Arkisto kohteelle helmikuu, 2011

Bob Saget

Bob Saget on hieman ristiriitainen persoona. Toisaalta hän on kaikkien rakastama ”maailman paras isi” sarjasta Full House (1987 – 1995) sekä todella laimeita vitsejä laukova Amerikan hauskimmat kotivideot -juontaja, mutta nyttemmin hän on luonut itselleen aivan uudenlaisen imagon päästyään perhe-TV-helvetistä. Nyt hän on rivosuinen, katkeroitunut yksinhuoltaja, joka nauttii vapaudestaan tuoda itsensä ilmi aivan uudella tavalla. Sittemmin näin hänet myös maanmainiossa The Aristocrats-elokuvassa, mutten vielä ollut  kovin perillä hänen koomikon urastaan. Sain tietää Bob Sagetin stand up-erikoisesta hieman epätavallisempaa kautta; katsoin Nostagia Criticin arvostelua Full Housesta, ja siinä hän sattui näyttämään välähdyksen keikasta. Satuin vielä katsomaan arvostelua perinteisemmän thatguywiththeglasses.comin sijaan YouTubesta, ja niinpä oikealle puolelle olikin lajiteltu pari linkkiä HBO:n stand up-erikoisen eri osiin. Keikka löytyi kokonaisuudessaan viidessä osassa, ja katsoin sen kertaistumalta eräänä aamuyönä. Ensivaikutelma oli varsin positiivinen, ja nyt päätin ottaa selvää, onko viimeaikainen stand up-sivistykseni muuttanut käsitystäni kyseisestä keikasta. Mainittakoon nyt vielä, että Full Housea en ole koskaan katsonut, ja Amerikan hauskimmat kotivideot edustaa omaa inhokkiformaattiani, joten minun kokemukseni oli uskoakseni varsin erilainen verrattuna stand up-esityksen alkuperäiseen kohdeyleisöön.

Bob Saget – That Ain’t Right

Keikan alusta asti käy ilmi, millä korteilla Bob aikoo pokeriaan pyörittää.  Hän myöntää, että hänen tarkoituksenaan on shokeerata yleisöä vulgaarilla kielenkäytöllä ja mauttomilla vitseillä tehdäkseen mahdollisimman suuren pesäeron hänen perhekanavien nössö-persoonaansa; Esityksen alussa verbaalinen anti koostuu lähinnä alapääsanastosta ja ruumiineritteiden luettelemisesta.  Tämän asetelman tietäen voi arvata, mitä tuleman pitää, ja samalla asennoitua siihen oikein. ”Fuck that shit” -sanonnan pika-analyysi antaa jokseenkin hyvän kuvan alkupuoliskosta. Halusin huomioida edellä mainitun seikan näin alkuun siltä varalta, että joku herkkähermoinen ja siveellinen blogini lukija saattaisi muuten järkyttyä innostuttuaan kaikesta siitä positiivisesta, mitä minulla on sanottavana tästä keikasta.

Bob Saget avaa keikan nopeasti, itsevarmasti ja kiroillen. Vauhti on päällä alusta asti, ja Touretten oireyhtymä toimii entisen babyfacen suuhun kuin Chuck Norrisin jalka rikollisen selkärankaan. Bob on ylienerginen törkyturpa, ja monessa kohtaa vaikuttaa siltä, että törky on improvisoitua, ja hän nauraa niille itsekin. Yleisö on mukana alusta asti, ja Bob hyödyntää sen varsin tehokkaasti. Hän hyökkää yleisön kimppuun, ja tekee sen jokseenkin samalla huonolla maulla kuin mitä showlta voi odottaa. Sagetin vahvimpiin puoliin kuuluu verbaalinen yllätyksellisyys; lauseen alkaessa se päättyy niin paljon pahemmin kuin miten sen oli kuvitellut päättyvän, ja juuri, kun tähän on tottunut, niin hän päättääkin sanoa jotain varsin ”normaalia”… vain ampuakseen sen alas vielä törkeämmällä rivoudella.

Hän käyttää häpeilemättä entistä perhe-TV-imagoaan hyödyksi, ja käy läpi saamaansa kritiikkiä ja mainettaan.  Samalla hän tulee maininneeksi hänen laimeammasta roolistaan vitsiä vääntäneen South Parkin, joka oli itse asiassa ensimmäinen kerta, kun kuulin Sagetin nimen. Vaikka shokkiarvolla naurujen kalastelu ärsyttää välillä, niin se ei siitä huolimatta vie suurimman osan vitseistä tehoa. Vitsit ovat karuja, ja liittyvät usein pyhien amerikkalaisten perhearvojen vandalisointiin, ja moni vitseistä liittyykin hänen perheeseensä ja tyttäriinsä. Pienenä miinuksena täytyy mainita, että ajoittain Saget vaikuttaa sekunnin murto-osan ajan 12-vuotiaalta, joka hihkuu innosta, koska on juuri oppinut uuden kirosanan. Sinäsä se ei haittaa minua, sillä juuri tuollaiset maneerit toimivat hyvin muun muassa Ricky Gervaisilla. Keikan loppupuolella Bob kaivaa kitaran esiin, ja saa osakseen suuren suosion esittäessään sellaisia kauniita kappaleita, kuten ”My Dog Licked My Balls” sekä ”Danny Tanner Was Not Gay”, jolla hän päättää keikan Backstreet Boysin sävelmää mukaillen ja muistellen aikaansa Full Housessa.

Bob Sagetin That Ain’t Right ei ole ilmeisesti kriitikoiden suosikki, ja sen IMDB-arvosanakin on yllättävän vaatimaton 6.0/10. Minun mielestäni keikka on hauska ja kokonaisuutena varsin eheä.  Toisella kertaa keikka ei kuitenkaan säväyttänyt ihan niin hyvin kuin ensimmäisellä, mutta silti viiden kymmenen minuutin setti tuntui menevän siivillä. Suosittelen lämpimästi tutustumaan, mikäli ei pidä ylitsevuotavaa kiroilua negatiivisena asiana.

Eddie Izzard

Huomaan jälleen paikkaavani aukkoja yleissivistyksessäni. En tiennyt, että Eddie Izzard oli mikään stand up-koomikko, vaan luulin häntä ihan peruskoomikoksi/-näyttelijäksi ja välillä jopa laulajaksi perustuen lähinnä siihen, että olin nähnyt hänet vain elokuvissa Ocean’s 12 sekä Across The Universe. Jostain syystä (feminiini pukeutuminen?) olin myös sekoittanut hänet Russell Brandiin, jota en ainakaan toistaiseksi ole voinut sietää. Sittemmin kuitenkin sain tietää, että hän on kuin onkin stand up-koomikko, eikä ihan mikä tahansa stand up-koomikko vaan vieläpä Britannian parhaimmistoa. Minut vakuutti viimeistään erään ystäväni kommentti ”…no mutta Eddie Izzard nyt on aina mainio.”. Luotin siihen, ja valitsin summanmutikassa jonkin DVD:n, ja ensimmäisenä vastaan tullut oli vuoden 1999 San Franciscossa kuvattu Dress to Kill.

Eddie Izzard – Dress to Kill

DVD alkaa kerrassaan mainiolla esittelyvideolla Alcatrazin vankilasta ja San Franciscosta, jossa Eddie toimii selostajana. Eddie aloittaa keikan esittelemällä vaatekerrastoaan, ja kommentoimalla transvestismiaan sekä isäntäkaupunkia. Eddiellä on tällä keikalla yllään jonkin näköinen kimonomainen yläosa, mustat pvc-housut, korkokengät, siniset kynnet sekä kaunis meikki. Vaikka tämä on ihka ensimmäinen kerta, kun näen hänen komiikkaansa, niin alusta asti Eddie vaikuttaa helposti lähestyttävältä älyköltä, jolla on hilpeän nyrjähtänyt näkökulma maailmaan. Tämä mielikuva säilyy koko keikan ajan.

Omiksi suosikeikseni nousivat mainiot kommentit Britti-imperiumin noususta ja tuhosta, Toisesta maailmansodasta sekä Stonehenge. Lisäksi myös ”Do You Have A Flag?” ja ”Ich Bin Ein Berliner” jäivät parhaiten mieleen suosikkikohtinani. Kirkkoon liittyvä materiaali oli kaiken kaikkiaan (kuten se usein on) mainiota. Erityisesti ”Cake or Death” toi mieleen hyvin vahvasti Monty Python -vaikutteet. Tarkemmin ajateltuani Eddie Izzard vaikutti välillä olevan koko Monty Python, siirtyen välillä Graham Chapmanin straight manista Eric Idlen ja Michael Palinin veikeisiin ja pikkutuhmiin rooleihin. Hahmosta toiseen siirtyminen loi välillä tiettyihin juttuihin sketsimäisen asetelman, mikä teki vain kunniaa Eddien loistavalle lavatyöskentelylle. Yleiskuvaksi jäi letkeä, mutta pikkumaisen tarkka esitys; rytmitys, delivery sekä jutut olivat kaikki A-luokkaa, mutta niitä täydensi sulavuus ja rentous. Esimerkki lavakarismasta on juttujen pitkittäminen, joka luonnistuu Izzardilta kerrassaan loistavasti. Se, että saa yli minuutin pidettyä yleisön nauramassa pelkästään vaihtelemalla ilmettään vakavasta  nyökyttelystä leikkisään ”ei nyt sentään” -ilmeeseen on harvinaislaatuista.

Keikan päättävä, suurimmaksi osaksi ranskankielinen encore tuntui menevän yleisöltä vähän ohi, vaikka itse pysyinkin suhteellisen hyvin mukana. Kokonaisuudessaan keikka oli yksi hilpeimpiä ja helpoiten lähestyttäviä stand up-keikkoja vähään aikaan, ja edellisten katsomieni perusteella tämä on mielestäni paljon sanottu.

Olen löytänyt jälleen uuden suosikin, ja aion ehdottomasti perehtyä Eddien suurehkoon tuotantoon lähitulevaisuudessa. Pidin tästä keikasta hyvin paljon, ja kerrottuani tämän edellä mainitsemalleni ystävälleni, hän sanoi sen olevan löysin katsomansa. Voidaan siis olettaa, että seuraavat näkemäni tulevat olemaan kerrassaan ratkiriemukkaita, enkä malta odottaa, että saan ne käsiini. Odottelutuskaani lieventää tässäkin tapauksessa hyvä ystävämme YouTube.

Dylan Moran

Pienoishistoriikki aiheesta minä & Dylan Moran. Käytän sanaa ”sitten” aivan liian monta kertaa:

”Dylan Moran tuli minulle tutuksi alunperin sivuroolistaan maanmainiossa elokuvassa Shaun of the Dead, ja myöhemmin jälleen Simon Peggin tähdittämässä elokuvassa Run, Fat Boy, Run. Sitten menin YouTubeen, ja katsoin sieltä sarjan nimeltä Black Books. Sitten menin ja ostin pikkusiskolleni koko sarjan. Sitten katsoin pätkän pari Dylanin stand up-keikkoja. Sitten olin ihan innoissani, sillä tyyppihän on mahtava. Sitten… Sain kuulla, että Dylan Moran on tulossa Suomeen 24.4. Helsingin Kulttuuritalolle! Sinä yönä en sitten innostuksestani nukkunutkaan niin paljoa. Sitten.”

Dylan Moran – Monster

Dylan Moran on ihmeellinen mies. Hän on juoppo ketjupolttaja Irlannista, ja hän käyttää kaikkia näitä kolmea ominaisuuttaan luodessaan hulttion lavapersoonansa. Mikäli on seurannut sarjaa Black Books, niin kyseessä on hyvinkin Bernardmainen hahmo; Lavallakin hänellä on mukanaan viinilasi ja tupakkaa. Bernard Black on ehdottomasti yksi suosikkihahmoistani brittikomiikasta viimeisen kymmenen vuoden ajalta. Erittäin tarkasti harkitut maneerit ja ruumiinkieli, jotka tukevat täydellisesti hänen juttujaan. Dylanin huumori on älykästä, mutta lapselliseksi tai juopon jorinoiksi naamioitua.

Keikan alusta asti minulle tuli mieleen Bernard, kun hän tulee lavalle mustassa pikkutakissaan ja tuskailee mikkipiuhansa kanssa. Parasta antia minulle ovat juomiseen, nykyteknologiaan sekä sosiaaliseen kiusaantuneisuuteen liittyvät jutut. Jopa miehet vs. naiset -aiheesta saadaan kerrassaan mainiota settiä. Dylanin olemus on outo. Hän käyttää outoja sanavalintoja, ja lopettaa usein lauseet aivan eri tavoilla, kuin miten niiden odottaisi loppuvan. Lisäksi erityiset huomiot todella pieniin yksityiskohtiin ovat myös varsin hupaisia.

Jostain syystä kaikki on kohdallaan Moranin esiintymisessä. Aloittaessani keikan ajattelin, että katsoisin mielelläni Bernard Blackia pari tuntia sönköttämässä ja valittamassa. Keikan edettyä huomasin yhä uudestaan ja uudestaan yllättyväni jatkuvista odotusteni ylityksistä. Erityisenä yksityiskohtana pitää mainita taustalla nähtävät yksinkertaiset ja häiriintyneisyyttä huokuvat piirrokset. En tiedä, onko niiden tarkoitus liittyä juttuihin vai ei, ja ehkä tämä onkin tarkoitus.

Vuonna 2004 Dublinissa kuvattu Monster on kerrassaan mainio debyytti-DVD, ja minua ihmetyttääkin, miksei jo 1992 aloittanut Moran ole julkaissut aikaisemmasta materiaalistaan tallenteita. Keikka oli todella iloinen yllätys, ja siitä rohkaistuneena  aion katsoa kevään aikana loput kaksi keikka-DVD:tä. Olen todella iloinen Kulttuuritalon keikasta, jonne tätä kirjoittaessa aion ostaa liput huomenna ma 14.2. Se, että Suomessa ylipäänsä esiintyy joku kansainvälisen tason mahtavuus, on kerrassaan mainiota, mutta se, että se vielä sattuu olemaan Dylan Moranin tasoinen, on liki unelmallista.

Ismo Leikola. Se tietää.

Olen pitänyt Ismo Leikolan stand up-huumorista siitä lähtien, kun näin hänet Club Act!one- sekä Komiikkatehdas-sarjoissa. En ollut kuitenkaan nähnyt häntä livenä kertaakaan ennen viime lokakuuta, jolloin hän testasi uuden “Kasvaa ihmisenä”-kiertueensa materiaalia Tampereen ylioppilasteatterilla. Keikka oli kerrassaan mainio, ylipitkä ja opettavainen; Hän todella testasi kaiken materiaalinsa, joten yli kahden tunnin uudesta materiaalista koostuvaan settiin kuului helmien lisäksi myös muutama huti. Nämä Ismo luonnollisesti kirjoitti ylös “oikeaa” kiertuetta varten. Siitä huolimatta pidin keikasta todella, ja tein kävin jälleen kerran läpi kaikki hänen YouTube-pätkänsä. Sytytyslanka otti aikansa, mutta vihdoin Sami Hedbergin DVD:stä rohkaistuneena päätin tilata Ismo Leikola Oy:n vuoden 2008 julkaisun Hyvä keikka ja helvetisti extroja. Kerrassaan hykerryttävän TV-shop-parodian seurauksena päädyin myös tilaamaan yhden kuuluisista Ismo-paidoista. Keikan katsoin hyvässä seurassa viime perjantaina. Minulla oli päälläni paita. Ismo-paita.

Ismo Leikola – Hyvä keikka ja helvetisti extroja

Ismon lavaolemus on haastattelujen perusteella hyvin lähellä hänen tosielämän itseään. Hän myhäilee, mumisee ja näyttää miettivän asioita matkan varrella. Hermostuneen mietiskelijän olemus yhdistyy hupaisalla tavalla “tavallisen kansalaisen” murteeseen ja intonaatioon, mikä tekee hänestä helposti lähestyttävän. Tämä erottaa hänet esimerkiksi André Wickströmistä, josta huokuu pääkaupunkiseutu. Ei ole ihme, että nämä seikat yhdistettynä hyvin mietittyyn ja yksinkertaisesti hauskaan materiaaliin ovat tehneet hänestä yhden Suomen suosituimmista stand up-koomikoista.

Keikka alkaa Ismon lapsuudesta, jossa muistellaan isän “hirvikavereita”, pusuhippaa sekä liikuntatunteja. Pienet jutut, kuten ostoslista täydentävät suurempia kokonaisuuksia, ja niihin palataan aina välillä. Parasta antia ovat kuitenkin pitkät aiheet, joihin välillä jäädään juuri tarpeeksi liian pitkäksi aikaa, että venytetystä jutusta tulee taas kaksin verroin hauskempi. Omiksi suosikeikseni nousivat yksityistäminen, vakiosuosikkini kristinusko, kaikki lauluaiheiset sekä kirjallisuus. Yhdeksi kohokohdaksi laskisin sen, Ismo rikkoo neljännen seinän toivottamassa DVD:n yleisölle hyvää joulua. Mikään juttu ei jäänyt minusta alle keskitason, ja huomasin myös YouTubesta katsomieni pätkien uudelleenkatsomisarvon säilyneen varsin hyvin. Puujalkojen viskominen on varsin yleistä, ja sehän vain minulle passaa. Jutut liukuvat koko keikan ajan varsin sulavasti toisiinsa. Hyvin harvoin tulee mieleen, että “no niin, nyt siirryttiin seuraavaan aiheeseen”. Yhden täydellisen siirtymän puutteen Ismo kuittaa varsin tyylikkäästi: “Täss’oli sellanen silta, että aasi hukku…”. Keikan lopetus sekä puujalkuuden riemuvoittona pitämäni encore “Paloittelusurma” oli mielestäni aivan loistava. Niitä en ole nähnyt suomalaisissa tallenteissa vielä kertaakaan.

DVD:n nimi on Hyvä keikka ja helvetisti extroja. On siis mielestäni varsin asiallista käydä läpi myös levyn lisämateriaaleja. Perinteisien haastattelupätkien ja “poistettujen kohtauksien” lisäksi extroista löytyy muun muassa kommenttiraita, “sekalaista perseilyä” sekä keikkapätkiä vuosien varrelta niin suomeksi kuin englanniksikin. Hieman omituisempia ovat edellä mainitsemani Ismon TV-shop, “Terveisiä valtion elokuvatarkastamolle” sekä vaihtoehtoinen loppu. Osa lisämateriaalista on tehty varta vasten DVD:tä varten sketsien muodossa. Ne ovat taattua puujalka-/puulaatua, ja saavat aikaan mehevät naurut. Kaiken kaikkiaan osuvasti nimetty DVD on mitä mainioin paketti stand up-viihdettä ja hienoa lisämateriaalia, ja on suomalaisista stand up-dvd:istä toistaiseksi paras näkemäni.