Arkisto kohteelle elokuu, 2011

Sarah Silverman päätti tehdä stand up-ruutiininsa ”Kaikki parhaat”-kokoelman konserttielokuvan muodossa. Vuonna 2005 ensi-iltansa saanut Jesus Is Magic rikkoo perinteisen stand up-tallenteen rakennetta musiikkivideoilla ja sketseillä. Kokonaisuuden kannalta tämä ei ole toimiva ratkaisu.

En ole valistunut Silvermanin huumorin kuluttaja, mutta tämän verran olen oppinut hänestä: Hän on amerikanjuutalaisia juuriaan huumorissaan hyödyntävä stand up-koomikko, käsikirjoittaja ja näyttelijä. Hänellä oli oma ohjelmansa Comedy Centralilla, ja hän seurusteli Jimmy Kimmelin kanssa. Ensimmäisen kerran näin hänet elokuvassa School of Rock. Koomikkona hän on omalaatuisen outo, ja melkein tarpeeksi ilkeä ollakseen tarpeeksi ilkeä.

Jesus Is Magic on ensimmäinen kerta, kun näen Sarahin stand up-materiaalia. Katsottuani suureksi osaksi sketseistä leikellyn trailerin ajattelin, että tämähän voisi olla ihan hauskaa vaihtelua tavanomaiseen stand up-tarjontaan. Elokuva alkaa kohtauksella Sarahin kotona, jossa hän juttelee ystäviensä kanssa urastaan. Ystävät tuntuvat menestyvän häntä paremmin, joten hän keksii hätävalheena, että hänellä onkin tulossa suuri komediarevyy, jossa on musiikkia, natseja ja muuta kivaa. Tämä johtaa montaasimaiseen ensimmäiseen musiikkivideoon, ja noin kahdeksan minuutin kohdalla päästään jo lavalle asti.

Jo alusta asti Silverman on vaivaannuttava koomikko. Hän on vähän liian tietoinen siitä, että on Sarah Silverman. Hän näyttää jatkuvasti tiedostavan sen, että hän aikoo sanoa jotain kiistanalaista tai vinksahtanutta; tämä vie voimaa punch linelta. Hyvän maun rajoilla liikkuminen onnistuu häneltä välillä todella hyvin, ja ajoittain hänestä ei voi tietää ihan varmaksi, onko hän tosissaan vai ei. Tämä lähestymistapa toimii suurimmassa osassa materiaalissa. Silti herkistä aiheista puhuessaan hän astuu pariin miinaan – tapa, joka on tuottanut hänelle muun muassa syytöksiä rasismista.

Suuri osa materiaalista on uskonto- tai rotupohjaista. Lopun aikaa hän latelee irtonaisia ja tarkoituksellisen likaisia juttuja muun muassa sukulaisistaan. Nämä kuitenkin tuntuvat töksähtäviltä pikkujutuilta, ja ne pysäyttävät esityksen lähes yhtä tehokkaasti kuin musiikkiesitykset. Sarah Silverman ei ole niin loistava muusikko kuin luulee olevansa. En usko, että hän on tarkoituksella tehnyt keskinkertaisia huumoripastisseja tavanomaisimmista musiikkityyleistä. Pari niistä on ihan hauskojakin, esimerkiksi eläkeläisille laulettu You’re Gonna Die Soon.

Kokonaisuus jää sketsien vuoksi turhan sirpaleiseksi, eikä itse esiintymisen flow ehdi muodostua missään vaiheessa tarpeeksi yhtenäiseksi. Suuri osa jutuista on hauskoja, mutta nekään eivät ole mitään maailmaa mullistavan nerokkaita. Kenties hänen sketsinsä toimivat paremmin televisiossa – ja siitä otan selvää jonain päivänä.

Daniel H. Wilson on kirjoittanut vuodesta 2005 asti robotteihin liittyvää kirjallisuutta lähinnä humorististen pienten julkaisujen muodossa. Näistä tunnetuin lienee hänen esikoisteoksensa How To Survive A Robot Uprising, joka oli jo viittä vaille elokuvaksikin muovautumassa. Heinäkuun alussa hän julkaisi ensimmäisen täyspitkän, aikuisille suunnatun romaaninsa Robopocalypse. Isaac Asimovin robottitarinoiden ystävänä ajattelin antaa uutukaiselle mahdollisuuden.

Kirjan nokkela nimi ei pidä sisällään suurta mystiikkaa. Kirjan aihe on juuri se, minkä voi olettaa: Ihmisten selviytymiskamppailu ja sota robotteja vastaan. En voi olla yhdistämättä sitä Terminatorin ja Matrixin kaltaisten mytologioiden maailmoihin, ja siksi tarina tuntuu hyvin tutulta. Mitä pidemmälle kirjassa edetään, sitä ennalta-arvattavammaksi se käy. Toisaalta vuonna 2011 robottien kapinasta ja valtaannoususta tuskin saa aikaiseksi kovinkaan omaperäistä kirjallisuutta.

Kirjan rakenne ei toiminut minulle. Päiväkirjamerkintöjen ja historiikin tavoin etenevä kerronta tuntui aluksi varsin tuoreelta. Saman aiheen ja samojen tapahtumien kuvailu eri hahmojen kautta toi aluksi mieleen kronologisesti etenevän novellikokoelman. Jokaisen kappaleen alussa ja lopussa kuultava päähahmon ja kertojan Cormic Wallacen lokimerkinnät alkavat kuitenkin pian puuduttaa, ja ne tuovat mieleen lähinnä latteat sanomalehtien kuvatekstit. Kuvaukset ovat sarjassa ”Tämä tapahtuma tuli olemaan hyvin merkittäviä ihmisten ja robottien välisessä sodassa…”, ja ne muistuttivat historiadokumentin kertojan repliikkejä. Ehkä tämä oli tarkoituskin. Myös se, että jokaisen kappaleen alussa on yksi merkitsevä sitaatti irrotettuna kontekstista, alkoi hyppiä silmille hyvin nopeasti. Olen aina pitänyt sitä tyylirikkona, jos elokuvassa, kirjassa tai sarjassa mainitaan tarpeettomasti teoksen titteli. Se tökki jo 9-vuotiaana nähdessäni ensimmäisen Tappava ase-elokuvan, ja se tökkii yhä. Se vain kuulostaa liian itsetarkoitukselliselta.

Viimeinen negatiivinen asia kirjassa oli kieli. En tiedä, mistä se johtuu, mutta tämän kirjan englanti vaikuttaa lähes yksinkertaistetulta. Tekstissä ei leikitellä kielellä tai käytetä monimutkaisia lauserakenteita. Ylipäätään kieli kuulostaa TV-sarja-kieleltä. Tähän voi toki vaikuttaa se, että olen viime aikoina suosinut Neil Gaimanin, Woody Allenin ja Stephen Fryn kaltaisia kirjailijoita, jotka eivät ole niin tunnettuja suorasta kielenkäytöstään. Ehkä Wilsonin tapa kirjoittaa on vain sitä normaalia kielenkäyttöä.

Kirja alkaa pienen prologin jälkeen tapahtumista, jotka johtavat itsestään oppivan, tietoisuuden saavuttaneen supertietokoneen Argoksen valtaannousuun. Pian kaikki maailman tietokoneet, robotit ja muut sähköistetyt apuvälineet kääntyvät ihmisiä vastaan, ja ihmiskunta ajetaan ahtaalle. Toisin kuin esimerkiksi Terminaattorin mytologiassa, robotit pitävät ihmistä uhkana maapallolle, ja haluavat säästää luonnon ja muut eläimet. Siksi esimerkiksi ydinpommeja ei tässä tarinassa suoranaisesti nähdä. Robotit alkavat kehittyä ja tavallaan suojella luontoa. Toki samalla he kehittävät uusia tapoja ihmisten kitkemiseen, ja osa niistä on varsin kekseliäitä ja omaperäisiä. Luonnonsuojeluteemaa ei kuitenkaan tuputeta, vaan se vain mainitaan loogisena päätelmänä ja tavoitteena robottiyhteiskunnassa. Tarina etenee klassisia latuja pitkin, joten en koe tarpeelliseksi käydä sitä läpi.

Kirjasta jäi positiivinen olo. Se ei ollut loistava tai yllättävä, mutta se oli uutta luettavaa itselleni mieluisasta aiheesta. Se oli hyvä. Suosin edelleen Asimovin tapaista lähestymistä robotteihin, mutta viihdyttävyydessään Robopocalypse oli varsin mukavaa kesäluettavaa.

Näin loppuun mainitsen, että Steven Spielberg on ottanut projektikseen Robopocalypsen filmatisoinnin. Tulen pettymään lopputulokseen, vaikka kirja olikin tavallaan Spielbergille sopivan visuaalinen. Kirjan kieli sopii elokuvakäsikirjoitukseen kuin lakimies Tyrannosauruksen suuhun, mutta pahoin pelkään, että lopputulos on laimea ja mielenkiinnoton perus-scifi-rellestys.

Tiedän varsin hyvin, että sarjaa tehtiin vain kahdeksan jaksoa, mutta…

Hellanlettas, että se on hieno!

Foxin vuoden 1996 TV-sarja Profit on 90-luvun parhaita sarjoja, vaikka onkin valitettavan lyhytikäiseksi jäänyt. Sarja oli synkempi, mielenkiintoisempi ja paremmin kirjoitettu kuin moni aikalaisensa. Miksi ihmeessä sitä tehtiin vain 8 jaksoa?

Pohdin aihetta aluksi yleisön kannalta. Luettuani aiheesta erinäisistä artikkeleista* yhdeksi epäsuosion syyksi mainittiin sarjan päähenkilö Jim Profit. Yhdysvaltalaisessa viihdeteollisuudessa ei katsottu hyvällä, jos sarjassa ei seurattukaan hyviksen edesottamuksia. Antisankari-vetoinen sarja ei maistunut myöskään yleisölle, vaikka kriitikot ylistivät kilvan sarjaa. Pahiksiin pääosassa alettiin tottua vasta The Sopranosin (1999-2007) myötä, ja sittemmin moni sarja on seurannut perässä särmikkäämmän ja synkemmän sävyn omaksuneena. Lähimpänä Profitin kaltaista hahmoa lienee Dexter (2006-), joskin hän on huomattavasti enemmän hyvis kuin Jim Profit.

Oheisen demotivoivan julisteen mukaan ”sosiopaatit ovat sexyjä”, ja ovathan ne. Adrian Pasdarin loistavasti esittämä Jim Profit on maailman 15. suurimman yrityksen Gracen & Gracenin hankintaosaston varajohtaja. Hän on charmantti, älykäs, matalin kuiskauksin puhuva kansikuvapoika, jonka pään sisällä toimii äärimmäisen kylmäverinen, kyseenalaisia keinoja kaihtamaton psykopaatti. Ylivoimaisella älyllään hän suunnittelee mitä monimutkaisimpia rakennelmia ja tapahtumaketjuja saavuttaakseen tavoitteensa. Sosiopaatiksi kuvailtu Profit näyttää aina saavan tahtonsa läpi, ja pahan saavuttamiseen hän tekee usein pahoja asioita. Tämä suututti erityisesti kristillisen kotikatsomon, ja pahimmillaan Foxia uhkailtiin Profitin säädyllisempään ohjelmistoon vaihtamisella paikallisilla kanavilla. Vihaisessa asiakaspalautteessa Profitia haukuttiin Saatanaksi puvussa. Selvästikään yleisö ei ollut vielä kypsä Profitin kaltaiseen hahmoon, ja tämä koitui Profitin kohtaloksi. Foxia on sittemmin kritisoitu ohjelman nopeasta hylkäämisestä, ja ettei sen annettu kasvaa ja kerätä kannattajakuntaa. Neljän jakson jälkeen hyllytetty sarja on nykyisin IMDB:ssä arvosteltu 8.7/10 yli tuhannen käyttäjän toimesta, ja DVD-boksi kaikilla kahdeksalla jaksolla on julkaistu, joskin vain Yhdysvalloissa.

Sarjan muita olennaisia henkilöitä ovat Profitin äitipuoli Bobbi, pomot Chaz ja Pete Gracen, turvallisuuspäällikkö Joanna Meltzer sekä kollega Jeffrey Sykes. Jimin tultua yritykseen hänen tavoitteensa on jo selvillä: Hän haluaa hankintaosaston johtajaksi. Ensimmäisestä jaksosta lähtien hän alkaa eliminoimaan kilpailijoitaan, ja ensimmäisenä tulilinjalle joutuu juuri virkaan nimitettävä Jack Walters.

Jaksoissa pääjuoni etenee jatkuvasti, vaikka osassa jaksoista onkin oma, jaksokohtainen juoni omine hahmoineen. Pääjuoneen kuuluu niin työpaikalla käytävä valtataistelu kuin Profitin omat, tavanomaista monimutkaisemmat perhekuviot, jotka ovat puolestaan vaikuttaneet Jimiin. Hän on viettänyt lapsuutensa merkitykselliseksi muodostuvassa pahvilaatikossa, ja nukkuu yönsä siinä vielä nykyisinkin asuntonsa salatussa takahuoneessa. Jim on isänsä pahoinpitelemä, ja kostaa ensimmäisessä jaksossa tämän tappamalla hänet. Hän on nuorehkon äitipuolensa rakastaja. Bobbista tulee myös hänen epätoivottu apulaisensa Gracen & Gracenin valloittamisessa.

Työpaikan juoni paljastaa Jimin pirullisten suunnitelmien nerokkuuden. Ensimmäisen kahden jakson jälkeen hän on jo lavastanut hänen mystisen menneisyyden jäljillä olleen Jack Waltersin vankilaan. Turvallisuuspäällikkö Joannan pariksi Profitin piinaamisessa muodostuu kolmannessa jaksossa esiteltävä, ristiriitaisia motiiveja kantava lakimies Jeffrey Sykes. Enempää en tahdo juonta lähteä paljastamaan, mutta voin kertoa, että kaikki kahdeksan jaksoa olivat käsikirjoitukseltaan 90-luvun parhaimmistoa (Twin Peaks mukaan lukien).

Ei niin paljon positiivista ettei jotain negatiivistakin. Ensimmäinen moite tulee sarjan tunnusmusiikista. Sen on tehnyt legendaarinen Mike Post. Muun muassa MacGyverin tunnarin takana ollut mies ampuu huti tehden The Who-pastissin huudahduksineen päivineen. Se ei vain toimi. CSI-sarjat ovat osoittaneet, että The Who toimii tunnarimusiikkina, mutta Profitin teeman kaltainen mukaelma ei. Se kuulostaa liian geneeriseltä ollakseen The Whon tuotos, liian The Wholta ollakseen omaperäinen ja ärsyttävä huuto, jota käytetään liikaa alkutekstien ulkopuolella pilaa tunnelman aika ajoin. Rauhallisempi, kitaraton versio teemasta toimii paljon paremmin. Tämä on tietysti aikaa ennen The Sopranos/CSI/Dexter-tason tunnareita. Toinen moite on kököt vuoden 1996 3D-tietokone-efektit, jotka nyttemmin katsottuna tuntuvat väkinäisiltä ja ennen kaikkea turhilta. Kenties sarjan loistavuudesta kertoo se, että tätä enempää en löydä siitä vikoja.

Luonnollisesti sarja jäi kesken, ja vielä todella harmilliseen cliffhangeriin. Juuri, kun on päässyt sarjaan sisälle, se loppuu. En allekirjoita DVD:n kantta koristavaa tekstiä ”The Complete Series”. Suosittelen Profitia siitä huolimatta. Se on mannaa TV-taivaasta.

Linkkejä:

Sivumainintana sarjan luojat Stephen J. Cannell, David Greenwalt ja John McNamara ovat myös herrat mainion Bruce Campbellin tähdittämän länkkärisarjan The Adventures of Brisco County Jr. takana.

Katsoin kaksi elokuvaa, jotka olivat minulle jo ennestään tuttuja. Tällä kertaa huomasin kuitenkin yhteyden, jota aiemmin en ollut tiedostanut. Elokuvat ovat Three Amigos (1986) sekä Galaxy Quest (1999). Aluksi kertaan elokuvien lähtöasetelmat liiallisia juonipaljastuksia antamatta.

¡Three Amigos! (suom. Kolme kaverusta) on riemukas komedia kolmesta mykkäelokuvan kulta-ajan tähdestä, jotka saavat studiopomolta kenkää pyydettyään palkankorotusta. Heidän maineensa elokuvan sankarillisina hahmoina “Kolmena kaveruksena” on kiirinyt Meksikon puolelle, ja niinpä pieni Santo Pocon kylä päättää pyytää kaveruksia auttamaan kylää piinaavan, pahamaineisen El Guapon kukistamisessa. Kirjeessään amigoille kyläläiset lupaavat rahaa, minkä he tulkitsevat elokuvadiiliksi. Niinpä työttömät näyttelijät päättävät varastaa rooliasunsa, ja matkata Meksikoon mammonan perässä. Kyläläiset pitävät kolmikkoa pelastajina, mutta joutuvat karvaasti pettymään nähdessään näyttelijöiden anovan armoa murhanhimoisilta rosvoilta. El Guapo miehineen mellastaa kylässä ja varastaa kylän johtajan tyttären mukanaan, kun “sankarit” seisovat toimettomina. Häpeän ja epätoivon ajamina he päättävät ryhtyä oikeiksi “Three Amigoiksi”, ja palvelevan oikeutta elokuvistaan tuttuja moraalisia ohjenuoriaan noudattaen.

Galaxy Quest on niinikään komedia, mutta huomattavasti enemmän genreparodia kuin Kolme kaverusta. Galaxy Quest on kahdeksantoista vuotta sitten lopetettu sci-fi-sarja, jolla on yhtäläisyyksiä muun muassa Star Trekin kanssa. Sarjan näyttelijät ovat nyttemmin uransa puolesta tuuliajolla, ja tekevät keikkaa esiintymällä sarjan fanitapahtumissa ja muissa vastaavissa, vähemmän näyttelijän egoa hivelevissä tilaisuuksissa. Sarjan ”Shatner” Jason Nesmith pitää itseään sarjan tähtenä, ja on egoismissaan ajanut muut näyttelijät vihaamaan häntä. Pian eräässä fanitapaamisessa häntä lähestyy thermiaanikomitea, joiden tehtävä on pyytää Nesmithiä eli kapteeni Taggartia avukseen pahamaineisen Sarrisin sotaisia joukkoja vastaan. Krapulaisena Taggart lähtee mukaan luullen, että kyse on jälleen yhdestä ”keikasta”. Jopa käydessään sotaneuvotteluja Sarrisin kanssa hän luulee tapahtuman olevan vain hyvällä budjetilla rakennettu fanitilaisuus. Pian todellisuus selviää hänelle, ja hän päättää seikkailunhalussaan pyytää mukaan epäilevät kollegansa. Nesmithin uhottua ja hyökättyä tahattomasti Sarrisin alusta vastaan Sarris on tuhonnut thermiaanien kotiplaneetan. Yksinkertaiset thermiaanit pitävät silti alkuperäistä NSEA Protectorin miehistöä kunniassa, mutta aiheuttamansa tuhon takia näyttelijät haluavat tehdä parhaansa auttaakseen Sarrisin voittamisessa, ja säilyttääkseen samalla omat henkensä.

Elokuvien yhdistävä teema on täyttää itseensä kohdistuneiden odotusten täyttäminen. Jos esittää jotain, on toimittavan sen mukaisesti. Tavallaan kyse on äärimmäisestä roolinsa omaksumisesta, mutta toisaalta myös paljastuneen valheen paikkaamisesta. Molemmissa elokuvissa sympaattiset avun pyytäjät uskovat vilpittömästi näyttelijöiden roolihahmoihin uhmatessaan ylivoimaista pahuutta. Erityisesti Galaxy Questissa näyttelemisen konseptia ymmärtämättömät thermiaanit käsittäisivät keksityt televisio-ohjelmat valheena ja petoksena. Luonnollisesti näyttelijät haluavat hyvittää valheensa aiheuttaneen vahingon, ja näin heistä tulee oikeasti ne sankarit, joita ovat tähän asti päässeet vain esittämään. Samaa ideaa on kierrätetty pienemmässä mittakaavassa TV-sarjoissa ja elokuvissa muulloinkin, mutta nämä kaksi elokuvaa nousevat ylitse muiden. Vahingossa maailman pelastavia tunareita toki löytyy tusinoittain, mutta samalla tavalla suoraan näyttelijöitä elämässä roolihahmojensa elämää ei ole yhtä mallikkaasti valkokankaalle saatu. Toki minua saa korjata tässä asiassa, ja se olisi jopa suotavaa aiheen ollessa minulle mieluinen.

Elokuvat kertovat saman tarinan eri genrejen avulla, ja muistuttavat siksi toisiaan hyvin paljon. Galaxy Quest on terävämpi ja hauskempi, ja muutenkin elokuvana parempi. En todellakaan lyö lyttyyn Three Amigosia. Se on yksi suosikkielokuvistani, ja autiolle saarelle ottaisin sen ennemmin mukaani. Syyt tähän lienevät henkilökohtaiset, sillä se oli suosikkejani jo alle 10-vuotiaana. Yksi iso syy on elokuvan mainio soundtrack, jonka on säveltänyt Randy Newman yhdessä Elmer Bernsteinin kanssa. Elokuvan jokainen kappale on jäänyt muistiini ikiajoiksi, ja onkin sääli, ettei elokuvan musiikkia ole saatavilla kätevissä kauppapaikoissa.

Three Amigos on leppoisa elokuva, jota katsoessa voi jättää aivonsa narikkaan. Tässä on syytä huomauttaa, että kyseessä ei ole sellainen 90-luvun Nuija ja tosinuija-tyylinen aivot narikkaan-komedia, vaan paljon rauhallisemmin etenevä ja mukavampi elokuva. Paljolti komiikka nojaa amigojen näyttelijöiden keskinäiseen dynamiikkaan. Olen aina pitänyt Steve Martinista, ja tässä elokuvassa hän on loistavimmillaan. Tämä on myös niitä harvoja elokuvia, joissa Chevy Chase on oikeasti hauska. Martin Short ei myöskään jää kolmikossa muiden varjoon, ja hänen hahmonsa on heistä ainoa, jolla on edes jotain meriittejä länkkäreiden keskuudessa. Naispääosassa nähdään ihastuttava Patrice Martinez. Muita mainitsemisen arvoisia näyttelijäsuorituksia ovat El Guapon rooliin täydellisesti sopiva Alfonso Arau sekä hänen oikeaa kättänsä Jefeä näytellyt Tony Plana.

Galaxy Quest on selvästi suuremman budjetin elokuva. Käsikirjoitus on älyllisempää kuin Amigoissa, ja tekee paljon viittauksia. Vaikka en ole nähnyt kaikkia parodioitavia sarjoja, bongaan varsin hyvin esimerkiksi Star Trek-viittaukset. Peruskatsojalle elokuva on hauska, mutta aiheeseen perehtyneille se on hillitön. Näyttelijäsuoritukset ovat kerrassaan mainioita. Tim Allenin paras rooli on luonnollisesti Toy Storyn Buzz Lightyear, mutta Jason Nesmith on heti toisena. Alan Rickman on yhtä aina yhtä loistava ja Sigourney Weaver yllättää komedianttina. Ehdottomasti hillittömintä roolia vetää Tony Shalhoub pilvipäisenä Fred Kwanina, jonka edesottamuksia olisi halunnut nähdä enemmänkin. Aina ruudulla ollessaan hän varastaa shown.  Myös koko thermiaanien miehistö on omituisuudessaan mainio. Ainoa miinus elokuvalle tulee sen lopun jälkeisestä epilogista, joka on minusta laiskahko. Three Amigosiin samankaltainen loppu sopi, mutta tässä se jotenkin jäi kaivelemaan. Silti objektiivisten okuläärien läpi katsoen Galaxy Quest on näistä kahdesta parempi elokuva.