Arkisto kohteelle tammikuu, 2011

Tim Minchin

Tutustuin Tim Minchiniin kaikista maailman paikoista Hyytiälän metsäasemalla viime huhtikuussa erään ystävän kautta. En ollut kuullut hänestä aikaisemmin Axis of Awesomen Four Chords-videota lukuunottamatta, ja jo parin videon jälkeen olin tämän pianoa pimputtavan punapään lumoissa. Tim Minchinin stand up ei ole tavanomaista; pääpaino on hänen kappaleillaan, ja perinteinen jutun kertominen jää vähemmistöön. Minchin on pianovirtuoosi, ja kappaleet ovat mukaansa tempaavia, sanoituksiltaan hauskoja ja sisältävät myös musiikillisia vitsejä ja viittauksia. Yhdistelmä musiikkia ja puhetta toimii tautisen hyvin. Niinpä aivan liian pitkään jatkuneen YouTube-videoiden läpikuluttamisen jälkeen otin vihdoin asiakseni katsoa hänen livetaltiointejaan, ja kuin ihmeen kautta löysin hänen kahden ensimmäisen Australian kiertueensa materiaalin Best Of-taltioinnin So Live. Keikka on julkaistu vain Australiassa.

Tim Minchin – So Live

Tim Minchin tulee pimeälle lavalle ja paistattelee hetken spotissa. Seuraavaksi hän kaivaa taskustaan näkymättömät rumpukepit, ja alkaa soittamaan ilmarumpuja. Sitten Tim soittaa käyntiin myös bassoraidan sekä kitaran. Avauskappale So Fucking Rock kasvaa kliimaksiin, joka päättyy pianotuolillaan seisovan Tim Minchinin poseeraukseen ja pimennykseen. En ole nähnyt koskaan yhtä hienoa avausta stand up-keikalle.

Seuraavaksi Tim yrittää huudattaa yleisöä ja aloittaa stand up-osuutta, mutta epäonnistuessaan hän palaa pää riippuen pianolleen, ja aloittaa kappaleen ”Inflatable You”. Kauniin rakkauslaulun jälkeen hän aloittaa varsinaisen stand up-shownsa, ja loppuillan hän vaihtelee kappaleiden esittämisen sekä perinteisen jutun kertomisen välillä. Yhdistelmä toimii hienosti, ja osuudet tukevat toinen toisiaan.

Timin lavalle luoma hahmo on hieman häiriintynyt intellektuelli rock’n’roll-nörtti, joka paljastaa itsestään ”vähän liian henkilökohtaisia” asioita. Tätä kuvaa vahvistaa myös varsin rock-uskottava ulkoinen olemus. Timin jutut ovat älyllisiä, kielellä kikkailevia sekä ajoittain musiikkiin pohjaavia. Aihepiirit vaihtelevat uskonnoista ja evoluutiosta parisuhteisiin sekä oman pään sisäisiin solmuihin. Parhainta antia ovat minusta pörssimeklarin kanssa käydystä keskustelusta kertova beat-runo ”Mitsubishi Colt” sekä keikan päättävä ”Dark Side”, ja stand up-osuuksista hänen ja hänen vaimonsa parisuhteesta kertovat osuudet.

So Live on hienoin Tim Minchinin livetaltiointi, joskin lähes samalle tasolle yltää täällä Euroopassakin julkaistu, Isossa-Britanniassa nauhoitettu So F*cking Rock, joka koostuu lähes tismalleen samasta materiaalista. Harvoin saa näin hienosti paketoituna kahden tunnin annokseen sekä mahtavaa musiikkia että riemastuttavaa huumoria. Suosittelen tätä tai tämän helpommin saatavaa brittiversiota kaikille. Mainittakoon nyt vielä, että Tim Minchin on viimeinen kolmesta tämänhetkisestä suosikistani (toiset olivat Ricky Gervais sekä Louis CK).

Mainokset

Ricky Gervais

Monen muun tavoin tutustuin Ricky Gervaisiin alkuperäisen The Officen kautta. Hienoon käsikirjoitukseen ja Gervaisin esittämän David Brentin hahmoon ihastuneena hommasin koko sarjan DVD:lle. Näin pääsin tutustumaan levyjen lisämateriaalien kautta myös itse sarjan luojatiimiin. Ricky Gervais ja Stephen Merchant ovat poikkeuksetta osoittautuneet hienoksi käsikirjoittaja/ohjaaja/näyttelijätiimiksi, ja niinpä The Officen jälkeen aloin seuraamaan duon seuraavaa sarjaa The Extras (idioottimaisesti suomennettu ”Tahtoo tähdeksi kanssa”). Pidin siitä vielä enemmän kuin The Officesta, ja olin aivan myyty. Sain jopa käsiini sarjan käsikirjoitukset englannista.

Fanittaessani Ricky/Stephen-luomuksia tulin törmänneeksi myös heidän hulppeaan radio-ohjelmaan, joka toi elämääni myös koko kansan idiootin Karl Pilkingtonin. The Ricky Gervais Show on nyttemmin myös animoitu televisiosarjaksi, mutta itse olen ”true fanina” kuunnellut sarjat äänikirja/podcast-muodossa. Viimeisin Karl Pilkingtonin tähdittämä An Idiot Abroad -sarja alkoi Yle Teemalla tammikuun alussa.

Vuonna 2007 sain tietää Gervaisin tehneen myös stand upia, ja kunkin kiertueen taltioinnit löytyvät myös DVD:llä. Luottavaisena tilasinkin ulkomaailmasta ensimmäiset kaksi DVD:tä itselleni. Katsottuani ensimmäisen keikan Animals, tiesin nähneeni parasta stand upia, mitä olin siihen mennessä kokenut.

Ricky Gervais – Animals

Tästä keikasta on vaikea puhua fanittamatta. Tämä oli aikanaan tasokkainta ja mielenkiintoisinta settiä, mitä olin nähnyt, ja Gervais on edelleen minun top 3 stand up-koomikkoni joukossa. Gervaisin maailmankuva oli minulle jo tuttu radio-ohjelmista, ja siksi olikin hienoa nähdä hänen käyvän läpi samoja aiheita Animals-esityksessään. Esitys alkaa lyhyellä videolla, jossa Ricky irvailee luontodokumenteille. Shown lisänimi ”The Bits David Attenborough Left Out” viittaa eläimiin liittyvään materiaaliin, jossa hän kaivaa esiin hauskaa triviatietoa eläimistä, kuten esimerkiksi eläinten homoseksuaalisuudesta. Alkuvideon jälkeen Ricky kuuluttaa itsensä lavalle, ja puhuu aluksi hänen osallistumisestaan hyväntekeväisyysnyrkkeilyyn. Hän pääsee suoraan vauhtiin, eikä hänen ei tarvitse esitellä itseään. Hän on tunnettu, mutta hän ei ole supertähti, kuten Eddie Murphy. Tämä tosin tulee muuttumaan, ja samalla muuttamaan hänen lavapersoonaansa.

Animals (2003) käsittelee nimensä mukaisesti eläimiä ja ihmistä eläimenä. Eläimiin liittyvä materiaali on keikan tasapaksuin osa, mutta pitää sisällään nerokkuuden hetkiä. Yksi Ricky Gervaisin vakioaiheista on lihavat ihmiset. ”Lihavuus on valinta” -teeman päälle rakennetut vitsit ovat omia suosikkejani hänen esityksissään, mutta totuuden nimissä tällä keikalla läskivitsit ovat vielä varsin kesyjä verrattuna uusimpaan 2010-keikkataltiointiin Science-kiertueelta. Myös uskontoihin liittyvien epäkohtien osoittaminen on usein osa hänen settiään, ja tällä kertaa hän käsittelee ihmisen luomista Raamatun mukaan. Järkeen ja logiikkaan nojaavan ateistin tekemät pointit Luomiskertomuksesta ovat suurin osa sellaisia, jotka ovat hyvin helposti pääteltävissä, eikä ainakaan minulla tullut missään vaiheessa sellaista ”Ai, senhän voi ajatella noinkin!” -tunnetta. Siitä huolimatta aiheesta saadaan lukuisat naurut, mistä eittämättä hyvin kirjoitetun materiaalin lisäksi Gervaisin esiintyminen on vähintään puolet.

Gervaisin liikkuvuus aiheesta toiseen on harvinaisen sulavaa, ja parhaimmillaan hänen esiintymisestään jää sellainen tunne, että juttua keksitään lisää matkan varrella. Myöskään ei haittaa se, että osa jutuista vaatii luentomaiseen tapaansa tarkkoja faktoja, jotka vain lisäävät vitsien toimivuutta. Animals on ehdottomasti katsomisen arvoinen, ja sitä seuranneet Politics (2004), Fame (2007) sekä uusin Science ovat nekin mielestäni stand upin creme de la cremeä. Annan häpeilemättä suosikeilleni viisi tähteä, ja tämä kuuluu niihin.

Blogiaikataulusta…

Posted: 15.1.2011 in Stand up

Kirjoitan todellakin juttuja aina ehtiessäni. Yleensä se tarkoittaa sitä aikaa, kun istun junassa. Näin ollen tänä ja ensi viikonloppuna ilmestynee taas pari keikka-arviota luettavaksi. Taso on huikea, sillä edessä ovat kaksi kolmesta ehdottomasta suosikistani: Ricky Gervais sekä Tim Minchin.

Aiemmin suunnittelemastani poiketen Ismo Leikola – Kasvaa ihmisenä jää maaliskuulle, sillä haluan nähdä koko materiaalin tuoreeltaan ennen siitä kirjoittamista. Sen sijaan kirjoitan pian Sami Hedbergin Kokovartalomies-keikkadvd:stä. Myös ruotsalainen Jonas Gardell on jo listalla.

Tämmöistä tällä kertaa, loppuun maistiainen tulevasta:

Eddie Murphy

Eddie Murphy tuskin esittelyjä kaipaa. Itse tutustuin häneen jo varhain alle kymmenen vanhana elokuvien Pähkähullu professori, Prinssille morsian sekä Beverly Hills Kyttä kautta. Nyttemmin olen pitänyt häntä jokseenkin hauskana esiintyjänä, mikäli hyvä käsikirjoitus vain sattuu kohdalle. Näin vain ei ole käynyt kovin pitkään aikaan, ja Steve Martinin kanssa tehdyn loistavan hyvän mielen komedian Bowfinger (Koukkusormi) jälkeen en ole pitänyt yhdestäkään hänen elokuvastaan.

Kuulin kuitenkin, että hänen vuonna 1987 kuvattu stand up -videonsa RAW olisi suorastaan klassikon maineessa oleva spektaakkeli, ja että sen tulo videovuokraamoihin toimi lähtölaukauksena suomalaisen stand up -kulttuurin alkamiseen. Luonnollisesti siitä oli otettava selvää.

Eddie Murphy – Raw

RAW alkaa dramatisoidulla sketsillä Eddie Murphyn lapsuudesta, jossa hän esittää kotonaan sukulaisilleen pissi/kakka-vitsin. Kukaan ei naura aluksi, ennen kuin Samuel L. Jackson alkaa hekottamaan. Ilmeisesti tämän sketsin tarkoituksena on ironisesti kommentoida väitteitä, joiden mukaan Eddien stand up -rutiini koostuu juuri kyseisen tasoisista vitseistä. Tämä tietenkin saattaa olla ylitulkintaa. Seuraavaksi nähdään montaasia keikan ulkopuolelta yleisöstä, joilta kysellään mistä kaikista Eddien elokuvista kukin tykkää. Näin jälkikäteen on ihan hauska tavallisten ”48 Hoursin” ja ”Trading Placesin” lisäksi kuulla jonkun sanovan ”I even liked Delirious!”. Delirious on Murphyn Rawia edeltänyt stand up-video.

Eddie Murphy oli 1980-luvun lopulla mustien näyttelijöiden Michael Jackson. Se näkyy hänen sisääntulossaankin; hänellä on nahka-asu matsaavin hanskoin, sekä hänen matkansa aikana limusiinista lavalle hänen kasvojaan ei näytetä kertaakaan. Yleisö ottaa hänet vastaan kuin rock-tähden, mikä hän koomikoiden keskuudessa epäilemättä onkin. Itse esitys alkaa varsin nopeasti ilman suurempia esittelyjä, sillä kaikkihan jo tuntevat tämän tähden.

Alussa kuullaan homovitsejä, ja sitten alkaa kiroilu. Minulla ei ole mitään kiroilua vastaan, ja aiemmat käsittelemäni koomikot eivät todellakaan säästele rumia sanoja. Ero piileekin siinä, että Eddien esiintyminen vaikuttaa nojaavan niihin liikaa, aivan kuin kirosanat olisivat itsessään jo hauskoja. Nippelitietona mainittakoon, että sana ”fuck” kuullaan ennätykselliset 223 kertaa keikan aikana. Hän pitää pitkän puolustuspuheen kiroilulle parodioiden BIll Cosbya (varsin keskinkertaisesti imitoiden), jonka aikana meinasin jo kyllästyä koko esitykseen. Aiheesta irtosi kyllä koko keikan suosikkikohtiani, jossa Eddie esittää, millainen hänen keikkansa olisi, mikäli se ei koostuisi muusta kuin kiroilusta. Tämän toiveen kipinän jälkeen odotukseni kohoavat, mutta turhaan.

Suuri osa keikasta menee valkoisten ja mustien erojen luetteloinnissa – aihe, josta saa veistettyä joko aivan hervotonta läppää tai todella tylsää kliseiden koluamista. Eddie nojaa jälkimmäiseen. Valkoiset ja mustat suhtautuvat eri tavoin naisiin. Valkoiset eivät osaa tanssia, mustat osaa. Valkoiset, ja erityisesti italialaiset tykkäävät Rockysta, ja saavat siitä egotripin. Jälleen pitää kuitenkin muistaa, että minä näen tämän nykykatsojan silmin, joten se, mikä minulle saattaa vaikuttaa kliseeltä voi olla vitsien aiheena ensimmäistä kertaa.

Naisista Eddie jaksaa puhua pitkään. Siinä hän on myös parhaimmillaan. Aiheina avioeroissa omaisuuden jakaminen sekä pettäminen ovat varsin hauskoja, mutta esimerkiksi alkuasukasvaimon noutaminen Afrikasta -pätkä ei jaksanut innostaa. Eddien perheestä kerrotut jutut ovat nekin huvittavia, mutta eivät yllä odottamalleni tasolle. Venytetty keikka päättyy, ja lopputekstit pyörivät.

RAW saattoi olla aikanaan jotain mullistavaa, ja Suomessa varmasti olikin, mikäli alan edustajia on uskominen. Minusta se on keskinkertainen keikka vähän keskitasoa paremman koomikkonäyttelijän esittämänä. Siitä jää nimellä ratsastamisen jälkimaku; Eddie Murphy oli julkkis ja siksi sitä mentiin katsomaan. ”Keskinkertaisuuden luvattu maa” on siunannut maailmaa huomattavasti paremmillakin stand up -koomikoilla. Parit naurut, pari tähteä.

Louis CK

Ensikosketukseni koomikkoon Louis CK oli parin minuutin vilkaisu sarjaa Lucky Louie. Sarjaan kuului pahaa ennakoivat taustanaurut, mistä johtuen en kiinnittänyt siihen ihmeemmin huomiota. Seuraavaksi näin hänet Ricky Gervaisin elokuvassa The Invention of Lying (koomisen huonosti suomennettu Valehtelemisen sietämätön keveys). Siinä hänen roolinsa oli Rickyn paras kaveri, ja suht ison roolinsa vuoksi tulin tietoiseksi hänen olemassaolostaan. Parin lupaavan YouTube-pätkän jälkeen eräs ystäväni suositteli minulle hänen tuoreita stand up-keikkojaan.

Louis CK – Hilarious (2010)

Ensimmäisenä päädyin katsomaan viimeisimmän, vuonna 2010 taltioidun keikan Hilarious-kiertueelta. Jälkikäteen olen saanut kuulla juuri tältä Louis CK:ta minulle suositelleelta kaveriltani, että Hilarious on ”aika heikko” verrattuna aiempiin. En ymmärrä tätä, sillä minusta se on kerta kaikkiaan mahtavaa settiä, eikä todellakaan heikompaa kuin aikaisempi materiaali. Minä en ole nähnyt kaikkia Louis CK:n videotaltiointeja, mutta vuoden 2008 Chewed Up sekä kolme muuta YouTubesta löytyvää keikkaa jäävät minusta tämän Hilarious-keikan jalkoihin selvästi.

Hänen parin vuoden takainen avioeronsa on selvästi yksi vaikuttava tekijä hänen lavapersoonansa habituksessa, mikä erottaa selvästi tämän ja edellä mainitun vuoden 2008-keikan. Itse avioero ei nouse puheenaiheeksi, mutta sen seuraukset kylläkin. Nyt hän on kiireinen ja väsynyt kahden lapsen yksinhuoltajaisä, joka joutuu kohtaamaan sinkkuuden ja vanhenemisen realiteetteja aivan uudessa valossa. Louis vertaa fyysistä kuntoaan vuosikymmeniksi pihalle jätettyyn, sammaloituneeseen autoon, joka pitäisi yhtäkkiä saada käyttöön. Lucky Louie-sarjassa nämä aiheet ovat kuulemani mukaan myös esillä hyvin selvästi.

Perhe- ja sinkkuelämän yhteen sovittamisen lisäksi hänen keikkarungosta suuren osan vie nykyihmisen muka-ongelmat ja Yhdysvaltojen sisäisten ristiriitojen ruotiminen. Teknologian manaaminen, ihmisten laiskistuminen, turhasta valittaminen sekä lasten lyöminen herättävät ajatuksia, mutta saavat myös parhaat naurut. Louisilla on siitä loistava ”deliver”, että hän pystyy tekemään mauttomista ja todella alatyylisistä jutuista hauskoja pelkästään esiintymistyylinsä avulla. Hän myöntää härnäävänsä yleisöä ajoittain roiseilla jutuilla ihan vain sen reaktion vuoksi (esim. ”maybe a dead kid”). Kokonaisuutena keikka on hienointa uutta stand upia, mitä olen nähnyt Tim Minchinin ja Ricky Gervaisin lisäksi, mutta he ovatkin sitten jo aivan toinen tarina.

Suosittelen kaikille huumorintajuisille.