Arkisto kohteelle Touko, 2009

Valaistus! Enpä ole pitkään aikaan nähnyt mitään näin hienoa netissä, tämän minulle uudelleenosoittamisesta/muistuttamisesta kiitokset Miksulle. Kyseessä on siis kerrassaan loistokas (olemalla samalla ärsyttävä ja hysteerisen hauska) Doug ”Darien” Walker AKA ”That Guy With The Glasses”. Tämän tyypin monet varmaankin tuntevat lähinnä 5 Second Movies-ilmiön luojana, vaikkakin kopioijia on. Amadeus ja Titanic lienevät omat suosikkini tästä kategoriasta. Ja Matrix.

Taisi olla toinen Arska-ilta, kun näitä huvikkeita katsottiin elokuvien välillä. Ne ovat hauskoja pikkuisia, mutta ne eivät vielä saaneet minua kirjoittamaan. Tai olisivat saaneet, jos olisi sillä hetkellä ollut aikaa kirjoittaa, kun niitä ensimmäistä kertaa näin. Ja pari muutakin kertaa varmaankin olisi ollut, mutta ei nyt tuhlata tätä kappaletta tästä postauksesta sen selittämiseen, miksi en ole tästä aiheesta kirjoittanut aikaisemmin. Noin, se kappale tuhlattiin siinä.

Asiaan. Herra Walkerin tallissa on paljon muutakin kuin 5 Second Movies-pätkät, ja niistä on ehdottomaksi suosikikseni noussut, jopa yllättäen edellä mainitun ohi, Nostalgia Critic. Doug käy läpi kriitikon ominaisuudessa unohdettuja klassikkoja , elokuvahistorian pahimpia pohjanoteerauksia, käy läpi erilaisia listoja (yhdentoista, koska haluaa mennä askeleen pidemmälle) ja niin edelleen.

Arvosteluissa liikutaan usein animaatioiden tai tarkemmin sanottuna hieman enemmän lapsille kuin aikuisille suunnattujen elokuvien/sarjojen parissa, mutta kyllä arvostelujen listalta (kirjoittamishetkellä 82) löytyy muun muassa Arskan Conan-elokuvien spin-offin, Red Sonjan kaltaisia K-18 mättöjäkin. Homma nojaa enimmäkseen huumorin ja ”tuopa on huono, mitä he oikein ajattelivat?”-tyylisen kommentoinnin yhdistelmään, mutta välillä kriitikko kriitikko sekoaa rajusti ylinäytellen elokuvan huonoudesta johtuen, mikä aiheuttaa katsojalle ärsyyntyneisyyden, huvittuneisuuden ja myötähäpeän ristisiitostunteen. Joskus se toimii, joskus ei, mutta viihdyttävä se ainakin on. Tai noh, on se kyllä pirun hauskaa katsottavaa joka tapauksessa.

Sivuston kaikkeen antiin en ole vielä ehtinyt tutustua, mutta näin pähkinässä, ja miksi ei sen kuoressakin, sen sisällöstä vain osa on itsensä That Guy With The Glassesin tekemää. Esimerkiksi Nostalgia Chick on eräänlaista jatkumoa/tribuuttia/omaa versiota Nostalgia Criticille, ja kyllä, hänkin tekee 11:n elokuvan listoja, mutta eri syystä. Hienoa materiaalia häneltäkin, täytyy myöntää. Mutta sivuston muusta annista kirjoitan varmaankin enemmän, jahka siihen olen ehtinyt tutustua.

Tähän loppuun vielä erikoismaininta eräästä hauskimmista sketseistä, mitä olen nähnyt pitkään aikaan (ainakin liittyen siihen kaikkien rakastamaan uuteen Batman-leffaan). Kyseisessä sketsissä Doug esittää The Dark Knightin Jokeria harjoittelemassa ”haluatko tietää, kuinka sain nämä arvet?”-tarinaansa, ja hilpeyttä irtoaa. Man this guy is good, sanoisi englantilainen. Tästä aasinsiltana Nostalgia Criticin puolelta taas löytyy pätkä, jossa paremmuudesta taistelevat Tim Burtonin ensimmäinen Batman-elokuva vuodelta 1989 ja uusi Christopher Nolanin The Dark Knight.

Noin, eiköhän siinä tullut tämä asia selväksi teillekin. TGWTG.comissa on hienoa matskua, käykää, katsokaa, kokekaa ja kommentoikaa.
-erkki
Mainokset

Kun sain käsiini Bob Dylanin uuden albumin vinyylinä Lyonista, minulle tuli semmoinen fiilis, jota vinyyliaikaan eläneet varmaankin nimittäisivät nykyisin nostalgiseksi. Vannoutuneena Dylan-diggarina piti heti selvittää, onko albumi todella sitä ympäröineen hypetyksen väärti

Ensimmäisellä kuuntelukerralla petyin, koska lätty kuulostaa hyvin samalta kuin aiemmat kolme Dylanin ”uuden kauden” tuotosta. Vuonna 1997 ilmestynyt Time Out Of Mind oli Daniel Lanoisin tuottama platinaa myynyt mestariteos, jolla vanhan mestarin kappaleisiin oli tullut jotain uutta ennenkuulumatonta läheisyyttä. Vuoden 2001 Love And Theftistä lähtien Herra Zimmermann on itse tuottanut albuminsa salanimellä Jack Frost, ja soundit ja tunnelma ovat olleet aina kohdallaan. Elokuussa 2006 Dylan jatkoi jo tutuksi käyneellä formaatilla jälleen platinaa myyneen Modern Timesin nimissä.

Kriitikot kiittävät ja kumartavat, ja brittilistankin kärkeen ollaan päästy 38 vuoden jälkeen, kun kolmen vuoden jälkeen ilmestyvä, alunperin soundtrack-sessioista alkunsa saanut levy Together Through Life ilmestyy jatkaen edelleen täysin samalla kaavalla. Blues- ja kantrivaikutteet sekoittuvat Dylanin rätisevä-ääniseen folktulkintaan edelleen loistavasti, mutta niin sanottu uudistuminen alkaa olla jo vanha juttu neljän liki identtisen albumin jälkeen. Uutta on ensikuulemalta vain David Hidalgon soittama haitari.

Dylan päästää kuulijan lähelle. Soundi on lämmin, rento ja kaiken kaikkiaan täydellinen.
Kymmenen kappaleen albumi kuitenkin avautuu ajan kanssa, ja viimeistään kymmenennen kuuntelukerran jälkeen alkaa kuulla eroavaisuuksia aiempiin albumeihin. Yksi tärkeä asia, mikä pistää korvaan on se, että levy on kauttaaltaan bluesahtavan uptempo, ja erityisesti levyn päättävä It’s All Good on ”pannaanhan jalalla koreasti, eiks je?”-tyylinen rokkiralli, joka vie mennessään. Shake Shake Mama ja Jolene eivät nekään jää paljoa jälkeen rytmijalanheiluttamisakselilla.

Hitaammista on pakko mainita lyriikoiltaan klassista Dylania edustava Forgetful Heart sekä Life Is Hard, jonka Dylan laulaa jopa samanlaisella herkkyydellä kuin aikanaan vuoden 1975 Blood On The Tracksilla. Ihan kuin santapaperiääni olisi jätetty narikkaan, Dylan laulaa paremmin kuin pitkään aikaan! Koska hitaita biisejä on vähemmän, ei levyllä päästä siihen samaan tunnelmaan, mikä vallitsi esimerkiksi Time Out Of Mindin äänimaisemaa ratkaisevasti. Dylan on nimittäin aiemmilla levyillään onnistunut juuri parhaiten tulkitsemaan Working Man’s Blues #2:n kaltaisia hitaita, mietteliäitä kappaleita. Hienoja biisejähän ne nopeammatkin ovat, ja vaikka 12-tahtinen blues on kulunut kuin Dylanin äänihuulet, niin albumi on kaunis, koskettava ja ennen kaikkea vahva näyttö siitä, että rockille runouden antaneen miehen tarina ei ole vielä läheskään kerrottu.