Arkisto kohteelle huhtikuu, 2011

Bill Bailey

Bill Bailey on monilahjakkuus. Hän on stand up-koomikko, muusikko, näyttelijä ja visailutietäjä. Tutustuin häneen ensimmäistä kertaa sarjassa Spaced sarjakuvakaupan omistajana, ja sittemmin muun muassa QI:n panelistina sekä Manny Biancon roolissa Dylan Moranin sarjassa Black Books (suomennettu Kirjava joukko). Erityisesti QI:ta katsoessa olen huomannut hänen olevan ulkonäöstään sekä puhetyylistään huolimatta varsinainen älykkö, ja verraten esimerkiksi Alan Daviesin lapsellisiin (mutta hauskoihin) vastauksiin, Bill aina perustelee omansa. Stand up-viihdettä häneltä en ollut koskaan aikaisemmin nähnyt, joten kokemus oli minulle täysi yllätys.

Bill Bailey – Dandelion Mind

Dandelion Mind on Dublinin The O2:ssa vuonna 2010 äänitetty, Bill Baileyn tuoreimman kiertueen keikkataltiointi. En ollut lukenut yhtäkään arvostelua tai katsonut klippejä hänen aikaisemmilta keikoiltaan, joten kaikki oli minulle uutta. Alusta asti huomaan, että musiikki on suuressa osassa hänen esityksessään. Koko lava on rakennettu kuin suurta rock-konserttia varten; takaseinänä on massiivinen valkokangas, lava on rakennettu asianmukaisine valaistuksineen, minkä lisäksi siltä löytyy massiivinen kokoelma mitä erikoisimpia instrumentteja, joita kaikkia käytetään shown aikana. Stand up -osuudet ovat noin puolet esityksestä, ja loput ovat musiikkia tai sketsejä. Tästä syystä Baileyn rakentama setti muistuttaa hyvin paljon Tim Minchinin showta, joskin Bill Bailey on tehnyt uraa samoin eväin jo 90-luvun alusta asti.

Alku käytetään eri kansallisuuksista vitsailuun, ja osansa saavat niin lama-Irlanti, Australia, Englanti, Yhdysvallat sekä Ranska. Stand up-osuudet ovat varsin perushauskaa settiä, mutta vain harvoin päästään todella naurattaviin ja erottuviin juttuihin. Tämä vaivaa koko keikan ajan, eivätkä ajoittaiset neronleimaukset kuitenkaan pelasta aivan koko settiä. Sähköntuotantoa käsittelevä osuus ei esimerkiksi iske yhtään niin hyvin kuin Darwinismiin liittyvä materiaali tai lopussa kuultava mainio runo ”Since You’ve Been Gone I’ve Been Alone”. Parasta antia musiikittomasta osuudesta on minusta hieman Ricky Gervaisin tyyliin esitetty ”The Wound of The Christ” -teemaan maalattujen maalausten analysointi. Sketseistä itsepalvelukassan laseriin katsominen sekä lopun kollaasi illan aiheista olivat mainioita.

Laulut ovat aivan oma lukunsa. Vaikka kaikki eivät olekaan niin hauskoja, ovat ne silti hyvän kuuloisia musiikkivirtuoosin toteuttamana. Billin absoluuttinen sävelkorva auttaa häntä luomaan hienoja melodioita soittimella kuin soittimella. Välillä hän myös soittaa taustamusiikkia sketseilleen, joita valkokankaalla näytetään. Pelkän kitaran kanssa esitetyt kappaleet iskivät minuun parhaiten, ja niistä James Blunt- ja Sex Pistols-parodiat sekä The Internet Love Song ovat ehdotonta huumorimusiikin kermaa. Keikkaa leimaava epätasaisuus vaikuttaa kuitenkin tälläkin osa-alueella. Loppupään kaksi peräkkäistä Kevin Eldonin kanssa esitettyä kappaletta jäivät varsin tylsiksi, eikä Eldon tuonut mitään lisää esitykseen vaan pikemminkin päinvastoin. Vaikka minulla ei ole mitään itse Eldonia vastaan, mutta hänen ilmehdintänsä sekä lauluosuutensa ärsyttivät minua suuresti. Tämä efekti hänellä oli jo minuun Big Train -sarjan aikana. Lopputekstien jälkeen puolelle yleisölle esitetty erikoisencore ”Midnight In Parliament Square” jätti kuitenkin keikasta hyvän maun suuhun.

Kokonaisuudessaan Bill Bailey on vakuuttanut minut, vaikka tämä keikka ei hänen parhaimmistoaan edustakaan. Olen katsonut parhaita paloja hänen aiemmilta kiertueiltaan, ja kokonaan Cosmic Jam-filmatisointi 90-luvun lopulta oli kerrassaan hulvaton. Sitä en kuitenkaan tähän ottanut arvioitavaksi, sillä halusin nimenomaan tutustua hänen tuoreimpaan materiaaliinsa ensin. Ajan saatossa tulen tekemään uusintakierroksella jonkun hänen aikaisemmista keikoista. Suosittelen kuitenkin Bill Baileyn hulvatonta musiikkikomediaa ainakin niille, joihin iskevät Tim Minchinin tai Flight of the Conchordsin tyyliset esiintyjät.

HUOM! Tällä kertaa aihe on minulle niin rakas, että sisällytän mukaan paljon videoita sarjasta.

Lunta tupaan

Mitä voisikaan sanoa kaikkien aikojen suosikkisketsisarjastaan? Mitä voisikaan sanoa ohjelmasta, joka tutustutti minut parhaiten brittihuumoriin ja sai aikaiseksi pääni sisällä vinksahtaneen huumorintajun kehittymisen jo alle kymmenen ikäisenä. No vaikka sen, että onhan se vaan ihan pirun hieno sarja. Mel Smith ja Griff Rhys Jones ovat kerrassaan mainio pari, ja omasta mielestäni paras komediaduo brittihuumorin historiassa. Olen nähnyt todennäköisesti 90% kaikista jaksoista, mitä kaksikko on tehnyt kahdestaan, ja sarjan ulkopuolisista projekteistakin valtaosan. Jälkimmäisistä mainittakoon erityisesti Not The Nine O’Clock News, jossa Mel ja Griff tulivat tunnetuksi muodostaen yhden hienoimmista komediakvarteteista Rowan Atkinsonin ja Pamela Stephensonin kanssa.

Mel ja Griff tunteikkaina

Alas Smith & Jones eli näin tuttavallisemmin Suomessa tunnettu Lunta tupaan alkoi Ei yhdeksän uutisten loputtua, ja ohjelmaa tehtiinkin reilusti yli kymmenen tuotantokautta vuosina 1984 – 1998. Toisin kuin suuressa osassa sarjoista, ainakin minun mielestäni taso parani loppua kohden, ja parhaaksi tuotantokaudeksi nimeäisin toiseksi viimeisen eli yhdeksännen vuodelta 1997. Luonnollisesti tähän vaikuttaa myös se, että minä itse tutustuin sarjaan juuri tällä kyseisellä kaudella. Sarjan alkupäässä vallinnutta alatyylin huumoria en ole oppinut arvostamaan vieläkään, vaikka jaksot muuten ovat sielläkin varsin mainioita. YouTube on pullollaan Smith & Jones-pätkiä, ja sarjan kokonaisia jaksoja löytynee varmasti, kunhan vain jaksaa etsiä. Yli viiden vuoden odotuksen jälkeen on sarjasta julkaistu myös kokoelma-DVD, jolle on ilmeisesti tulossa jatkoakin. Suomessa sarjasta on saanut nauttia YLEllä sekä lähi-historiassa SubTV:n illoissa.

 Puhuvat päät

Lunta Tupaan oli sketsisarja, jossa toisin kuin monessa aikalaisissaan, ei ole toistuvia hahmoja hassuissa peruukeissa tai muutoinkaan ylimalkaista toistuvuutta. Sarjassa oli pari toistuvaa osuutta, jotka säilyivät koko neljäntoista vuoden ajan. Ohjelman alussa Mel Smith ja Griff Rhys Jones toivottivat yleisön tervetulleeksi ohjelmaan sekä keskellä ja joskus myös lopussa kävivät keskusteluja erinäisistä aiheista ”omina itsenään”. Se, mistä ohjelma muistetaan, on jokaisessa jaksossa nähdyt ”puhuvat päät”, jota on parodioitu ja imitoitu monesti ohjelman historian aikana ja sen jälkeen. Käytännössä se koostui mustasta taustasta sekä Melin ja Griffin päistä. Hahmot eivät olleet kuitenkaan Mel ja Griff, vaan klassinen asetelma idiooteista, joista toinen ei tiedä mitään (Griff), ja toinen, joka ei tiedä mitään, mutta luulee tietävänsä kaiken (Mel). Aihepiiri vaihtui jaksosta toiseen, ja toimi ajoittain linkkinä sketsien välillä. Sketsien pituudet saattoivat vaihdella one-linereistä liki kymmeneen minuuttiin, tason kuitenkaan laskematta. ”Puhuvat päät” oli ohjelman parasta antia silloin, ja se on sitä vieläkin.

Pieniä sketsejä

Tämä ei tietenkään tarkoita, että sketsit olivat huonoja, päinvastoin. Lunta tupaan oli sketsiensä tasolta parhaimmillaan älykkäintä, mitä brittiläinen huumoritehdas on ulos suoltanut. Omiksi suosikeikseni nousseet elokuva- ja mainosparodiat ovat nokkeluudessaan ylivertaisia. Sketsit saattoivat olla lyhyitä, pitkiä, sanalliseen nokkeluuteen perustuvia, absurdeja, mustaa huumoria tai hauskalla tavalla rimanalituksia. Luonnollisesti joukkoon mahtui muutama ei-niin-hauska rimanalituskin, mutta jatkuvan, positiivisen puolella kelluvan peruslaadun vuoksi nämä hutilyönnit antaa helposti anteeksi. Mikäli ohjelmaa ei tullut aikanaan katsoneeksi tai nauhoittaneeksi, niin kokoelma-DVD sekä YouTubesta löytyvät (suomeksikin tekstitetyt) jaksot ovat ehdottomasti katsomisen arvoisia.

Omia suosikkejani – ”Heloo”

Smith & Jones – Live, Foul and Steamy

En ollut lainkaan tietoinen Smith & Jonesin livekeikasta tai sen tallenteesta, ennen kuin aloin turhautua edellä mainitun DVD:n julkaisuun. Sattumalta jollain kauppasivulla oli linkattu loppuunmyyty tuote VHS-kasetista, joka kantoi Smith & Jonesin nimeä. Tutustuin tähän tarkemmin, ja pienen selvityksen jälkeen huomasin, että kyseessä on varsin vähälle huomiolle jäänyt livetallenne. Koko nimeltään se on Smith & Jones – One Night Stand (Live, Foul And Steamy). Seuraavaksi käväisin Ebayssa, löysin kasetin parilla punnalla brittiläiseltä myyjältä, tilasin kasetin, katsoin sen, nauroin ja riemuitsin. Olen tehnyt kasettiin tekstitykset noin puoleen väliin asti, kunnes törmäsin harvinaisen laaduttoman, ilmaisen tekstitysohjelman olevan minulle liian ärsyttävä pala purtavaksi. Törmäsin myös muutamaan täysin käännöskelvottomaan vitsiin, joita suomeksi ei vain olisi voinut kääntää alkuperäiselle kunniaa tehden.

Vuonna 1994 nauhoitettu show on alusta loppuun Smith & Jonesin parasta antia. ”Puhuvat päät”-sketsin hahmot käyvät pitkän, polveilevan keskustelun, joka on täysin uutta sarjaa katsoneille, ja vähintäänkin yhtä hyvin käsikirjoitettua. Tämä asetelma vain toimii niin loistavasti, ja koko 70 minuuttisen shown ajan juttu luistaa aiheista toiseen naurattaen herkeämättä. Rutiini on kymmenen vuoden aikana harjoiteltu niin luonnolliseksi, että ajoittaiset pokan pettämisetkin vain lisäävät hauskuutta. Sinänsä esitys ei ole niin visuaalisesti säväyttävä, että sitä olisi ollut välttämätöntä siirtää lavalle. Lava kuitenkin antaa joitakin erivapauksia sarjan ”puhuvat päät” -sketsien asetelmaan, joissa hahmot on kuvattu kyynärpäistä ylöspäin istuen kasvot vastakkain. Nyt Mel saattaa hakea kesken kaiken kitaran lavalle, ja aloittaa oman hippiballadinsa esittämisen.

Keikka alkaa arvailuleikillä ”I spy with my little eye…”, minkä jälkeen lennetään aiheesta toiseen käyden läpi muun muassa huumeet, itsemurhan yrittämisen, rakkauden kesän, sukupuolitaudit, reinkarnaation, tiukkapipoisuuden sekä kapakkatappelusta selviämisen. Soljuvuus aiheiden välillä tuo hyvin mieleen sarjan ja siirtymät eri sketsien välillä. Tällä kertaa siirtymät ovat vain joku irtonainen lause, johon toinen tarttuu. Keikan parasta antia on herrojen välisen kemian seuraaminen. Molemmat naljailevat toisilleen alituiseen, ja odottamattomaan kohtaan tiputetut sarkastiset kommentit jaksavat naurattaa kerta toisensa jälkeen. Tämä vielä korostuu siinä, kun toinen hahmoista ei ymmärrä sitä, että hänelle suoranaisesti vittuillaan, mutta yleisö mylvii naurusta.

Mikäli ohjelmasta pitää yhtään, on tämä keikka ehdottomasti katsomisen arvoinen. Se on kuitenkin hyvin vaikeasti saatavilla laillisin keinoin, ja siksi toivoisinkin sen pikaista DVD-julkaisua. Todennäköisesti sitä ei tulla koskaan julkaisemaan DVD:llä, mutta VHS-kopioita voi vielä löytää Ebayn ja Amazonin kaltaisista, käytettyjä videoita myyvistä internet-kaupoista. Toki todella hyvällä tuurilla moisen harvinaisuuden voi löytää divaristakin. Toistaiseksi ainoa kaikkien nähtävillä oleva otos keikasta löytyy YouTubesta ”Smith and Jones Foul Live And Steamy”. Vajaan kymmenen minuutin näyte antaa varsin hyvän kuvan siitä, minkälainen show on kyseessä.

Tim Vine

Tim Vine on punslinger. Hän on sanaleikkien virtuoosi, ja hän päivitti ennätyksen vitsinkerronnan nopeudesta Guinnessin ennätystenkirjassa vuonna 2004. Hän on mainio koomikko, ja täydellinen ihmispuujalka. Minulle hän tuli tutuksi sarjasta The Sketch Show (”Se sketsishow”, 2001-2004), joka oli täynnä nopeaa, nokkelaa ja itseään toistamatonta brittiläistä sketsihuumoria. Sarjan muista tähdistä Lee Mack ja Ronni Ancona ovat tulleet myös tutuiksi muiden projektiensa kautta, joista ensimmäinen on tunnettu muun muassa Alistair McGowanin imitaattoriparina. Lee Mackiin blogilla myöhemmin. Ohjelma oli kahden kauden mittainen, ja ensimmäisen kauden jälkeen meni oli vähän latistunut. Tähän tunnelmaan vaikutti myös se, että ihana Ronni oli poistunut ohjelmasta. Järkytyksekseni sain tietää, että ohjelmasta on tehty myös jenkkiversio. Katsoin vähän matkaa ensimmäistä jaksoa, ja ehtaa kuraahan se oli: Samat sketsit uudelleennäyteltyinä, ja alkuperäisistä vain Lee Mack oli näyttelijäkaartissa mukana. Tim Vine on kuitenkin alunperin nimenomaan stand up-koomikko, ja kirjoitti paljon stand up-materiaalinsa muokkauksia edellä mainittuun sarjaan. Sittemmin hänen stand up-materiaalinsa sovelluksia voi bongata hänen ja Lee Mackin tähdittämästä ja kirjoittamasta sarjasta Not Going Out.

Tim Vine – Live

Live on Tim Vinen ensimmäinen DVD, ja kyseessä on usean debyytti-DVD:n tapaan eräänlainen best of-kokoelma. Materiaaliaan hän on ehtinyt hioa yli kymmenen vuotta, joten osan vitseistä on saattanut kuulla tai nähdä esimerkiksi juuri The Sketch Showssa. Olin ennen tätä keikkaa nähnyt erinäisiä pätkiä Tim Vinen esiintymisistä YouTuben kautta, mutten vielä yhtäkään kokonaista ”koko illan” keikkaa. Näkemäni materiaalin perusteella päätin hankkia tämän, vuonna 2004  kuvatun keikan. Se kannatti.

Tim Vinen esiintymistä ei voi kuvailla kovin paljoa, sillä hän on vitsikone, plain and simple. Vitsejä tulee liukuhihnalta, ja ne naurattavat toinen toisensa jälkeen. Osasyynä nauruun on myötähäpeä vitsien näennäisestä huonoudesta, mutta samalla ihailu samaisen vitsin yksinkertaisuuden nerokkuudesta. Sanaleikit ovat äärimmäisyyksiin vietyjä, ja leikittelevät englannin kielellä taidolla, jolle jopa Stephen Fry voisi jäädä toiseksi. Vitsien rakenne on noin 90% ajasta perinteinen kolmiosainen, punch-lineen päättyvä. Kerronta on nopeaa ja tarkkaa. Joihinkin vitseihin punch-line on jokin lavaste tai muu lisävaruste, ja osa vitseistä rakentuu kokonaan lavasteisiin. Hillittömän kerrontatahdin keskeyttää ajoittain kuultavat laulut, jotka ovat nekin varsin nokkelia. Itse asiassa nokkela on erittäin hyvä sana kuvaamaan vitsejä. Ne eivät ole kovin älykkäitä, mutta ne tajutessaan nauraa, koska ne voisivat olla sellaisia, joita itsekin olisi keksinyt baari-illan aikana huonojen vitsien tunneilla kaveriporukassa.

Mikäli jotain negatiivista tästä vitsivieteristä on sanottava, niin se on liki täydellinen jatkuvuuden puute. Koska minkäänlaista tarinaa ei ole tarkoitus kertoa, ei vitsien tarvitse liittyä toisiinsa. Tämän vuoksi aiheesta toiseen hyppely on hyvin nopeaa ja yleistä, vaikka osa peräkkäisistä vitseistä pysyykin saman teeman ympärillä. Kontakti yleisöön on puolestaan kunnioitettavan hyvää, mikä johtunee myös jokseenkin intiimistä esiintymispaikasta. Yleisön pilkkaamista ei esiinny lainkaan, vaan yleisö on osa esitystä joko punch-linen apuvälineenä tai laulujen taustakuoroina. Yleisö on esityksessä koko sydämellään mukana, eturiviä myöten pitelee vatsaansa naurusta kierien. Tällä keikalla huomioin yleisön naurun enemmän kuin aikaisempien läpi käymieni koomikkojen keikkojen kohdalla, ja näitä reaktioita kamera kuvaa varsin ahkerasti ihan syystäkin.

Tosielämässä Tim Vinen kaltainen ihminen olisi pidemmän päälle hyvin ärsyttävä ihminen. Puujalat ovat yleensä omaa osaamisalaani, ja tiedän hyvin, että niitä voi tulla kerrottua hyvin monta yhden illan aikana huomaamatta ylittäneensä ”liikaa”-merkin monta kymmentä liian myöhään. Siitä johtuen myös 70 minuutin keikka voi joillekin olla tyylillisesti puuduttavaa katsottavaa. Tämä ei tietenkään minun arviooni vaikuttanut, sillä minä kuulun niihin vaivaannuttajiin, jotka ovat syntyneet puujalka suussa, minkä vuoksi joutuvat rajoittamaan itseään ajoittain jumittaen henkisessä jalkapuussa. Tunnen suurta sympatiaa ajoittaisille yleisön ”Hey!”-huudahduksille, jotka juontuvat siitä, että huudahtaja ei niinkään nauranut vaan noteerasi ääneen vitsin nokkeluuden. Ärsyttäväksi Timin esiintymistä en kuitenkaan menisi kutsumaan. Päinvastoin, tämä on jotain kerrassaan erilaista aiemmin käsittelemiini verrattuna, ja tuo esiin stand up-huumorin vauhdikkaamman ja kenties yksinkertaisemman puolen. Eddie Izzardin tapaista tarinankerrontaa ja tajunnanvirtaa ei ole luvassa, vaan lyhyiden vitsien marathon.