Arkisto kohteelle heinäkuu, 2011

Listaan seuraavat viisi lähitulevaisuuden odotustani kulttuurin osalta.

1. Konsertti: The Who – Quadrophenia

Tällä hetkellä tämä on korkeimmalla listallani parin päivän takaisen uutisoinnin johdosta. Ensi vuonna The Who, yksi kaikkien aikojen suosikkiyhtyeistäni, lähtee kiertueelle esittämään sen suurinta yhtenäistä teostaan, vuoden 1973 albumia Quadrophenia. Saa nähdä, yltääkö kiertue Suomeen asti. Lienee toiveajattelua, vaikka Pete meni viime Suomen keikan loppuun sanomaan ”Hope it doesn’t take another 40 years.”…

2. Kirja: Seuraava Jari Tervon romaani

En tiedä, koska seuraava Tervon romaani on saava julkaisunsa, mutta kirjallisuuden puolelta odotan sitä enemmän kuin mitään muuta kirjaa. Viimeisimmästä kirjasta Koljatti on kulunut kaksi vuotta, ja kerrassaan loistavasta Myyrä-Ohrana-Troikka-trilogiasta vielä kauemmin. Odotan toki myös syksyllä alkavaa Jarin kirjoittamaa YLEn Kotikatsomoon tuotettua Moska-sarjaa.

3. Albumi: Steven Wilson – Grace for Drowning

Mikäli musiikkijumala Steven Wilsonin toinen soololevy vastaa läheskään hänen debyyttinsä tai Porcupine Treen viime levyn tasoa, on Grace for Drowningista tulossa jotain todella suurta. Blackfieldin uusimmalle levylle Wilson päästi vain yhden oman kappaleen säästääkseen loistokkuutta tulevalle tuplalevylleen. Syyskuussa julkaistava levy on minulle tämän vuoden odotetuin levyjulkaisu.

4. Elokuva: Midnight In Paris

Uusi Woody Allen puolestaan on aina vuoden kohokohta elokuvien saralla. Viime vuoden You Will Meet A Tall Dark Stranger oli piristävin Allenin tuotos sitten vuoden 2000 Small Time Crooksin, vaikkei tasoltaan yltänytkään synkän Match Pointin tasolle. Owen Wilsonin valinnasta pääosaan en ole niin innostunut, mutta toisaalta Allen on saanut jopa Will Ferrellin toimimaan elokuvassaan Melinda ja Melinda. Tunnustan kyllä, että odotan vielä enemmän Midnight in Parisin jälkeistä Bop Decameronia, jossa itse Woody palaa näyttelijäkaartiin.

5. Stand up: Stephen Merchant – Live

Ricky Gervaisin aisapari Stephen Merchant ottaa ensiaskeleensa stand up-viihteen parissa. Odotukseni ovat korkealla, ovathan Ricky Gervaisin DVD:t olleet viimeisintä lukuun ottamatta genren parhaimmistoa. Myös Karl Pilkingtonin kanssa tehdyt podcastit sekä muut puheohjelmat ovat olleet loistokkaita. Marraskuussa julkaistavaa DVDtä voi tilata jo nyt, vaikka itse keikkaa ei ole vielä edes kuvattu. Kiertue alkaa syyskuussa Swindonista.

Mainokset

Paluu Mars Voltaan

– ”Se keikka oli ihan huippu!”

– ”Täytyy kyllä sanoa, että oli ihan hirveä pettymys.”

– ”No olisihan ne voineet vetää pidempään.”

The Mars Voltan taannoisen Helsingin keikan jälkeen nämä olivat ensimmäiset kuulemani kommentit. Oma mielipiteeni keikasta muovautui ja vakiintui vasta öisen bussimatkani aikana Helsingistä Kuopioon. Kävin läpi varsin laajan tunteiden skaalan ennen sen vakiintumista.

Kelatkaamme hetkeen, kun Goliath on loppunut ja viimeisetkin soittajista ovat poistuneet lavalta. Muun yleisön tavoin olen hyvin innoissani, ja hakkaan käsiäni yhteen encoreiden toivossa. Vaan encoreita ei tule. Kohonneet kulmakarvat ja hämmästyneen hölmistyneet silmät olvat vallitseva näky yleisön keskuudessa. Tunnelmaa voi kuvata sanalla epäusko. Vaikka DJ on jo laittanut musiikin soimaan ja sali on valaistu. Minuutit kuluvat, ja väki alkaa pikku hiljaa madella kohti ulko-ovia lavalle välillä kuikuillen. Yleisö on kuin koiranpentu, joka on käsketty ulos kodista, koska on tietämättömyyttään tehnyt jotain tuhmaa. Mitä pahaa yleisö on tehnyt saadaakseen näin kylmää kohtelua? Joku purkaa pahaa oloaan haistattelemalla roudareille.

Ulko-oville pääsy käy aluksi tuskastuttavan hitaasti. Pari sanaa kavereiden kanssa tulee vaihdettua, mutta lopullinen vuodatus seuraa vasta päästyämme ulos. Kriitiikin kohteina olivat odotetusti sekä kappalevalinnat että keikan lyhyys. Totta kai minäkin halusin kuulla kaikki suosikkikappaleeni. Suosikkilevyni ohitettiin aivan kokonaan. En sano tätä ääneen. Pidin konsertista siitä huolimatta. Tynkähän se oli keikaksi, sitä en kiellä. 50e tuollaisesta keikasta on aivan liikaa. Siihen lasketaan vielä yli 60e matkakuluja. En halua ajatella, että maksoin juuri toista sataa euroa pettymyksestä, huonosti nukutusta yöstä bussista ja väsyneestä työpäivästä. Ei. Minä pidin keikasta, joten en tehnyt virhettä. Tein kuitenkin hauskan huomion seuraavien tuntien aikana. Suurin osa niistä, jotka olivat joko tulleet lähempää, saaneet kyydin, eivät olleet maksaneet lipusta täyttä hintaa tai olivat jollain muilla tavoin keikkaan vähemmän panostaneita, näyttivät kritisoivan keikkaa muita enemmän. Toki pari poikkeusta löytyi, eikä kyse ole kuin henkilökohtaisista havainnoistani. Minusta kävisi paljon paremmin järkeen, jos nimenomaan vähän panostaneet voisivat hyväksyä pettymyksen olankohautuksella tai ”Pöh, enhän mä tästä mitään maksanutkaan…” -asenteella.

Toki tämän tiedostaen suhtaudun keikkaan takautuvasti varauksella. Oliko keikka tosiaan niin hyvä, vai muovaako kognitiivinen dissonanssi keikkaa paremmaksi päässäni? Vaikuttiko arviooni positiivisesti seuraavana päivänä julkaistu tieto siitä, että uudet kappaleet olivatkin maailmanensi-iltaesityksiä? Entä huononiko keikkakokemus, kun kävikin ilmi, että kappaleita olikin soitettu jo keväällä? En usko, sillä pyrin tarkkailemaan mielipiteitäni ja niihin vaikuttavia tekijöitä.

Bussimatkan aikana tulin pääni sisäisen väittelyni kanssa sellaiseen lopputulokseen, että keikka oli näkemisen arvoinen, ja tämä mielipide on pitänyt. Näin The Mars Voltan livenä. Yhtye oli loistavassa livekunnossa, Cedric pysyi nuotissa ja yleisö oli mukana. En silti maksaisi samaa hintaa, jos tietäisin keikan puutteellisuudesta tai rakenteesta etukäteen. Tällaisen keikan olisin mielelläni kuunnellut esimerkiksi festivaaleilla niin sisällön kuin pituudenkin puolesta.

Keikan jälkimainingeissa intouduin tukemaan yhtyettä rahallisesti, kuten yleensä minulla on tapana ennen tai jälkeen keikan. Päädyin ostamaan loput kolme minulta puuttuvaa The Mars Volta-levyä, koska ne sai alle kahdella kymmenellä eurolla Play.comista. Ostaminen kannattaa aina, kun kerran saa halvalla, eikös vain?

===

Kognitiivista dissonanssia kuvataan Wikipediassa näin:

Kognitiivinen dissonanssi syntyy silloin, kun ihmisen tiedot ja asenteet ovat ristiriidassa. Ihminen pyrkii vähentämään kognitiivista dissonanssia muuttamalla käyttäytymistään. Esimerkiksi verovilppiä paheksunut ihminen lopettaa paheksumisen itse verovilppiä tehtyään. Maallikon termein asiaa voisi kuvata epämiellyttävänä jännitteenä, joka tulee kahdesta keskenään ristiriitaisesta ajatuksesta samaan aikaan.

Kognitiivisen dissonanssin teorian mukaan ristiriitaiset kognitiot toimivat käyttövoimana, joka pakottaa mielen hankkimaan tai keksimään uusia ajatuksia tai uskomuksia tai muokkaamaan jo olemassa olevia uskomuksia niin että vähennetään kognitiivisen dissonanssin määrää kognitioiden välillä.

Sairasloma

Posted: 26.7.2011 in Tarinoita ja jorinoita

Näin jälkikäteen mainitsen, että olin kuumeessa, yskässä, kurkkukivussa ja mahataudissa. Mukavaa.

Nyt olen palannut, ja kirjoittaminen jatkuu.

Ah, mitä helpotusta minulle tuottaakaan tämän kirjoitusurakan päättäminen! Eddie Izzardin viimeiset kolme käsittelemätöntä keikkaa jättävät stand up-aiheiset juttuni tauolle vähäksi aikaa. Jatkan muiden juttujen kirjoittamista aikatauluni salliessa, mutta stand up-juttuja en tule kirjoittamaan ainakaan yhtä säännöllisesti kuin tähän asti.

Asiaan!

Eddie Izzard on hyvin hauska pikku tyhmeliini, jonka absurdista huumorista olen kertonut jo pitkät lätinät. Tällä kertaa käsittelyssä olevat keikat kattavat kuitenkin sen verran pitkän aikavälin, että vertailusta Izzardin huumorin kehityksestä ei voi olla puhumatta. Ensimmäisenä käsittelyssä on Eddien varhaisin keikkataltiointi, eikä sitä ei ole julkaistu DVD:lle.

Eddie Izzard – Live at the Ambassadors

Voi miten oudolta Eddie näyttääkään! Ja pyöreältä! Reaktioni ei pitäisi olla tällainen, mutta yllättyisit sinäkin, jos näkisit David Bowien tukevampana ja hävyttömän tyylittömästi pukeutuneena. Hän näyttää vain niin erilaiselta verrattuna Definite Articlen tai Dress To Killin tyylijumalamaiseen lookkiinsa. Pyylevää olemusta korostaa vielä hiustyylin ja liian ylös vedettyjen housujen yhdistelmä.

Mutta se ulkonäöstä. Vuoden 1993 keikka on varhaisinta Izzard-uppia, mitä olen nähnyt. On hellyyttävää huomata, miten jotkut Eddien myöhemmillä keikoilla vakioelementeiksi muodostuneet hahmot ja maneerit hakevat vasta muotoaan. Erityisiä huvittuneisuuden pyrskähdyksiä saivat aikaan Sean Connery- ja James Mason-imitointien esivaiheet sekä Cake or Death-sketsin varhainen versio Dalekien toteuttamana. Kuninkaallisista veistetyt vitsit iskivät minuun parhaiten. Myös Twilight Zone parodia ”Tales of the Unexpected” oli varsin mainio.

Taso on jokseenkin sama kuin seuraavalla Unrepeatablella. Alkupuolella keikkaa Izzard vaikuttaa hermostuneemmalta kuin myöhemmillä taltioinneilla, ja asiaan pääseminen tuntuu tavanomaista vaikeammalta. Aiheet ovat tavanomaisen surrealistisia, ja toimivat hetkittäisistä takerteluista huolimatta. Toinen puolikas keikasta on esiintymisen kannalta paljon sulavampaa. Kokonaisuutena keikka oli jo varsin perushauskaa Izzardia, hiomaton timantti.

Eddie Izzard – Sexie

Kymmenen vuotta myöhemmin Izzard on stand upin rokkistara. Hän täyttää suuria stadioneja, ja on saanut nauttia niin maailmanlaajuista suosiota jo vuosia. Sexie on Eddien vuoden 2003 comeback-kiertueen taltiointi. Hän lopetti stand up-uransa hetkeksi median syytämien kohtuuttomien syytösten painostuksen alla. Lisää kiertueen valmisteluista ja siihen johtaneista seikoista kerrotaan elokuvassa Believe: The Eddie Izzard Story. KinoSilmän jakso aiheesta löytyy tästä. Tästä comeback-aspektista tietämättömänä pidin itsekin taukoa Izzard-kuun jälkeen, juuri vielä siinä oikeassa välissä Circlen jälkeen. Sexie oli ensimmäinen keikka, jonka korkkasin taukoni jälkeen.

Tauon jälkeen materiaali tuntuu tuoreelta ja tutun absurdilta, vanhalta kunnon Eddieltä. Varmaankin tähän tuntemukseen vaikuttivat niin Eddien kuin omakin tauko. Circlen materiaali oli Sexieen verrattuna väsynyttä. Katsottuani molemmat myöhemmin uudestaan tulin samaan lopputulokseen.

Sexieltä löytyy monta minun kaikkien aikojen Izzard-suosikkipätkää. Jo keikan aloittava transvestismia ja supersankareita vertaileva tajunnanvirran joenuomissa liplattava lätinä nosti keikan silmissäni Izzardin parhaimmistoon. Antiikista puhuessaan Eddie on parhaimmillaan siivilöidessään mytologian taruja hänen loogisen absurdismisuodattimensa lävitse. Kun seireeneistä ja sireeneistä puhutaan ristiin, ja hupia riittää. Keikalla on aivan liian monta hauskaa pätkää, jota haluaisin mainita. Katsokaa keikka, niin ymmärrätte. Oma suosikkini koko keikalta on ehdottomasti pätkä opaskoirista. Izzardin esittämä epäonnistunut opaskoira tuo mieleen niin elävästi pikkusiskojeni koiran, joka ei ole toistaiseksi osoittanut merkkejä älykkyydestä.

Toinen puolikas on hieman heikompi kuin ensimmäinen, mutta vain hieman. Ihmisen ensimmäisten keksintöjen läpi käyminen oli hauskaa, kun taas liian pitkälle viety Homo Sapiens versus Cro-Magnon ei niinkään. ”Hammaslääkäri” ja ”hevoskuiskaaja” taas toimivat erittäin hyvin. Keikan päättävä Blueberry-pätkä oli turhan pitkitetty, ja turhaa äänitehostetta kuluttava vitsi meni vanhaksi nopeasti. Encorena kuultu mainio huono imitaatio Christopher Walkenista nauratti vaivaannuttavuudessaan paljon enemmän kuin varsinainen päätössketsi.

Kiertueelta on myös vaihtoehtoinen, vain Yhdysvalloissa julkaistu DVD Live in Wembley, ja katsottuani sen totesin kaksi asiaa: 1) Izzardin stand up ei toimi niin hyvin suurella areenalla, 2) Izzardin keikat ovat ilmeisesti hyvin epätasaisia. Jostain syystä koko Wembleyn keikka tuntui hyvin kiirehdityn oloiselta. Massiivinen areena vähensi esiintymisen intiimiyttä, ja osa jutuista näytti vain menevän Sexie-versiota huonommin. Lisäksi Christopher Walken-lopetus puuttui.

Eddie Izzard – Stripped

Jälleen loikataan ajassa eteenpäin. Vuoden 2008 jouluna Lontoon West Endissä kuvattu Stripped on Izzardin viimeisin Euroopassa julkaistu DVD. Yhdysvalloissa julkaistu Madison Square Gardenin keikka on kuvattu vuonna 2010, ja luonnollisesti katsoin myös sen tilaisuuden tultua.

Mutta mitä ihmettä? Eddiellä on parta? Eddiellä on farkut? Eddiellä ei ole tissejä? Jo toistamiseen tämän kirjoituksen aikana järkytyn Eddien ulkonäöstä. Izzard kommentoi asiaa kertoen korkkareiden käyneen liian korkeiksi viime kiertueilla, ja kokeilee nyt sellaista jätkä-lookkia. Tämä vaikuttaa katsomiskokemukseen, vaikkei sen pitäisi. Jälleen käytän David Bowie-vertausta: Tunne on sama kuin Ziggy Stardustin vaihtuminen Thin White Dukeksi. Stripped on varsin osuva nimi kiertueelle.

Jutut ovat aiheineen pysyneet samankaltaisina, mutta jostain syystä samaa Circlen väsähtäneisyyttä on ilmassa. Mainioita pätkiä löytyy toki monia, ja uskontoon liittyvät sketsit ovat aina hienoja. Juttua kuullaan niin dinosauruksista, lukihäiriöstä kuin Hitleristäkin. Kahden eri Stripped-keikan välillä on vaihtelua materiaalissa enemmän kuin Sexie-kiertueella. Jostain syystä moni jutuista toimi tällä kertaa paljon paremmin Madison Square-taltioinnissa.

Tämän keikan parhaimmistoa ovat Izzardin roolihahmot, ja tällä kertaa erityisesti dinosaurukset. Suosikkikohtani löytyy MSG:n keikalta, jossa poliisi pysäyttää ylinopeutta ajaneen raptorin. Keikan loppua kohden taso heittelee enemmän kuin millään aikaisemmalla keikalla, ja jälleen mieleeni tulee Circle. Haluan jälleen painottaa, että jokainen Izzardin keikka on parempaa stand up-viihdettä kuin 90% muusta, ja vertaan tätäkin keikkaa lähinnä hänen aikaisempiinsa.

Stripped on katsomisen arvoinen, ja olisin ehdottomasti halunnut nähdä hänen esittävän keikkaa Suomessa vuonna 2009. Kenties jo lähitulevaisuudessa pääsen kokemaan Izzardin livenä. Siihen asti tyydyn katsomaan vanhoja livetallenteita, ja hekottelemaan Prinssi Philipille, kauhuelokuville, hedelmille, Nooan arkille, lipuille, Darth Vaderille, opaskoiralle sekä raptoreille.

Lewis Black olisi muuten hyvin samaistuttava koomikko, ellei hän olisi valittava, sarkastinen, ylipainoinen, keski-iän ylittänyt sosialistijuutalainen. Nämä ominaisuudet muodostavat hänen materiaalinsa rungon, ja yhdistelmä toimii. Jon Stewartin isännöimän The Daily Shown kautta minulle tutuksi tullut Black on viihdyttänyt maailmaa ohjelman vakiosegmentissään Back In Black jo vuodesta 1996. Vuonna 2009 äänitetty ja kuvattu Stark Raving Black on ensimmäinen näkemäni täysimittainen keikka häneltä.

Blackissa on jotain samaa kuin George Carlinissa. Carlinin jutut ovat tosin älyllisempiä, mutta sama kärttyisyydestä voimaa ammentava esiintyminen iskee minuun. Itse jutut eivät ole Blackin parhaimmistoa tällä kiertueella, ja olen aiempien vuosien pätkiä katsellessa törmännyt huomattavasti hauskempaan materiaaliin. Siitä huolimatta hän nousee tälläkin DVDllä keskitason yläpuolelle yleisesti stand up-koomikkojen keskuudessa.

Keikka alkaa odotuksilla. Poliittisen huumorin Black taitaa varsin hyvin, ja republikaanien ja demokraattien vastakkainasettelu oli jo selvä kohokohta ennen kymmenen minuutin rajapyykkiä. Tästä luonnollinen siirtymä oli ihmissyöjävaginoihin. Pidemmistä pätkistä suosikkini oli segmentti ”Vince Gill, Amy Grant, & Me”. Tämä oli viimeinen minua naurattanut kohta noin kahteenkymmeneen minuuttiin. En vain jaksanut nauraa ikivanhoille ikä-jutuille. Toki jotain uutta aiheesta saatiin jälleen, kuten aina, mutta silti kuudenkympin kriisi ei ole tarpeeksi kiinnostava aihe. Sama linja jatkui syntymän ja kuoleman kautta Blackin omiin vanhempiin.

Seuraavaksi alkoi paasaus. Siinä Black on hyvä. Taloudesta, ahneudesta sekä vaihtoehtoisista energiamuodoista Black sai paljon irti. Keikka päättyy reilun kymmenen minuutin toivo-aiheiseen puheeseen, joka toi mieleen Bill Hicksin Revelations-kiertueen DVD-taltioinnin. Kokonaisuus toimii, ja mitä vähemmän sensuroidun version keikasta katsoo, sitä parempi. Hyvää kiroilijaa on hauska kuunnella, vaikka Lewis onkin vähemmän innovatiivinen kuin esimerkiksi The Thick of It -sarjan Malcolm Tucker. HBO-erikoinen on vähän turhan saksittu, puhumattakaan CD-versiosta. Suosittelenkin siis katsomaan nimenomaan tämän DVD-version.