liikkuvan kuvan toistovälineeni.

[REC]

(2007, ohj. Jaume Balagueró, Paco Plaza, näytt. Manuela Velasco, Ferran Teranza & Jorge-Yamam Serrano)

Minulle [REC] on 2010-luvun paras puhdasverinen kauhuelokuva. Se ei ole maailmaa mullistavan omaperäinen, mutta se on kauhuelokuvana huomattavasti vallitsevaa genren kehitystä tasokkaampaa kauhuviihdettä. Espanjalainen kaksikko Paco Plaza ja Jaume Balagueró ohjaavat kirjoittamansa perinteisen zombie-elokuvan kerrassaan hurmaavan yksinkertaisella tavalla. Koko elokuva on käytännössä videokameran tallenne, jossa alunperin palomiesten yöstä tv-ohjelmaa kuvaava kaksikko joutuu biologisen uhkan vuoksi karanteeniin asetettavan kerrostalon sisälle vangiksi. Eräs talon asukkaista on näet saanut zombie-viruksen, ja pian paikka kuhisee zombeja.

Tästä asetelmasta saisi hyvin helposti kliseisen räiskintäpätkän, jossa ei tarvitse kehittää hahmoja tai tunnelmaa. Yllättäen kyseessä on hienosti rakennettu kuvaus inhimillisten hahmojen välisestä vuorovaikutuksesta kriisin keskellä. Hahmojen epätoivo ja puutteet ovat hyvin esillä. Kamera tuo oman mausteensa juttuun, sillä ymmärrettävästi tilanteen ollessa tarpeeksi ahdistava jo muutenkin, jotkut vielä itsepintaisesti haluavat tallentaa kaiken. Eräässä kohtaa kamera on poissa pelistä jonkin aikaa, eikä heti ole varmaa tietoa, miten kauan on kulunut edellisestä kohtauksesta.

Myös juonen kehittely ennen viimeistä kohtausta on varsin säästeliästä. Mikään ei povaa viimeisen kohtauksen paljastusta, mikä on hyvä. Loppu on hieman ennalta arvattava, mutta itse elokuvan viimeinen kuva on ehkä yksi viime aikojen mieleenpainuvimpia. Elokuva on ehdottomasti katsomisen arvoinen. Erityismaininta Manuela Velascolle reportterin roolistaan, joka varasti sydämeni jo ensimmäisessä kohtauksessa.

****

Quarantine

(2008, ohj. John Erick Dowdle, näytt. Jennifer Carpenter, Steve Harris & Columbus Short)

Niin pitihän minun sitten katsoa se jenkkiversiokin. [REC] oli hyvä muun muassa kuvauksensa rosoisuuden, realistisen kerronnan ja inhimillisten hahmojensa vuoksi. Tässä versiossa jokainen edellä mainituista tökkii. Kameratyö on liian sulavaa ja terävää, kerronta on silotellumpaa ja hahmot tuntuvat huomattavasti ärsyttävämmiltä sekä heikommilta. Lisäksi aivan turhia kohtauksia on lisätty joukkoon, kuten esimerkiksi salaa mikitettyjen palomiesten rivo juttuhetki. Vaikka pidän Jennifer Carpenterista Dexterissä, ei hän pärjää vertailussa Manuelalle. Jenkistetty versio ei vain toiminut minulle, ei sitten yhtään. Sen jatko-osa puolestaan kiinnostaa minua, sillä se on täysin irtonainen [REC]-mytologiasta, ja sijoittuu lentokentälle.

*1/2

House of Wax

(1953, ohj. Andre De Toth näytt. Vincent Price, Frank Lovejoy & Phyllis Kirk)

Se nauru, jonka kuulet Michael Jacksonin Thrillerin lopussa on Vincent Price. Nykykatsojille tämä kauhun mestari lienee tunnetuin Saksikäsi-Edwardin isänä. Vajaat 40 vuotta Tim Burtonin klassikosta taaksepäin Vincent Price vasta loi itselleen mainetta kauhurooleissa, ja House of Wax lienee yksi tunnetuimmista. Price on professori Jarrod, fantastisen hyvä vahanukkemaakari, joka rakastaa töitään kuin ihmisiä. Hän on kuitenkin rahavaikeuksissa, ja hänen tilastaan puolet omistava kumppani päättää ehdottaa vahakabinetin polttamista vakuutusrahojen vuoksi. Jarrod kieltäytyy, kaksikko taistelee ja Jarod jää roihuavan kabinettinsa vangiksi kumppanin paetessa.

Pian tulipalon jälkeen vakuutusrahat saanut roisto löytyy hirtettynä hissikuilusta, ja kaduille ilmestyy arpinaamainen, mustanpuhuva kostaja. Samalla professori Jarrod palaakin uuden vahamuseonsa kautta julkisuuteen, ja fantastisten nukkejensa kautta hänen museostaan tulee menestys. Poliisi alkaa pian selvittämään varastettujen ruumiiden aaltoa, ja pian huomataan, että uudet vahahahmot muistuttavat paljon kadonneita ruumiita.

Kovin omaperäisestä elokuvasta ei ole kyse. Tietenkin Jarrod on mystinen murhaaja. Tietenkin hän jää kiinni ja kuolee kiehuvaan vaha-altaaseen. Silti se on viihdyttävä, ja Pricen roolisuoritus on vankan erinomainen. Harmillisesti elokuvan alun tulipalotaistelu on niin intensiivinen kliimaksi, että koko loppu elokuva tuntuu jäävän hyvin matalalentoiseksi. ”3D-vallankumouksen” aallonharjalla tehdystä elokuvasta pistää silmään erityisesti kohtaus, jossa vahakabinetin ulkopuolella esiintyvä maila-naru-pallo-yhdistelmällä yleisöä kohti pallotteleva hyypiö jää hyvin irralliseksi tapaukseksi. Mainittakoon vielä, että kuuromykkänä apulaisena Jarrodilla on Charles Bronson.

**1/2

Lesbian Vampire Killers

(2009, ohj. Phil Claydon, näytt. Paul McGann, James Corden & MyAnna Buring)

Harvan elokuvan nimi asettaa yhtä paljon tietynlaisia odotuksia sen sisältöä kohtaan. Lesbian Vampire Killers olisi voinut nimensä puolesta olla jotain rimanalittavan huonoa. Kävi ilmi, että kyseessä on Shaun of the Deadin kaltainen loistokas genreparodia, jossa niin rikotaan kuin kunnioitetaan vanhoja kliseitä. Provosoiva nimi karkottaa tosikkokatsojat, mutta kutsuu luokseen ne, jotka arvostavat paskabarometrin mukaista hyvää paskaa.

Tarina on vanha tuttu: Ikivanha lesbovampyyrikuningatar riivaa keskiaikaista kylää, mutta kohtaa loppunsa hyveellisen ritari MacLarenin kädestä. Kuningatar ehtii kuitenkin kirota kylän, ja jokainen nainen kylässä päätyy 18-syntymäpäivänään lesbovampyyriksi. Legendan mukaan MacLarenin suvun viimeinen tulisi tekemään lopun tästä kirouksesta. 2000-luvun Lontoossa Flecth (James Corden) lohduttaa ystäväänsä Jimmyä (Mathew Horne), joka on juuri saanut jälleen pakit tyttöystävältään. He päättävät lähteä kokemusmatkalle pieneen kylään, joka sattumalta onkin juuri se samainen riivattu kylä. Ja kun heitetään soppaan vielä pakullinen saksalaisia hottiksia matkalla kunnioittamaan lesbovampyyrikuningatar Carmillaa, on eeppisen seikkailun puitteet valmiina.

Elokuvan tyyli on hyvin Edgar Wrightin elokuvia muistuttava, erityisesti mieleen tulee Scott Pilgrim vs. The World (vaikka Lesbovampyyrit sai ensi-iltansa vuotta ennen Pilgrimiä). Dynaaminen duo Jimmy ja Fletch ovat aivan kuin Shaun of the Deadin Shaun ja Ed (Simon Pegg & Nick Frost). Samoin juonellisesti se on Kuolleiden Shaunin tyyliin enemmän kauhulla maustettu, ihmissuhteita puiva kasvutarina kuin puhdasverinen kauhuelokuva. Yhtymäkohdista huolimatta homma toimii loistavasti, eikä tunnu missään vaiheessa kopioinnilta.

Tämän enempää spoilaamatta annan tälle elokuvalle täydet suositukset. Se on hauska, innovatiivinen ja huonoudessaan hillitön. Erityismaininnan saavat yksi historian kauheimmista suihkukohtauksista sekä rintava nainen, jonka sanavarasto rajoittuu sanaan ”jaa”. Gavin & Staceyn ystävät saattavat bongata pari viittausta sarjaan. Puoli tähteä tippuu pois lähinnä siksi, että vampyyrikuningatarta olisi minusta pitänyt esittää Salma Hayek.

****1/2

HUOM! Jutun kirjoittaja on Steven Wilsonin fani. Havaittavissa fanitusta.

No huh. Steven Wilson meni tekemään loistavan levyn. Vuoden 2007 Insurgentesin sekä vuoden 2009 Porcupine Treen The Incidentin jälkeen odotukseni olivat hyvin korkealla. Steven Wilsonin toinen sooloalbumi on toistaiseksi 2010-luvun hienoin progealbumi.

Jos Steven Wilson teki edellisellä levyllään kunniaa 80-luvun musiikille, on Grace For Drowning syvä kumarrus 70-luvulle. Wilsonin vasta uudelleen masteroimat King Crimsonin albumit ovat olleet suurena vaikutuksena albumin äänimaisemaan. Levyllä vierailee kovan luokan muusikoita, ja on vain asianmukaista, että osa heistä on aikanaan kuulunut Steven Wilsonin omiin suosikkiyhtyeisiinsä. Oman panoksensa albumille antavat muun muassa Steve Hackett (Genesis), Jordan Rudess (mm. Dream Theater) sekä Tony Levin (mm. King Crimson).

Aariamaisen avauksen Grace For Drowning jälkeen kuultava Sectarian tuo esiin ensimmäistä kertaa levyllä vahvana soivat jazz-vaikutteet. Kolmas kappale Deform To Form A Star voisi olla Porcupine Treen tuotantoa 2000-luvun alusta. Tätä seuraa haikeasta alusta etniseksi progeiluksi kasvava No Part Of Me ja lennonmainen kaunis  balladi Postcard.  Ensimmäisen levyn päättää Raider Prelude-johdannon saattelema Reminder The Black Dog. Se alkaa pianoriffillä ja Wilsonin kummittelevalla laululla, ja kasvaa riffitteleväksi progehäröilyksi enteillen tulevaa Raider II-eeposta, mutta siihen verrattuna pysyy paljon paremmin kasassa.

Toinen puolikas alkaa kauniilla kitaranäppäilyllä Belle De Jour, jota seuraa Insurgentesin ja Incidentin tunnelmia emuloiva Index. Synkistelyn jälkeen seuraa ristiriitainen Track One, jonka kauniin pinnan alta paljastuu rosoisa ja pimeä puoli. Tämä kohta toi minulle mieleen hyvin vahvasti Pink Floydin The Wallin, erityisesti kappaleen Goodbye, Blue Sky. Kappaleen lopun kitarateema jäi jo ensikuulemalta päähäni useiksi päiviksi. Levyn mahtipontisin kappale Raider II täyttää liki kokonaan albumin toisen puolikkaan. Reilun 23 minuutin mammuttiraita on myös levyn kokeellisin koitos. Monisyisyydessään se tuo mieleen Porcupine Treen Fear of a Blank Planetin Anesthetizen, mutta ei kestä kuitenkaan vertailua sävellyksen osalta. Viimeisenä kuullaan yksi Wilsonin kaikkien aikojen kauneimmista kappale Like Dust I Have Cleared From My Eye, ja parempaa päätöskappaletta ei levyllä voisi olla.

Levyn teema on Wilsonille ominaista ihmismielen ja sosiaalisen maailman syväluotausta. Levyn nimi tulee siitä tunteesta, kun hukkuva löytää lopullisen rauhan lähestyvän kuoleman hyväksymisen jälkeen. Kuitenkin päivän päätteeksi levy päättyy onnelliseen nuottiin, ja SW-asteikolla kokonaisuus on varsin positiivinen verrattuna hänen aikaisempiin tuotoksiinsa. Vaikka levy vaatii sulattelua ja useamman kuuntelun lopullisen mielipiteen muodostamiseksi, tiedän pitäväni siitä erittäin paljon. En anna sille tähtiä, mutta ”suosittelisin sitä ystävilleni”.