Arkisto kohteelle kesäkuu, 2011

Huomasinpas tämmöisen jutun, kun Anttilassa käväisin. Wolfmotherin levy on vuodelta 2009, Amorphiksen levy vuodelta 2011.

En väitä, että keksin moisen yhteyden ensimmäisenä, mutta tulin siitä tietoiseksi omin avuin.

Lisäksi sain syyn tehdä hienoa taidetta.

EDIT: Olisiko tuon sittenkin pitänyt olla ”Kuin kaksi munaa…”?

Wolfmother-levyn vaihtoehtoinen kansi.

Ross Noble jatkaa QI:sta tuttujen koomikkojen listaa. En tosin tuntenut häntä stand up-koomikkona ennen erään ystäväni vuolasta hehkutusta taannoisen Dylan Moranin keikan väliajalla. Ensivaikutelmani hänestä QI:n panelistina oli junttimainen Geordie-murteen tehokäyttäjä, joka pitkätukkaisen bohemiutensa vuoksi ei huou liiallista älyllisyyttä. Katsottuani hänen stand up-pätkiään hänen mainiolta YouTube-kanavaltaan huomasin hänen olevan kerrassaan loistokas esiintyjä, ja improvisointitaidoiltaan paras tähän asti näkemistäni koomikoista.

Katsomani Randomist on hänen samannimiseltä 2005 vuoden kiertueeltaan kuvattu taltio Newcastlen City Hallista. Rossin improvisointiin pohjaavan esiintymisensä vuoksi kiertueiden keikkojen välillä on hyvin paljon eroja, ja niinpä samalta kiertueelta kuvattiin neljä eri keikkaa neljän DVDn boksiksi. Osaa stand up-koomikoista on kritisoitu vanhan materiaalin kierrättämisestä, joissain tapauksissa hyvin epäoikeudenmukaisesti. Noblen kohdalla tätä ongelmaa ei ole.

Ross Noble saa valtaosan materiaalistaan yleisöstä. Siitä revitään noin 80 prosenttia koko keikan jutuista. Vaikka kamera ei taltioikaan eturivin ilmeitä, on varsin selvää, että tehokkaasta piikittelystä huolimatta yleisö nauttii osallistumisestaan täysin rinnoin. Tämä on niitä harvoja keikkoja, jolloin hecklerit eivät ole haitaksi vaan tuovat jopa lisää hupia. Eittämättä tämä johtuu Rossin rempseän huolettomasta asenteesta ja tyylistä.

Itse keikkojen jutut ovat varsin absurdeja ja tilannepohjaisia. Valmiiksi kirjoitettua materiaalia keikalla on uskoakseni varsin vähän. Räppäri 50 Cent, etelä vastaan pohjoinen sekä pari surrealistisempaa aihetta ovat ainoat, joihin jäädään pidemmäksi aikaa. Mikäli juttu tai idea on liian surrealistinen, Ross visualisoi sen varsin mallikkaasti. Tajunnanvirran Niagaraa lasketaan parin tunnin ajan, eikä Noblen kanootti kaadu kertaakaan. Omat suosikkini olivat vahingoniloisuutta herättävä ”Magic Poo” sekä Harry Potterin ja pöllön välistä suhdetta kuvaava pätkä.

Vaikka toistaiseksi Rossin jutut eivät ole olleet poikkeuksellisen hauskoja, pidän hänen esiintymistyylistään ja ulosannistaan. Plussaa on tietenkin myös materiaalin runsaus, jota hän on tuottanut tuntikaupalla niin DVDlle kuin YouTubeenkin. Voisi kuvitella, ettei määrä korvaa laatua, mutta tässä suhteessa Noble yllättää positiivisesti. Hän on ehdottomasti yksi niistä koomikoista, jotka haluan kokea elävänä.

Pablo Francisco edustaa juuri sitä jenkkikoomikkojen yleisintä lajityyppiä, jonka vuoksi olen tullut hyvin ennakkoluuloiseksi tutustuessani uusiin rapakontakaisiin lajin edustajiin. Vaikka Pablo ei olekaan pahimmasta päästä, tuntomerkit ovat selviä.

Moni kavereistani fanittaa Pabloa, joten päätin tutustua hänen julkaisuihinsa. Ennen tätä vuonna 2004 kuvattua DVDtä olin nähnyt hänen tunnetuimman rutiininsa Jay Lenon ohjelmassa sekä noin kahdenkymmenen minuutin setin DVDltä Three Amigos. Muistin pettyneeni hänen materiaaliinsa silloin, ja petyin siihen myös nähtyäni tämän kolmen vartin mittaisen yhden miehen show.

Aloitetaan positiivisesti. Pablo on todella lahjakas äänentuotannollisilta kyvyiltään. Hän on loistava imitaattori, ja saa tehtyä tyylipuhtaita ääniefektejä suullaan. Hänen esiintymisensä on luonnollista ja sujuvaa. Hän ei käytä yleisöä kovinkaan paljon hyödykseen. Jutut luistavat luonnollisesti virraten. Harmi, että hänen juttunsa eivät ole läheskään aina niin hauskoja kuin hän kuvittelee niiden olevan. Keikan alussa ajattelin, että onhan se ihan hassua settiä panemisesta. Puolen tunnin kohdalla mietin, että onkohan miehellä mitään muuta sanottavaa. Panemisesta kertovat jutut käyvät laiskoiksi ja tylsiksi hyvin äkkiä, eikä niiden näytteleminen auta asiaa. DVD:n kannessa komeileva teksti ”Suurin stand up-ilmiö sitten Viagran!” on selvä varoitus. Jutut ovat osan ajasta sellaista matalaotsaisuuden ylistyslaulua, että tunsin myötähäpeää sekä esiintyjää että jutuille ulvovaa yleisöä kohtaan. Juuri, kun juttu ei voi alittaa rimaa matalammalta, tekee Pablo jonkun hassun äänen suullaan.

Ei koko keikka nyt niin karmiva ole. Nauroin monessakin kohtaa. Osa panojutuista on ihan hauskoja, ja psykotyttöystävä-läppä toimi nimenomaan ilmeilyn ja hassun äänen kera. Viimeiseksi jätetty Previewman-pätkä on ehdottomasti hänen paras yhtenäinen rutiininsa, ja se on juuri se samainen pätkä, josta suurin osa tuntee Pablon. Se nojaa Franciscon loistavaan edesmenneen traileriäänen Don LaFontainen imitaatioon, ja se huipentuu kerrassaan mahtavan kuvitteellisen elokuvan ”The Little Tortillaboy” -traileriin. Jos parhaan jättää viimeiseksi, jättää se usein hyvän maun keikasta. Itse tunsin rutiinin sen verran hyvin, että se ei parantanut käsitystäni keikasta.

Pablo Francisco olisi aivan loistava esiintyjä, mikäli hänen juttunsa olisivat hauskempia. Hänen esiintymiskykynsä ja imitointinsa poikisivat valtaisan pesueen erilaisia kohtauksia ja sketsejä, mutta ne menevät ikävä kyllä hukkaan tämäntasoisella materiaalilla. Tämä on tietenkin vain minun mielipiteeni, ja yleinen uskomus on, että hän on hauska. Pudotus tasossa on suuri Izzardin ja kumppaneiden jälkeen.

Keikan paras osa: The Previewman.

Tiedän varsin hyvin, että kovinkaan moni ei tunne kyseistä sarjaa, mutta…

Hellanlettas, että se on hieno.

Shaun Of The Deadin ja Hot Fuzzin maailmalle loihtinut kolmikko Edgar Wright, Simon Pegg ja Nick Frost tekivät ennen näitä loistokkaita leffoja Jessica Stevensonin kanssa hyvin samanhenkisen TV-sarjan Spaced. Elokuviin verrattuna ensimmäistä TV-rooliaan tekevä Frost on paljon pienemmässä osassa. Pääosassa nähdään sarjan kirjoittajat Simon Pegg ja Jessica Stevenson (nykyinen Hynes) kämppiksinä mielenkiintoisen kaveripiirin ympäröimänä. Sarja muistuttaa asetelmaltaan perinteistä sitcomia, mutta tyyli on aivan omanlaistaan. Vahvasti kärjistäen voisi sanoa sen olevan sekoitus Frendejä ja Shaun Of The Deadia.

Suomessa sarjaa näytti YLE nimellä Avaruuden tuntua. En ollut koskaan kuullutkaan siitä, ja törmäsin siihen aivan sattumalta. Muistaakseni olin nähnyt yhden sattumanvaraisen jakson tietämättä mistään mitään. Sen jälkeen kesti x määrä aikaa, kunnes näin vuonna 2005 elokuvan Shaun of the Dead. Tunnistin tutut naamat, ja aloitin suuren selvitykseni siitä, mitä muuta elokuvasta vastuussa olevat henkilöt ovatkaan puuhailleet. Sarja Spaced näytti olevan yhteinen linkki asianomaisten välillä. Katsoin sarjan vuonna 2006 startanneen Veoh-palvelun kautta, minkä jälkeen löysin sarjan DVD-muodossa eräältä brittiläiseltä jälleenmyyjältä.

Sarjaa tehtiin kaksi kautta vuosina 1999 ja 2001, yhteensä 17 jaksoa. Sarja alkaa, kun päähenkilöistä toinen Tim (Pegg) tulee dumpatuksi. Hän tapaa juuri hippikommuunista pois muuttaneen Daisyn (Hynes). Molemmat ovat asuntoa vailla. Epätoivoissaan he päättävät näytellä pariskuntaa päästäkseen asumaan vuokra-asuntoon. Pian he tutustuvat talon asukkaisiin vuokraemäntä Marshaan (Julia Deakin) sekä alakerran eksentrikkotaiteilijaan Brianiin (Mark Heap). Muita sarjan henkilöitä ovat Timin paras ystävä Mike (Frost) sekä Daisyn paras ystävä (Katy Carmichael).

Sarjan tempo ja visuaalinen ilme ovat ohjaaja Edgar Wrightin tyylille ominaisen omaperäisiä. Kerronta on valtavirrasta poikkeavaa, ja tukee loistavaa käsikirjoitusta, joka pursuaa viittauksia populaarikulttuuriin. Erityisesti peleihin ja kauhuelokuviin tehdyt viittaukset iskevät minuun. Jälkikäteen oli hauska huomata, miten kolmannen jakson Resident Evil -kohtaukset enteilevät jo Shaun of the Deadia. Hynesin ja Peggin käsikirjoitus on viittauksien runsaudessaan aivan omaa luokkaansa, mutta se ei ole missään vaiheessa pois käsikirjoituksen muista puolista. Ihmissuhteiden käänteet ja ongelmat ovat sitcom-perinteestä poiketen varsin osuvasti kuvattuja. Ennen kaikkea sarja on kuitenkin komedia, ja vieläpä hauska sellainen.

Jokainen näyttelijä omaksuu roolinsa loistavasti. Nick Frost esiintyy ensimmäisessä roolissaan kameran edessä, ja vetää tosielämän ystävänsä hänelle kirjoittaman roolinsa varsin kiitettävästi. Erityismaininta täytyy antaa myös Mark Heapille mainiosta roolisuorituksestaan Brianina. Sarjassa vierailee myös monta tuttua naamaa. Esimerkiksi Timin työpaikan pomoa esittää Bill Bailey ja hänen arkkivihollistaan, hänen exänsä uutta miestä Duane Benzietä esittää Peter Serafinowicz. Pienissä rooleissa nähdään myös Pikku-Britannian David Walliams sekä juuri ennen läpimurtoaan sarjan viimeisessä jaksossa esiintynyt Ricky Gervais.
Sarja on toistaiseksi paras näkemäni sitcom. Suosittelen.

Post scriptum:
Uunituoreella Hollywood-kohelluksella Paul ei ole näennäisesti mitään tekemistä Shaun Of The Deadin ja Hot Fuzzin kanssa lukuun ottamatta Simon Peggin ja Nick Frostin mukana olemista. He kirjoittivat ja näyttelivät siinä, mutta Edgar Wrightin vaikutus loistaa poissaolollaan. Kirjoitan elokuvasta lähipäivinä.

Hei.

Ylösseisontaa-juttusarja tarvitsee ideoita, joten kommentoikaa tähän kirjoitukseen ehdotelmia, mistä voisin kirjoittaa. Toki muitakin aihepiirejä koskevat ehdotukset, kommentit ja palautteet otan ilosylin vastaan.

Olen tehnyt sivustolle muutamia muutoksia. Vaikka ulkokuori onkin pysynyt samanlaisena, on sivuston sisäiseen rakenteeseen tullut huikaisevan hienoa johdonmukaisuutta, kategorisointia sekä muuta ”sehän on kuin aivan oikea internet-sivusto” -tyylistä kivaa pientä.

Ensinnäkin: Sivuston yläpalkkiin on ilmestynyt viisi painiketta. Painikkeen About -alta löytyy pelkistetty sivustoinfo, sekä kaunis kuva minusta. About näkyy myös erillisenä sivuna vasemmanpuoleisessa valikossa, josta löytää myös Arkisto-sivun. Ylärivin seuraava painike Ylösseisontaa vie kaikkiin stand up-juttusarjan valikkoon. Seuraavat kaksi painiketta Modernit klassikot sekä Albumit toimivat täysin samoin, ja vievät nimensä mukaisten juttusarjojen äärelle. Etusivu-painike vie luonnollisesti etusivulle. Vaan eikös olekin hienoa? Niin minustakin. Lisää nappuloita ilmaantuu, mikäli koen tarpeelliseksi.

Toiseksi: Stand up-juttusarjaa aion jatkaa vanhaan tapaan, mutta kesällä lisääntyvän blogiaktiivisuuteni johdosta kirjoitan todennäköisesti sitä vähemmän suhteessa muihin. Samalla olen ajatellut kirjoittaa osan vanhoista arvosteluistani uudelleen englanniksi, koskeehan valtaosa kirjoituksiani nimenomaan ulkomaisia julkaisuja. Tämän myötä samalla tulen tekemään jälleen uuden nappulan ylös, ja nimeän sen omaperäisesti ”In English”. Tästä kansainvälistymisideastani saa myös antaa palautetta.

Tämä päivitysasioista tältä erää.