Arkisto kohteelle Touko, 2011

  • Mikä: Dylan Moran Yeah Yeah-kiertueensa keikalla
  • Milloin: 24.4.2011 klo 19
  • Missä: Kulttuuritalo, Helsinki

Pitkän odotuksen jälkeen se ilta lopulta koitti, jolloin näin yhden suosikkikoomikoistani lavalla vajaan viiden metrin päästä. Dylan Moranin Yeah Yeah-kiertue ylsi tällä kertaa myös Skandinaviaan viiden keikan verran, joista yksi saatiin ruotsalaisen RAW Comedy Clubin järjestämänä myös Helsingin Kulttuuritalolle. Keikkaan olin valmistautunut katsomalla aikaisemmat keikkanauhat sekä edeltävänä iltana Black Books-muisteloilla sarjan viimeisen jakson muodossa.

Keikan aloitti kerrassaan fantastisen ruotsalaisella nimellä varustettu lämmittelijä Mårten Andersson, jonka materiaali koostui lähinnä Suomi vs. Ruotsi -teemasta sekä parista PerSu-repäisystä. Vajaan kymmenen minuutin hauskuutuksen jälkeen hän toivotti lavalle tervetulleeksi illan päätähden, ja yleisö meni pähkinöiksi.

Moran aloitti keikan Suomeen liittyvillä vitseillä, ja ihmetteli muun muassa sitä, miten kaikki kaupat, museot ja muut mahdolliset ajanviettopaikat ovat kiinni. Perussuomalaisten vaalimenestys sai myös oman osansa aihepiirin siirtyessä politiikkaan. Määritelmät oikeistosta ja vasemmistosta olivat varsin mainiot, mutta parhaat naurut sai liberalismin määritelmä, joka oli ei-ehkä-niin-oikeaoppinen vaan tarkoituksellisen hauska.

Pian siirryttiin vertailemaan maita niitä kahteen kastiin jaettuna. Dylanin mukaan olemassa maita, kuten Iso-Britannia, Suomi ja Saksa, jotka ovat suunnitelmallisia, hankkivat pääomaansa itse ja toimivat sen kanssa vastuullisesti. Toinen maatyyppi on puolestaan ammoisista ajoista lähtien köyhyydessä elänyt ja siihen tottunut. Omaa kotimaataan Irlantia tässä asiassa esimerkkinä käyttäen hän kuvaili, miten koko maa meni aivan apinanpaskaksi, kun he yhtäkkiä saivatkin paljon rahaa. He pystyivät ostamaan kaikkea mahdollista, mitä he eivät aikaisemmin kyenneet, ja alkoivat hillittömän shoppailukauden. Tämä jatkui siihen saakka, kunnes huomattiin, että moinen raha olikin kuvitteellista. Tämä oli ehdottomasti yksi suosikki-ranteistani koko keikan aikana, ja esitteli minulle varsin iskevän käsitteen ”Picture of money” ja sen erinäiset varianssit tietyn käsitteen arvon alennuksesta siitä valokuvan ottamalla. Myös Suomella kerrottiin olevan kuvia rakkaudesta, mikä lämmitti sydäntäni.

Tässä vaiheessa keikkaa olin jo alkanut tuntea suuren suurta myötähäpeää suomalaista yleisöä kohtaan. Tuntui, että koko yleisö olisi täynnä toinen toistaan tyhmempiä hecklereitä (häirikköjä). Voi hyvänen aika, että minä vihasin heitä! Jokaisen asiattoman kommentin jälkeen mieleni teki tarttua kyseistä henkilöä suupielistä ja tunkea massiivinen, 46-numeroinen nahkakenkäni alas häirikön kurkusta. Näin en kuitenkaan tehnyt, sillä se olisi voinut olla epäkohteliasta esiintyjää kohtaan. Mutta hei, oikeasti! Miksi ihmeessä joku kuvittelisi huudahdusten, kuten ”In Finland we don’t have irony!” olevan hauskoja? Tämä melkein pilasi koko keikan minulta, ja näin hyvin selvästi, että myös Moran oli ajoittain tähän tuskastunut. Luonnollisesti vuorovaikutteisuus yleisön kanssa oli paikoin tärkeää juttujen kannalta, mutta suomalaisen yleisön kohdalla se tuntuu olevan paskalla täytetty Pandoran lipas. Hävetti.

Poislukien edellä mainitun ärsyttävyyden nautin keikasta koko sydämestäni. Materiaali oli noin 85% minulle uutta. Mukana oli muun muassa What It Is-keikalta miesten kuvitelma siitä, miten jokainen mies on mielestään salainen agentti sekä uskomaton kitaristi. Parisuhteet nousivat suosikkiaiheekseni kaikkien muiden ylitse, mutta nyt enemmän ikääntymiseen ja muihin ihmissuhteisiin liittyvä materiaali oli suuremmassa osassa. Moranin huomiot nuorten ja aikuisten elämäntapoja vertaillessa oli kerrassaan osuvaa, eritoten perheenisän arkea kuvatessa.

Dylan Moranin havainnot maailmasta, elämästä ja ihmisistä suhteineen ovat hämmentävän tarkkoja ja fiksuja. Huomaan vielä kauan keikan katsomisenkin jälkeen muistelevani ja miettiväni joitakin hänen humoristisen sarkastiseen tai sarkastisen humoristiseen tapaansa käymiään teorioita ja huomioita. Tietysti livenä koettuna tulin nauttineeksi keikasta vielä monin verroin DVD-taltoihin verrattuna. Kiitos Dylan, tervetuloa takaisin!

Huom! Video on edelliseltä kiertueelta, mutta mainitsemani vakooja/kitaristi-pätkä löytyy kohdasta 6:06.

Tiedän varsin hyvin, minkä vuoksi kovin moni ystäväpiirissäni ei ole törmännyt tähän sarjaa, mutta…

Hellanlettas, että se on hieno.

Brittisarja Jam on vuonna 2000 esitetty, sangen persoonallinen ohjelma. Se on postmoderni sketsisarja, jonka ei ole tarkoitus naurattaa. Tullessaan aikanaan Channel 4:ltä, se asetettiin tarkoituksella omalaatuisuutensa vuoksi myöhäisiltaan, ja siitä huolimatta se keräsi suuren määrän valituksia. Sitä haukuttiin samaan aikaan sairaaksi sekä vallankumoukselliseksi, ja, kuten laatusarjojen kuuluukin, sen alun pieni suosio on poikinut suuren kulttikannatuksen. Mustempaa huumoria en ole sketsisarjoissa nähnyt, jos tätä nyt edes huumoriksi voi kutsua.

Sarjan luoja Christopher Morris tuli minulle tutuksi Big Train -sketsisarjan ohjaajana, ja sittemmin IT Crowdin mainiona pomona Denholmina. Jam oli kuitenkin minulle varsin tuntematon vielä pari vuotta sitten, mutta kuulin siitä jollain blogilla lukiessani loistavasta Spaced-sarjasta, ja päätin ottaa siitä selvää. Morrisin lisäksi muita minulle tuttuja naamoja sarjassa ovat Mark Heap (Green Wing, Spaced, Big Train) sekä Kevin Eldon (rooleja suosikkisarjoissani sekä Big Train).

Morris on selvästi vaikuttanut Jani Volaseen, jota voidaan pitää pääpiruna suomalaisen komedian helmien Studio Julmahuvi ja Ihmebantu takana. Mikäli on katsonut ja digannut viimeksi mainittua, niin Jam on ehdottomasti tutustumisen arvoinen. Ihmebantu lainaa visuaalisen ilmeen, tyylin, rakenteen sekä häiritsevyyden Jamista, mutta lisää siihen aimo annoksen huumoria. Toisin sanottuna Jam on kaikessa neroudessaan äärimmäisen vaivaannuttava ja häiritsevä sarja. Hauskuus, mikäli sellaista havaitsee, tulee absurdiudesta. Naururaitaa ei ole.