Arkisto kohteelle tammikuu, 2011

Tämän juhlavan kymmenennen (10) Ylösseisontaa-kirjoitukseni kunniaksi kerron hieman suhteestani brittikomediaan.

Minä, Rowan Atkinson ja brittikomedia

En enää voi muistaa varmuudella, mikä oli ensikosketukseni brittikomediaan. Olen toistaiseksi hyväksynyt teoriani, jossa samoihin aikoihin, kun katsoin televisiosta ensimmäistä kertaa Mel Smithin ja Griff Rhys Jonesin loistavaa sarjaa Lunta tupaan, tulin nähneeksi uunituoreen hittielokuvan kaksikon entiseltä kanssanäyttelijältä Rowan Atkinsonilta. Kyseessä oli itse Mel Smithin ohjaama Bean – Äärimmäinen katastrofielokuva. Tutustuin Rowaniin varsin nopeasti, ja kulutettuani ensimmäisen kotitalouteni DVD-levyn puhki, löysin sen rinnalle VHS-muodossa Mr. Beanin parhaat palat. Vaikka olin kuullut Smith & Jonesissa taustanaurua, oli se minulle jostain syystä hyvin outoa nähdä tämä Bean-elokuvassa minulle esittäytynyt hahmo esinaurettuna. Totuin tähän ajan kanssa, ja vuodet vierivät lähinnä Beanin ja ajoittaisten muiden brittikomediasarjojen parissa.

Pian olin viidennellä luokalla, jolloin näin Nelonen ohjelmistossa jonkin verran sarjaa Musta Kyy (Blackadder). Olin aivan äimän käkenä. Miten ihmeessä tuo lähes mykkä hahmo harjoittaakin nyt älykästä vittuilua tyylillä ja potkii heikompiaan päähän. Olin myyty, ja nähtyäni uuden vuoden erikoisjakson ajattelin, että haluaisin nähdä sarjaa enemmänkin. Samoihin aikoihin sain englanninkielisen herätteen, ja pian isäni päätyi tilaamaan ”importtina” brittipainoksen BlackAdder-sarjan boksista. Katsoin sarjaa enkkuteksteillä taukoamatta, ja kyseiset DVDt ovatkin varsin huonossa kunnossa tätä nykyä. Jälkimmäisen seikan selittää kyllä se, että pahvisen boksin avausmekanismi on erittäin kummallinen, mutta se nyt on asian vierestä.

Oli tapahtunut läpimurto. Huumorintajuni oli lopullisesti nyrjähtänyt brittikomedian puolelle, ja aloin enenevissä määrin imemään kaiken mahdollisen genren tarjonnan, mitä vain sen ajan Suomessa oli tarjolla. Luonnollisesti tutustuin hyvin pian Monty Pythoniin, mistä tulikin pitkäksi aikaa kestosuosikkini Mustan kyyn ja YLEn ohjelmistosta poistuneen Smith & Jonesin rinnalle. Samalla aloin seuraamaan yhtä kaikkien aikojen suosikkisarjoistani Coupling – Paritellen, sekä tutustuin myös uudempaan brittiläiseen sketsihuumoriin sarjojen Krishna Soikoon!, Se sketsishow, Ruuvit löysällä sekä Harry Enfield esittää kautta. Yläasteelle päästyäni olin mielestäni varsin pätevä brittikomedian asiantuntija (ikäisekseni).

Tämän pienen historiikin tutustumisestani brittikomediaan lopuksi lienee asiallista kertoa, miten ja missä törmäsin tähän tämänkertaiseen keikkataltiointiin, joka kantaa yksinkertaista nimeä Rowan Atkinson LIVE!. Muistaakseni en ollut nähnyt Rowania muissa kuin Mr. Beanin ja Mustan kyyn rooleissa, mutta olin kuullut hänen olleen muissakin sarjoissa. Ollessani yhdentoista vanha olimme luokkaretkellä Norjan Bodøssä, missä leirikouluaikuisena mukana matkanneen isäni kanssa satuimme kävelemään paikalliseen DVD-liikeeseen. Kuin sattuman kaupalla näin yhdessä korissa Mr. Beanin idioottimaiset kasvot, ja luin nimen ”Rowan Atkinson LIVE!”. Kummastuneena luin takakannen, josta ruotsia ymmärtämättömänä en saanut paljoa selvää. Näin kuvia keikalta, sekä jälleen Mr. Beanin kieli suustaan ulkona. Myöhemmin olen ollut hyvin ärsyyntynyt kyseiseen kanteen, sillä sillä ei ole mitään tekemistä Mr. Beanin hahmon kanssa, vaan kyseessä on nimenomaan Rowan Atkinsonin stand up-rutiinin tallenne. Tätä seikkaa en tiennyt silloin, mutta kuultuani isäni tulkkauksen päätin sen ostaa itselleni matkaan. En tiennyt lainkaan mitä odottaa.

Rowan Atkinson LIVE!

Rowan Atkinson LIVE ei sinänsä ole varsinainen stand up-keikka, sillä show perustuu erilaisiin sketseihin, joita joko Rowan yksin tai ”avustajansa” Angus Deytonin kanssa esittää. Materiaali esitetään varsin tiukasti käsikirjoituksen mukaan, joten improvisointia ei liiemmin nähdä. Episodimaisesti etenevä esitys antaa Atkinsonille mahdollisuuden luoda lukuisia tilanteita kuin tyhjästä. Lavasteita on vaihtelevasti tuolista oviin ja portaisiin, mutta suuren osan ajasta lavasteet luodaan katsojan päähän mimiikan keinoin.

Rowan on äärimmäisen kurinalainen ja taidokas esiintyjä. Yksin esittäessään hänen hahmonsa ovat usein varsin verbaaliseen huumoriin pohjaavia. Esimerkiksi keikan aloittava ”A Warm Welcome”, jossa Rowan toivottaa yleisön tervetulleeksi Helvettiin, muistuttaa hyvin vahvasti Musta kyy-sarjaa. Toinen kategoria taas tuo esiin Atkinsonin ruumiillisen ja mykkäelokuvia muistuttavan komiikan. Näissä sketseissä Angus Deyton toimii joko ”straight manina” tai puheäänenä. Näistä ehdottomat kaksi suosikkiani ovat ”Pink Tights & Plenty of Props” sekä ”Elementary Dating”, joissa Rowan havainnollistaa yleisölle luennoitsijan (Angus) esimerkkejä. Kiusaava näkymätön mies on malliesimerkki Atkinsonin ruumiillisen komedian mestarillisesta hallinnasta.

Koska esityksen on tarkoitus olla Rowanin lavasketsiuran Best of-kokoelma, on osa sketseistä yli kymmenen vuotta vanhoja. Näistä esimerkkinä yllättävän suosittu, mutta mielestäni harvinaisen tylsä sketsi, jossa koulun rehtori luettelee hassunhauskoja tai rivoja nimiä listalta. Toinen ajan myötä kulunut sketsi on Mr. Bean -sarjasta tuttu kirkossa aivastaminen. Hahmo on selvästi Bean, ja Atkinson vetää roolinsa virtuoosimaisella tarkkuudella. Kuluneisuuden selittää se, että sketsi on todellakin niin tuttu jo kaikille.

Muutaman heikomman sketsin jäädessä nerokkaiden varjoon mietin, miksi nämä kyseiset sketsit ovat mukana. Vastaus lienee juurikin se, että kyseessä on todellakin Atkinsonin ”Best of”-keikka. Kutsun tätä ”Kuollut papukaija”-efektiksi. Itse en ole koskaan ymmärtänyt, miksi moinen sketsi kuolleesta papukaijasta on vuosi toisensa jälkeen kaikkien aikojen hauskin sketsi. Sama tuntuu pätevän osaan Atkinsonin sketseistä. Edellä mainittu rehtori-pätkä on Atkinsonin läpimurtosketsi 70-luvun lopulta, mutta sen huvittavuutta en ole itse koskaan ymmärtänyt.

Aikanaan keikka räjäytti pääni. Nyttemmin pääni ei ole enää niin herkkä, mutta yhä edelleen samat vanhat sketsit saavat minut nauramaan. Rowan Atkinson naurattaa tällä keikallaan enemmän kuin koko Mr. Bean-sarjassa yhteensä, tuoden hänen koomisen lahjakkuutensa huomattavasti paremmin esiin. Keikka on brittihuumorin ehdotonta kermaa, vaikkei sinänsä olekaan stand up-komiikkaa. Suosittelen kaikille.

Mainokset

George Carlin

George Carlin (1937-2008) tuli minulle tutuksi Bill & Ted-elokuvista sekä yhden ruman vitsin mainiosta dokumentista The Aristocrats. Mainittuani kavereilleni katsoneeni Bill Hicksiä, minulle oitis suositeltiin George Carlinia. Huomattuani herran tehneen ansioituneen, liki 50 vuotta kestäneen uran, oli luonnollisesti hyvä myös kysyä, mistä aloittaa. Jo aiemmin mainitsemani, ehdottomasti raflaavamman monikkerin ansaitseva ”eräs ystäväni” suositteli minulle myöhäisempää Carlinia kolmen keikan verran: You Are All Diseased (1999), Complaints and Grievances (2001) sekä Life Is Worth Losing (2005). Viimeaikoina katsomieni, ei-niin-ajankohtaisten keikkojen jälkeen päätin aloittaa näistä tuoreimmasta.

George Carlin – Life Is Worth Losing

George Carlinin Life Is Worth Losing ei ole piristävää tai hyvän mielen stand up-viihdettä. Se ei myöskään ole järin hauska. Silti se on mielestäni hienointa ja älykkäintä stand up-komiikkaa sitten Bill Hicksin. Pidin siitä todella paljon. Vajaa 70-vuotias, kärttyinen ja sarkastinen mies käy läpi masentavimpia ihmiselämän osa-alueita. Harvoin kuullaan saman ”luennon” aikana yhdysvaltalaisen yhteiskunnan syvimmän luonteen ruotimista, ehdotus itsemurha-TV-kanavasta sekä ejakulaation hyvän olon tunteen kasvattamisesta itsensä tukehduttamisen keinoin. Lisäksi puhutaan myös vaatimattomista aiheista, kuten luonnonkatastrofeista sekä ihmisen anatomiasta.

Carlin on esittänyt stand uppia jo 60-luvulta lähtien, ja se näkyy. Kehon hallinta, puhe, liike, ajoitus – Kaikki on mestarillisen hallittua. Se, miten Carlin saa välitettyä juuri sen oikean, mustan komedian synkästä rämeestä ongitun ja älykkömehussa marinoidun näkökulman, josta lähestyä esimerkiksi itsensä tappamisen keinoja tai yhdysvaltalaisten peruskansalaisten tyhmistymis- ja läskistymistrendiä. Tämä ei tietenkään tarkoita sitä, että jutut olisivat liian älyllisiä. Hän päinvastoin jopa tyhmentää juttuja välillä, ja selittää niitä, mikä voi välillä olla tarpeen.

En halua valita suosikkiaiheitani, sillä nautin koko keikasta täysin rinnoin. Uskonnoista, massamurhista ja ihmisen perusluonteesta tehdyt huomiot ovat kuitenkin sen verran syvällistä settiä, että todennäköisesti kallistuisin niiden puolelle. Likaisimmat jutut iskevät nekin kuin lämpöohjus, vaikka niiden aiheuttamat reaktiot ovat ajoittain naurua edeltävä lievä iljetys. Yhdysvallat aiheena oli myös näin No Agendaa ajoittain kuunnelleena varsin sydäntä lähellä. Suosikkisitaatikseni nousikin ”It’s called the American dream, ’cause you’d have to be asleep to believe it”.

Näin yhden keikan nähneenä minun on vähän falskia vielä antaa perusteellista mielipidettä Carlinista, aivan kuten parin aikaisemmankin koomikon kohdalla. Tällä hetkellä ajattelen hänestä näin: George Carlin oli älyllinen ja mielenkiintoinen stand up-legenda, joka eli aina ajan hermolla ja sai yleisön ajattelemaan, joskus naurujen kustannuksella. Minusta tämä on varsin onnistunut vaihtokauppa. Tämän DVD:n myötä hän nousi helposti omien suosikkieni joukkoon. Todennäköisesti palaan tällä blogilla aiheeseen hyvinkin pian.

Richard Pryor

Jo toista kertaa peräkkäin käsittelyssä on koomikko, joka on  minulle käytännössä tuntematon. Olen nähnyt Richard Pryorin väläykseltä parissa elokuvassa, kuullut hänen vaikuttaneen ”stand up-komiikan kummisetänä” sekä vilkaissut läpi hänestä kertovan wikipedia-artikkelin. Tästä syystä perinteinen koomikko-intro jää tällä kertaa sangen lyhyeksi. Hänen nimensä kantaa kuitenkin sellaista legendaa, että löydettyäni parilla punnalla hänen viiden tähden arvoiseksi arvioidun keikkataltioinnin Richard Pryor – Live In Concert, ostin sen sen suuremmitta mietinnöittä.

Richard Pryor – Live In Concert

Jostain syystä en päässyt tähän keikkaan mitenkään sisälle. Se ei vain avautunut. Syitä voi olla useita, joista ensimmäisenä pisti silmään hivenen huono kuvan- ja äänenlaatu. Suurin syy kuitenkin lienee jutuissa. Vuoden 1979 keikka tuo mieleen hyvin läheisesti Eddie Murphy RAW:n siinä suhteessa, että moni juttu tuntuu heti korvaani kuluneelta ja väsyneeltä. Tämän tietenkin selittää se, että suurin osa vitseistä aiheineen on todennäköisesti ollut hyvin uusia ja tuoreita tuohon aikaan, ja, koska Richard Pryor oli aikansa suurimpia nimiä ja innovatiivisimpia koomikoita, moni häntä seurannut on ottanut hyvin paljon vaikutteita hänen esiintymisestään sekä lainannut hänen materiaalistaan.

Jo ensiminuuteista lähtien minulle tulee mieleen Chris Rock; Pryorin ääni on suhteellisen korkea, ja hänen lavaliikkumisensa on rauhatonta. Toinen koomikko, jota hän olemukseltaan muistuttaa on Martin Lawrence. Pryor on ilmeikäs esiintyjä, ja hän käyttää koko kehoaan apunaan tilanteiden luomiseksi. Hauskimmiksi nousseet aiheet olivat seksi sekä jotkut irralliset jutut, kuten hänen mummonsa suhtautuminen kokaiiniin. Muita hauskoja aiheita olivat esim. apinat sekä sydänkohtaus. Jotkut aiheet eivät taas herättäneet minkäänlaista vastakaikua. Ihan hauskasti kerrottu, mutta muuten varsin kuiva lapsuudenkuvaus siitä, kun Richardin isä lyö häntä lähinnä harmistutti. Ja minua ei voi haukkua tosikoksi; Louis CK sai samasta hyvät naurut. Tässä keikassa lienee myös perinteisen ”valkoiset vs. mustat” -aiheen prototyyppejä. Harmi kyllä sekin aihe maistuu tällä keikalla pahvilta.

En aio antaa tämän ensimmäisen katsontakokemukseni vaikuttaa lopullisesti kuvaani Richard Pryorin legendasta. Kenties aihe vaatii taustatyötä jonkun aihetta käsittelevän dokumentin tiimoilta. Mutta olisiko se huijausta? Mikäli hyvän stand up-huumorin edellytys on se, että se naurattaa, niin tämä keikka ei sitä minun kohdallani järin hyvin täytä. Jos taas hyvän ja huonon stand up-huumorin määrittelemiseen vaaditaan taustatyötä henkilön, ajan ja kulttuurin osalta, niin siinä tapauksessa olen toistaiseksi väärä henkilö arvioimaan tätä tallennetta. Esimerkiksi Bill Hicksin osalta en ollut nähnyt yhtäkään dokumenttia tai muuta materiaalia hänestä ennen Relentlessin katsomista, ja pidin siitä todella paljon. Siitä kirjoittamisesta viikon päästä katsoin dokumentin hänestä, eikä se muuttanut minun käsitystä siitä, mikä hänen setissään on hauskaa. Se oli itsestäänselvyys. Richard Pryorin kohdalla se ei ollut, ja siksi minusta tuntuisi tyhmältä muuttaa mielipidettäni, vaikka jokin valaiseva dokumentti avaisikin silmäni. Sen vuoksi en halunnut tehdä liikaa taustatutkimusta ennen tämän keikan katsomista ja siitä kirjoittamista. Mikäli käsittelen joskus tulevaisuudessa Richard Pryorin keikkataltiointeja, saattaa ääneni kellossa olla sangen eri kuuloinen. Toistaiseksi Pryor ei vain ole napannut.

P.S. Viittasin tarkoituksella Pryorin keikan muistuttavan juurikin Eddie Murphyn RAWia. Olen nyttemmin katsonut sitä edeltäneen keikan Delirious, ja pienenä spoilerina voin sanoa, että se oli kuin toiselta planeetalta. Kerrassaan hillitöntä settiä.

Tällä kertaa minulla on varsin vähän sanottavaa itse koomikosta, sillä en ollut kuullut hänestä mitään paria mainintaa alan kirjallisuudessa lukuunottamatta. Löysin tämän DVD:n Kuopion kaupunginkirjastosta, ja päätin katsoa ruotsalaisen stand upin huippunimiä. Wikipedia-artikkeli kertoo hänestä enemmän.

Ensivaikutelma keikasta oli varsin hämmentävä: Naiseksi pukeutunut mies tulee moralisoimaan oudolla äänellään yleisöä ja pian esiintyvää ”homofiiliä” Jonas Gardellia. Ikävä kyllä tämä osuus antoi heti ikävän vaikutelma keikasta: ”Ei kai tämä tätä tule olemaan?”. Mieheksi pukeutunut nainen naurattaa vain harvoin, ja silloinkin syy ei ole puvustuksessa vaan hahmon jutuissa (esim. Monty Python). Pienen lämmittelyn jälkeen moraalimummo päästää pääesiintyjän lavalle… laulamaan.

Ensimmäinen ihmetys jäi pian toisen varjoon, sillä todellakin ensimmäinen varsinainen numero on varsin tarttuva, kantrimainen poljento, jossa esitellään illan teema. Esitys perustuu lauseeseen ”me kuljemme läpi toistemme elämän”, jossa Jonas Gardell on tilapäinen vieras yleisön elämässä. Laulun jälkeen hän esittelee hieman itseään, mutta siirtyy nopeasti yleisön kiusoittelemiseen. Esiintyminen on räväkkää ja ylienergistä, mikä sopii harvoille. Gardell vetää tämän harvinaisen hyvin. Seuraavaksi jaetaan eturiviin sadetakint ja esitellään ämpärit. Aina, kun yleisö ei naura tarpeeksi, lavan yläpuolelle ilmestyy teksti ”ämpärivaroitus”. Mikäli yleisö ei heti reagoi siihen, saa se kauhallisen vettä päälleen. Tähänastisiin katsomiini keikkoihin tämä on varsin uutta minulle.

Pian keskustelu siirtyy homoihin. Gardell puhuu itsestään ja rekisteröidystä puolisostaan Mark Levengoodista, josta irtoaakin muutama hauska lohkaisu. Jälleen en halua paljastaa liikaa setistä, mutta jotain sen epätasaisuudesta haluan mainita. Keikan kokonaispituus on 1h 48 min. Ennen puoliväliä vakavoidutaan, ja Jonas kertoo tunteikkaasti pitkän tarinan dementikko-äidistään. Tämä osuus päätetään suruisaan lauluun. Seuraavaksi yhtäkkiä ollaankin taas nopeissa pikkujutuissa, joista päästään Ruotsin maakuntaeläimiin. Tästä saadaan jälleen juttua, jossa myös irvaillaan Ruotsin murteille ja ”maalaisille”. Sitten pian kuullaan taas lauluja. Tämä aspekti minua häiritsee. Juttujen virta keskeytyy lauluihin, jotka eivät ole hauskoja. Laulut Jonas esittää varsin pätevästi, mutta minusta ne eivät vain kuulu stand up-esitykseen. Laulujen esittämistiheys kasvaa kohti loppua, ja koko keikka päättyy lauluun ”Ruotsi on paras”, jonka Gardell esittää Ruotsi-neidoksi pukeutuneena, ampuen tekotissistään kevytmaitoa yleisöön.

Voi tietenkin olla, että odotin keikalta liikaa stand up-ainesta; DVD:n kannessa ei löydy termiä ”stand up” laisinkaan (ellei sitten kirjaston tarran alla), eikä kansikuvasta suoraan voisi päätellä kyseessä olevan stand up-keikkataltiointi. Totuuden nimissä itsekin löysin tämän nettikirjaston kautta hakusanalla ”stand up”. En olisi moista huomannutkaan ilman sitä. Epätasaisuudestaan huolimatta show oli varsin mukava katsoa, mutta järin hauska se ei ollut.

Sami Hedberg

Sami Hedberg oli vielä kaksi kuukautta sitten minulle täysin tuntematon suomalainen stand up-koomikko. Tämä voi hyvinkin johtua vain siitä, että alan suomalainen skene ei ole ollut minulle niin tuttu, vaikka olenkin seurannut esimerkiksi YLEn kanavilla tulleita stand up-koosteita. Sitten aloin yhtäkkiä vuoden lopussa kuulemaan kaikilta, että ”tämä tyyppi pitää nähdä” ja ”se on ihan mahtava”. Luonnollisesti aloin heti selvittämään, oliko puheissa perää. Muistelin lukeneeni hänen nimensä yhdessä viidestä vasta-lanseeratussa Total Comedy-sarjan DVD:n kannessa. Kävelin tämä mielessä paikalliseen Prismaan, ja yllätyin, kun kaikkia muita neljää oli tarjolla, mutta nimenomaan Samin DVD oli loppuunmyyty. ”Jopas jotakin!”, ajattelin, kun huomasin samaisen ilmiön myös cdon.fi:n sivuilla. Näin jälkikäteen ajatellen saatoin toimia vähän äkkipikaisesti, mutta vakuutuin moisesta menekistä niin, että ostin Sami Hedbergin Kokovartalomies-DVD:n hänen nettisivuiltaan.

Sami Hedberg – Kokovartalomies

Näkemistäni huikeasta neljästä suomalaisesta stand up-DVD:stä voin epäilemättä sanoa Sami Hedbergin Kokovartalomiehen olevan niistä toistaiseksi paras. Toisin kuin ulkomaalaiset kolleegansa, Samin keikkoja voi nähdä livenä varsin kätevästi jopa omassa kotikaupungissani. Otan tästä tilaisuudesta isoisän ensi tilassa. DVD:n ainoa ongelma, mikä toisaalta vaivaa kaikkia tallenteita, on se, että ensimmäisen kerran jälkeen yllätysmomentti katoaa. Jostain syystä suomenkielisessä viihteessä tämä oikein korostuu, ja siitä syystä toisella kertaa katsoessani en nauranut läheskään yhtä paljon. Samalla aloin kiinnittämään huomiota kaikkiin ärsyttäviin pikkuseikkoihin, joita en huomannut ensimmäisellä katsomiskerralla.

Keikka alkaa hyvin perinteisellä yleisön kiusoittelulla, minkä perään siirrytään homovitsien kautta Itämeren laivaliikenteeseen. Suurimman osan ajasta jutut siirtyvät jouhevasti toisiinsa, välillä sopivasti poukkoillen. Hyvän alun jälkeen Hedberg päättää hiljentää yleisön laulaakseen ”The Lion Sleeps Tonight”. Tästä eteenpäin juttu on vähän aikaa väsynyttä, ja punainen lanka tuntuu kadonneen. Pian homma kuitenkin taas luistaa, ja paria pissa-kakka-juttua lukuunottamatta koko keikka etenee varsin herkeämättä naurattaen tai ainakin hymyilyttäen.

Parasta antia Sami Hedbergin setissä on ajoittain ilmenevät astetta älyllisemmät kommentit, joissa osa yleisöstä meinaa pudota kärryiltä. Se, että Sami selittää vaikeammat jutut perään ei haittaa, vaan pikemminkin päinvastoin. Muita suosikkiaiheitani oli onnelliset pariskunnat sekä jostain kumman syystä suomenruotsalaiset. Hedberg tuo äänellään lavalle mainioita hahmoja eri maailman kolkista, sekä esittelee myös musikaalisia taitojaan omistaessaan tahmean balladin yleisön ainoalle suomea puhumattomalle henkilölle. Jälleen tämä toimii valtaosan keikasta, mutta parissa kohdassa joitain elementtejä toistetaan liikaa.

Jostain syystä  analysoin tätä keikkaa kriittisemmällä silmällä kuin olin alunperin ajatellut ensimmäisen katsomiskerran jälkeen. Olen lähinnä vain käynyt läpi ne pari asiaa, jotka jäivät kaivelemaan. Kaikki muu keikassa oli kerrassaan hervotonta komiikkaa, jollaista en kovin usein koe ainakaan suomalaisten esiintyjien keikoilla. Suosittelen keikkaa mitä lämpimimmin, se oli ehdottomasti hintansa väärti. Plussana vielä sanottakoon, että DVD:llä on varsin mukavasti lisämateriaalia.

P.S. Jos jollekin muulle tulee Sami Hedbergistä hämmentävän paljon mieleen tukevampi versio Petteri Summasesta, niin kertokaa ihmeessä. Tietäisinpähän, etten ole ainut.